Elokuussa 1867 astuin _Iloisen Sallyn_ kannelle laivan ollessa
sattumalta Gravesendin telakalla. Minun piti ottaa vastaan toisen
perämiehen paikka.
Sallittakoon minun ensin lausua muutamia sanoja itsestäni.
Olin pitkä ja kaunis sekä vankkarakenteinen nuori mies, auringon
ja kuun pronssinväriseksi paahtama (sekä kuparinkarvainen tähtien
vaikutuksesta). Kasvoni ilmaisivat rehellisyyttä ja harvinaista
älykkyyttä sekä sen ohella uskonnollista, teeskentelemätöntä ja
vaatimatonta mielenlaatua.
Kun astuin laivan kannelle, en voinut voittaa pientä ylpeyden
tunnetta nähdessäni maston vieressä seisovan aukinaisen tervatynnyrin
kuvastelevan merimiespiirteitäni. Ja kun vähän myöhemmin näin ne
keulahuoneesta tuodusta likavesiämpäristä, saatoin tuskin silloinkaan
hillitä tyytyväisyyttäni.
»Tervetuloa laivaan, mr Blowhard», huudahti kapteeni Bilge tullessaan
kompassikaapista ja puristaessaan kättäni peräpeilin reunan yli.
Näin edessäni kelpo merimiestyypin, iältään kolmenkymmenen ja
kuudenkymmenen vuoden välillä, kasvot sileiksi ajellut lukuunottamatta
mahtavia poskipartoja, tuuheita viiksiä ja pitkää leukapartaa, vartalo
jäntevä ja yllä hurstihousut, joiden takalistoon olisi saattanut
kirjoittaa englantilaisen merenkulun historian.
Hänen vieressään seisoivat ensimmäinen ja kolmas perämies, molemmat
tyyniä ja hiljaisia, hinteläruumiisia miehiä, jotka katsoivat kapteeni
Bilgeen — kuten luulin huomaavani — pelokas ilme silmissään.
Laivan piti lähteä merelle seuraavana päivänä. Kansi tarjosi
sekasortoisen ja iloisen näyn, joka on rakas jokaiselle
merimiessydämelle. Miehet olivat naulaamassa kiinni mastoja,
ripustamassa kokkapuuta, vernissaamassa valureikiä ja kaatamassa
lämmintä tervaa porraslaudalle.
Kapteeni Bilgellä oli äänitorvi suun edessä ja hän huusi karkealla ja
luontevalla merimieskielellään:
»Kas niin, älkää rasittako itseänne liikaa, hyvät herrat. Muistakaa,
että meillä on yllin kyllin aikaa. Pysytelkää poissa auringonpaahteesta
niin paljon kuin mahdollista. Liikkukaa varovasti siellä köysissä,
Jones; minä pelkään, että paikka on vähän liian korkea teille. No no,
Williams, älkää tuhriko itseänne sillä lailla tervaan; se ei ole eduksi
teidän ulkomuodollenne.»
Minä seisoin kahvelipurjeeseen nojaten ja ajattelin — niin, ajattelin,
rakkaat lukijat, äitiäni. Toivon ettei teidän senvuoksi tarvitse saada
mitenkään epäedullista käsitystä minusta. Kun minusta näyttää pimeältä,
on minulla tapana nojata jotakin vastaan ja ajatella äitiäni. Jos
näyttää ihan pikimustalta, silloin seison yhdellä jalalla ja ajattelen
isääni. Senjälkeen voin katsoa kaikkia vastoinkäymisiä silmiin.
Ajattelinko ehkä jotakin toistakin, nuorempaa kuin äitini ja kauniimpaa
kuin isäni? Ajattelin kyllä. »Pysy rohkeana, rakas», olin kuiskannut
hänen pistäessään päänsä öljykankaisen pukuni alle ja potkaistessaan
toisella kantapäällään taaksepäin neitseellisessä surussaan, »viiden
vuoden kuluttua on matka ohi, ja seuraavien kolmen vuoden kuluttua
palaan, mukanani riittävästi rahoja voidakseni ostaa käytetyn
kalaverkon ja asettua jollekin mäelle asumaan.»
Sillävälin oli kaikki tarpeelliset varustelut suoritettu. Kaikki mastot
oli kunnollisesti pystytetty, purjeet naulattu kiinni, ja miehet olivat
innokkaasti hakkaamassa kirveillään irti porraslautaa.
»Onko selvä?» huusi kapteeni.
»Selvä on, sir.»
»Sitten lähdetään.»
