Vihmot viidat, notkelmat
vienoon hopeaas,
sielunikin kirvoitat
vihdoin, vihdoin taas.
Yli maitten, maisemain
katseen lempeän
luot, kuin valvois kulkuain
silmä ystävän.
Riemu-, murhemuisteloin
sydän tulvehtii,
vaiheill' ilon, vaivan noin
yössä uneksii.
Vieri, vieno virranvuo!
Riemut palaa ei!
Virta lemmet, leikit nuo,
suukot, valat vei.
Kerran kuitenkin ma sain
kalleint' omistaa,
tuota tuskall' että ain',
aina muistaa saa!
Vieri, virta, laaksossas,
levähtää et voi!
Laulelooni solinas
säveleitä soi,
tulvasi jos talviöin
pauhaa kuohupäät,
kuplimaan jos kukkavöin
saa sun kevään säät.
Autuas, ken maailman
tyynnä unhottain
ystäväisen ainoan
kanssa nauttii vain,
mitä mieli ihmisten
aavistaa ei voi,
sokkeloissa sydämen
öin mi salaa soi.