Kuin kotka
päällä aamupilvien sankkain
lepää lentimillään
tähyillen riistaa,
niin lauluni väikkyköön.
Sillä jumaliss' on
jo ennakolta
säätty kunkin tie,
jota onnekas
pian rientää riemuisaan
päämäärään;
vaan kenen kouristaa
sydänt' onnettomuus,
hän turhaan riuhtoo
vaskisen paulan
pakkoa vastaan,
jonk' auki kerran, silti tuima,
viikate lyö vain.
Salo-jylhikköihin
villiriista vetäytyy,
ja varpusten kanssa
rikkaat jo kauan sitten
suo-mataliinsa vaipuivat.
Helppo on vaunuja saattaa,
joit' Onnetar ohjaa,
kuin seurue verkkainen,
kun ruhtinas toivottu saapuu.
Vaan ohess' outo ken on?
Hänen polkunsa viitaan peittyy,
takana oksat
taas taipuvat yhteen,
nurmi nousee jälleen,
hänet nielee tyhjyys.
Ah, ken vaalii sen tuskat,
jolle palsami myrkyksi muuttui?
Joka ihmisvihaa
lemmen runsaudesta joi?
Ylenkatsottu ensin, ylenkatsoja:
hän salaa pois
oman arvonsa kalvaa
ikinälässä itsekkyyden.
Sävel psalttarillas jos on,
Isä rakkauden, jota voi
hänen korvansa kuulla, niin
hänen virvoita sydäntään!
Avaa sumennut katse
näkemään tuhannet lähteet
vieressä janoavan
erämaassa!
Sa, joka riemuja paljon luot,
kullekin kukkuramäärin,
pyyntikumppanit siunaa
riistan jälkiä rientäissään
surmaamis-ilon, -innon
nuorekkaall' ylimielellä,
myöhäiset kostajat kiusan,
jota turhaan jo vuosia torjui
korennollaan maamies.
Mut yksinäisen ylle
kudo kultapilves!
Talvivihreällä kiedo,
kunnes kukkivi ruusu taas,
sa laulajas kosteat kutrit,
oi lempi!
Soihtusi kajastelulla
hänt' ohjaat
kautt' öisten kaalamojen,
yli pohjatonten teiden
autiomailla;
kera koin tuhatvälkyn naurat
hänen sydämehensä!
Kera kirpeän myrskyn
viet hänet korkeuksiin;
talvivirrat vuorilta vyöryy
hänen virsihinsä,
ja alttari kiitoksen armaan
on hälle peljätyn huipun
kinospeittoinen kiire,
jonka henki-jonoin
seppelöi aavistavat kansat.
Povin tutkimattomin väikyt,
iki-salainen, julkinen,
yli maailman imehtivän
sa pilvistä katsot
ihanuutta sen valtakuntain,
jota vierellisten veljies suonten
voimalla virvoitat.