* * * * *
Seuraavana aamuna olimme kohtalaisen navakan myötätuulen vallitessa
ehtineet sivuuttaa Englannin kanaalin.
En tiedä mitään kauniimpaa ja upeampaa näkyä kuin Englannin kanaali.
Se on koko maailman suuri valtatie. Kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia
aluksia kulkee siellä edestakaisin, hollantilaisia, skotlantilaisia,
venezuelalaisia, jopa amerikkalaisiakin.
Kiinalaiset purjelaivat kiitävät sinne tänne. Sotalaivoja,
moottorialuksia, jäävuoria ja hirsilauttoja on kaikkialla. Jos vielä
lisään, että kaiken yllä on niin sakea sumu, että se täydellisesti
peittää näköalan katsojalta, voivat rakkaat lukijani muodostaa
mielessään heikon kuvan tämän näytelmän majesteetillisuudesta.
* * * * *
Olimme nyt olleet kolme päivää ulkona aavalla merellä. Minun
ensimmäinen meritautini alkoi olla ohi ja minä ajattelin vähemmän
isääni.
Kolmantena aamuna kapteeni Bilge tuli alas hyttiini.
»Mr Blowhard», sanoi hän, »minun täytyy pyytää teitä pitämään
kaksinkertaista vahtia.»
»Mikä on hätänä?» kysyin.
»Molemmat muut perämiehet ovat pudonneet mereen», sanoi hän epävarmalla
äänellä ja katsettani vältellen.
Tyydyin sanomaan vain: »Hyvä, sir», mutta en voinut olla ajattelematta,
että oli hiukan omituista että molemmat perämiehet suistuvat yli laidan
samana yönä.
Varmaan oli jotakin salaperäistä tapahtuman takana.
Kaksi aamua myöhemmin ilmestyi kapteeni aamiaispöytään sama harhaileva
ja epävarma katse silmissään.
»Jotakin hullusti, sir?» kysyin.
»On kyllä», vastasi hän ja koetti näyttää luontevalta, samalla
kuitenkin käännellen paistettua munaa sormiensa välissä niin
hermostuneesti, että se olisi melkein saattanut mennä rikki — »minun on
ikäväkseni ilmoittaminen, että olemme menettäneet puosmannin.»
»Puosmannin!» huudahdin.
»Niin», sanoi kapteeni tyynemmin, »hän on suistunut yli laidan.
Osittain saan syyttää itseäni siitä. Se tapahtui varhain aamulla.
Minä pidin häntä koholla, jotta hän olisi paremmin voinut tähystää
jäävuoria, ja silloin hän putosi minulta — minä vakuutan että se oli
pelkkä sattuma — putosi laidan yli.»
»Kapteeni Bilge», kysyin, »oletteko ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin
hänen pelastamisekseen?»
»En vielä», vastasi hän kiusaantuneella äänellä. Minä tuijotin häntä,
mutta en sanonut mitään.
Kului kymmenen päivää.
Salaperäinen tapahtuma uusiintui jälleen. Torstaina raporteerattiin
puuttuvan kaksi miestä. Perjantaina katosi kirvesmiehen apulainen.
Lauantain vastaisena yönä tapahtui jotakin, mikä — niin vähäpätöistä
kuin se sinänsä olikin — pani minut aavistamaan, mistä arvoituksen
avain oli löydettävissä.
Kun keskiyön aikaan seisoin ruorirattaan vieressä, näin kapteenin
lähestyvän pimeässä. Hän kantoi kajuuttapoikaa takajalasta. Poika
oli terhakka, ilomielinen pikku vekkuli, joka leikillisen luonteensa
takia oli käynyt minulle rakkaaksi, ja eräänlaisella mielenkiinnolla
koetin siis saada selville, mitä kapteeni aikoi tehdä hänelle.
Ehdittyään laivan perään kapteeni silmäili varovaisesti ympärilleen ja
pudotti sitten pojan mereen. Hetkisen näkyivät pojan kasvot aaltojen
fosforihohteen keskellä. Kapteeni heitti häntä saappaalla, huokasi
syvään ja meni taas alas.
»Pikku Williams-raukka on hukkunut», sanoi kapteeni ja otti viipaleen
laivakinkkua sekä pureskeli sitä hampaillaan ikäänkuin olisi aikonut
syödä sen.
»Kapteeni», sanoin minä kovin liikutettuna ja iskin levottomuudessani
veitseni niin tuimasti laivakorppuu, että tämä oli vähällä mennä
palasiksi. »Te heititte tuon pojan mereen!»
