Muisto riemuin, jotka taa jo jäivät,
vielä kantamani, kammitsoitko
kauemmin kuin sielun side, voitko
pidentää sa lemmen nopsat päivät?
Lili, sua pakenenko! Sun kahlettas kantain
kautt' outojen rantain
ja laaksojen, metsien samota saan!
Ah, Lilin sydän niin pian irrota ei
sydämeltäni voinutkaan.
Kuin lintu, mi paulastaan
pääs metsään pakenemaan,
häkin häpeän myötään vei:
palan kahletta kaulallansa;
ole entinen vapaa lintu se ei,
oli sillä jo omistajansa.