Tuon vuoren huipulla linna
on vanha; aikoinaan
sen porteilla ritarit tuimat
ne vaanivat ratsuillaan.
Ovet, portit on tuhkana, linna
niin äänetön, hiljainen;
ja muureilla murennehilla,
miten mielin, ma kiipeilen.
Oli tuossa kellari kerran
jaloviinejä täynnä, — ei
nyt tepsuta kellarityttö,
joka sinne ruukkunsa vei.
Pane enää ei maljoja pöytään,
saliss' ei pitovieraat juo;
ei ehtoollisviiniä kalkkiin
hän enää papille tuo.
Hält' enää portaissa juomaa
asepoika ahnas ei saa,
ei lahjasta haihtuvasta
suo kiitosta haihtuvaa.
Tuli polttanut on näet kaikki
katot, kaaret ja kannakkeet;
solat, portaat, kappelit linnan
soraks ammoin on sortuneet.
Vaan sitra ja ruukku myötä
kun vuoren huipulle päin
minä päivänä päilyvinnä
oman armaan nousevan näin,
niin riemuisa viehkeys elpyi
taas raunio-rauhastaan,
ja linnassa korkea juhla
oli taas kuni konsanaan;
kuin valmiina valtasuojat
ois sorjille vierailleen,
kuin hääpari tuon ajan aimon
ois saapunut saattoineen;
kuin alttarill' arvoisa pappi
jo kysyisi: "Liittohon
siis yhtyä tahtonne onko?"
Me hymyelimme: "On!"
Ja sydämen pohjasta laulut
ne laukesi innoittuin,
hääkansan sijasta kaiku
se todisti raikuvin suin.
Ja kaikki kun hiljeni rauhaan,
jonk' ilta jo maille toi,
niin hehkuva aurinko kultiin
tuon jylhän kukkulan loi.
Ja sen valtoina kauas loistaa
asepoika nyt armaineen;
tytön täytellä maljat on aikaa,
pojan kiitellä kyllikseen.