»Heitin, heitinpä kyllä», sanoi kapteeni, joka äkkiä sai tyyneytensä
takaisin, »minä olen heittänyt kaikki laidan yli ja aion tehdä
samoin jälelläolevillekin. Kuulkaahan, Blowhard, te olette nuori,
kunnianhimoinen ja luotettava. Minä annan teille luottamukseni.»
Nyt jo täysin tyyntyneenä hän veti auki erään arkkunsa laatikon, penkoi
sitä hetkisen ja löysi sitten kellastuneen pergamenttipalasen, jonka
hän levitti pöydälle. Se oli jonkunlainen kartta tai merikortti. Sen
keskellä oli ympyrä ja A-kirjaimella merkitty piste. Kartan yläreunassa
oli P. ja sitä vastapäätä, alareunassa, E.
»Mitä tämä on?» kysyin.
»Ettekö voi arvata?» vastasi kapteeni Bilge. »Se on eräs asumaton
saari.»
»Hiidessä!» huudahdin minä, ja asia alkoi valjeta minulle, »ja P.
merkitsee pohjoista ja E. etelää.»
»Blowhard», sanoi kapteeni ja löi nyrkkinsä pöytään sellaisella
voimalla, että laivakorppu hypähteli ilmaan kolme neljä kertaa. »Te
sen keksitte. Se ei ollut koskaan johtunut minun mieleeni.» »Entäs A?»
kysyin.
»Aarre, maahan kaivettu aarre», sanoi kapteeni, käänsi kartan nurin
ja luki takapuolelta: »A. merkitsee paikkaa, missä aarre on hiekkaan
kaivettuna; aarre on puoli miljoonaa Espanjan dollaria ja kätketty
ruskeaan nahkalaukkuun.»
»Ja missä on saari?» kysyin minä, ollen nyt puoliksi järjiltäni
voimakkaasta sielunjännityksestä.
»Sitä minä en tiedä», sanoi kapteeni. »Aion purjehtia edestakaisin eri
leveysasteilla, kunnes saan siitä selvän.»
»Ja siihen mennessä?»
»Ensinnäkin on minun siihen mennessä supistettava miehistöäni, jotta
ei tule liian monta aarteen jakajaksi. No», lisäsi hän vilpittömyyden
puuskassa, joka saattoi minut pitämään hänestä, huolimatta hänen pikku
virheistään ja puutteellisuuksistaan, »no, haluttaako teitä tulla
mukaan? Me heitämme kaikki muut laidan yli, kokin kuitenkin säästämme
viimeiseksi, kaivamme esiin aarteen ja tulemme loppuiäksemme rikkaiksi
miehiksi.»
Lukija, moititko minua siitä että vastasin »kyllä»? Minä olin nuori,
tulinen, kunnianhimoinen, täynnä valoisia toiveita ja nuorekasta
innostusta.
»Kapteeni Bilge», sanoin minä hänen käteensä tarttuen, »minä tulen
mukaan.»
»Hyvä», sanoi hän, »mene nyt kajuuttaan ja koeta ottaa selvää siitä,
mitä miehet ajattelevat.»
Minä menin miehistön olinpaikkaan, jona oli yksinkertainen huone
laivan keulapuolella. Lattialla oli yksinkertainen matto, kalustuksena
muutamia yksinkertaisia nojatuoleja, kirjoituspöytiä, sylkiastioita,
kaikki yksinkertaista mallia, ja pieniä rautasänkyjä sinisin ja vihrein
verhoin. Oli sunnuntaiaamu, ja miehet istuivat enimmästä päästä vielä
yönutuissaan.
Kun minä astuin sisään, he nousivat seisomaan ja niiasivat.
»Sir», sanoi puosmanni Tompkins, »minun täytyy melkein pitää
velvollisuuteni sanoa teille, että miesten kesken vallitsee koko lailla
tyytymättömyyttä.»
Muutamat miehistä nyökkäsivät.
»He eivät pidä siitä, että väkeä alituiseen tupertuu laidan yli»,
jatkoi hän, ja hänen äänensä kävi hillittömän kiihkeäksi. »Se on
suorastaan luonnotonta, sir, ja luvalla sanoen ovat miehet kaikkea
muuta kuin tyytyväisiä.»
»Tompkins», sanoin minä ankarasti, »te saatte luvan ymmärtää, ettei
asemani salli minun kuunnella tuollaista kapinallista puhetta.»
Palasin kapteenin luokse. »Luulen miesten hautovan kapinaa», sanoin.
»Hyvä», sanoi kapteeni Bilge käsiään hykerrellen »se vapauttaa meidät
muutamista miehistä; ja tietenkin», lisäsi hän miettiväisesti,
katsellen leveiden vanhanaikaisten kanuuna-aukkojen läpi eteläisen
Atlantin suuria ja raskaita aaltoja, »odotan joka hetki merirosvoja,
ja sillä tavoin pääsee aina muutamista. Sillävälin» — nyt hän soitti
kajuuttapoikaa — »pyydä mr Tompkinsia olemaan ystävällinen ja
pistäytymään kerran tännekin.»
»Tompkins», sanoi kapteeni, kun puosmanni astui sisään, »ole hyvä ja
nouse katsomaan ulos kanuuna-aukosta ja sano, mitä arvelet säästä.»
»Kyllä, sir», vastasi tervahousu niin luonnollisesti, että meidän
täytyi hiljaa hymyillä keskenämme.
Tompkins pisti päänsä ja hartiansa ulos kanuuna-aukosta.
Me tartuimme kumpikin yhteen hänen jaloistaan ja ammuimme hänet ulos.
Me kuulimme hänen pulahtavan veteen.
»Se kävikin näppärästi Tompkinsin suhteen», sanoi kapteeni Bilge.
»Suokaa anteeksi silmänräpäys, minun täytyy merkitä hänen kuolemansa
laivakirjaan.»
»Niin», jatkoi hän kohta senjälkeen, »on kyllä asialle eduksi, jos he
tekevät kapinan. Otaksun, että he ennemmin tai myöhemmin tulevat sen
tekemään. Tapa on sellainen. Mutta en aio tehdä mitään jouduttaakseni
sitä, ennenkuin olemme kohdanneet merirosvot. Näillä leveysasteilla
odotan heitä joka hetki. Sillävälin, mr Blowhard», sanoi hän seisomaan
nousten, »olisin erittäin kiitollinen, jos te voisitte jatkaa
heittämällä yhden tai pari viikossa laidan yli.»
Kolme päivää myöhemmin me sivuutimme Hyväntoivonniemen ja tulimme
Indianmeren musteenmustille vesille. Me purjehdimme nyt polvitellen, ja
koska ilma oli suotuisa, syöksyi laiva mieletöntä vauhtia yli meren,
joka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana.
Neljäntenä päivänä tuli merirosvolaiva näkyviin. Lukija, minä en tiedä,
oletko sinä koskaan nähnyt merirosvolaivaa. Sen näkeminen saattoi
veremme jähmettymään kauhusta. Koko laiva oli maalattu mustaksi,
mastonhuipussa liehui musta lippu, purjeet olivat mustat ja kannella
liikuskeli tiheässä mustapukuisia ihmisiä. Keulaan oli valkoisin
kirjaimin maalattu sana »Kaapparilaiva». Laivan nähtyään alkoi
miehistömme ilmeisesti menettää rohkeutensa. Se oli näky, joka olisi
saanut koirankin menettämään rohkeutensa.
Molemmat alukset asettuivat vieretysten. Senjälkeen ne köytettiin
toisiinsa säkkinuoralla ja purjelangalla, ja niiden välille asetettiin
porraslauta. Silmänräpäyksessä vilisi meidän laivamme kannella
merirosvoja, jotka mulkoilivat silmiään, kiristelivät hampaitaan ja
viilasivat kynsiään.
Ja niin alkoi taistelu. Sitä kesti kaksi tuntia — lukuunottamatta
viidentoista minuutin ruokalepoa. Se oli kauheaa. Miehet mukiloivat
toisiaan, potkivat toisiaan takalistoon, hosuivat toisiaan keskelle
naamaa ja saattoivat väliin kadottaa hyväntuulisuutensa siinä
määrin että yrittivät purra toisiaan. Minä pidin silmällä erästä
jättiläiskokoista venkaletta, joka heilutti solmulla varustamaansa
pyyhinliinaa ja huitoi sillä meikäläisiä, kunnes kapteeni Bilge ryntäsi
hänen luokseen ja antoi banaaninkuorella hänelle kelpo iskun vasten
suuta.
Kahden tunnin kuluttua selitettiin molemminpuolisella sopimuksella
taistelu päättyneeksi. Oli saatu kuusikymmentäyksi ja puoli pistettä
kuuttakymmentäkahta vastaan.
Alukset irroitettiin toisistaan, ja molempien miehistöjen kohottaessa
kolminkertaisen eläköön-huudon kumpikin laiva purjehti omalle
suunnalleen.
»Katsotaanpas nyt», sanoi kapteeni salavihkaa minulle, »kuinka monet
miehistä ovat tarpeeksi uupuneita mereen heitettäviksi.»
Hän meni alas. Muutamien silmänräpäysten kuluttua hän palasi, kalpeana
kuin palttina.
»Blowhard», sanoi hän, »laiva tekee vajoamista, Joku merirosvoista (se
oli tietenkin vain tapaturma enkä minä syytä ketään) potkaisi reiän
laivan kylkeen.»
Miehet pantiin pumppujen ääreen ja he ponnistelivat mielettömällä
vimmalla, jonka vain se voi käsittää, joka itse on ollut mukana
uppoavassa aluksessa.
Kello kuusi iltapäivällä oli vesi noussut puoleen tuumaan, kello
kaksitoista yöllä kolmeen neljännestuumaan ja päivänkoitteessa
seitsemään kahdeksasosatuumaan.
Kello kaksitoista seuraavan päivän keskipäivällä oli vesi noussut
viiteentoista kuudestoistaosatuumaan ja yöllä kolmeenkymmeneenyhteen
kolmaskymmeneskahdesosatuumaan. Tilanne oli epätoivoinen. Jos samaa
menoa jatkuisi, voisivat harvat, jos kukaan, sanoa miten kaikki lopulta
päättyisi.
Sinä iltana kutsutti kapteeni minut hyttiinsä. Hänellä oli
matemaattisia taulukoita sisältävä kirja edessään, ja permanto oli
ylt'yleensä rikkirevittyjen paperipalasten peitossa.
»Laiva vajoaa välttämättä», sanoi hän, »ja tosiasiallisesti se vajoaa
jo nyt, Blowhard. Minä voin todistaa sen. Saattaa kestää kuusi
kuukautta tai vuosikausia, mutta jos vuoto tällä tavalla jatkuu, täytyy
laivan upota. Meillä ei ole muuta keinoa kuin jättää se.»
Samana yönä, miehistön työskennellessä pumppujen ääressä, kapteeni ja
minä rakensimme sysimustan pimeyden turvissa hirsilautan.
Hiljaa ja huomaamatta me otimme mastot alas, hakkasimme ne sopivan
pituisiksi kappaleiksi, asetimme ne kasaan poikittain toisiaan vastaan
ja sidoimme ne kiinni kengännauhoilla.
Kaikessa kiireessä sijoitimme lautalle kaksi laatikkoa muona- ja
juomatarpeita, sekstantin, kronometrin, kaasumittarin, polkupyöräpumpun
ja muutamia muita tieteellisiä kojeita. Senjälkeen me, käyttäen
hyväksemme laivan kallistumista, työnsimme lautan mereen, laskeuduimme
sille sitten huivin avulla ja soudimme troopillisen pikipimeän yön
suojissa lauttamme pois perikatoon tuomitun laivan luota.
Päivänsarastus näki meidät pienenä pisteenä valtamerellä. Me näytimme
näin suurilta (.).
Kun me sitten aamulla, niin hyvin kuin se kävi päinsä, olimme
pukeutuneet ja ajelleet partamme, me avasimme ruoka- ja juomalaatikot.
Mutta silloin pääsimme yht'äkkiä selvään tietoisuuteen asemamme
kamaluudesta.
Kapteeni otti toisesta laatikosta esille säilykelihaa sisältäviä
peltirasioita toisen toisensa perästä. Me laskimme kaiken kaikkiaan
viisikymmentäkaksi. Levottomina ja hiukan pitkiksi venynein katsein
me seurasimme niitä silmillämme, kunnes viimeinen rasia oli otettu
laatikosta. Meillä oli ainoastaan yksi ajatus. Kun viimeinen rasia oli
esillä, hypähti kapteeni pystyyn ja tuijotti hurjana taivaalle.
»Rasianavain!» parkaisi hän, »vanhurskas taivas, rasianavain!» Hän
kaatui suin päin.
Minä avasin sillä aikaa vapisevin käsin pullolaatikkoa. Pulloissa oli
säilyolutta; ne olivat kaikki tyyni varustettuja patenttisuullisella.
Niitä oli kaikkiaan viisikymmentäkaksi kappaletta. Kun otin esille
viimeisen ja näin edessäni tyhjän laatikon, huudahdin:
»Korkkiruuvi, korkkiruuvi! oi, laupias taivas, missä on korkkiruuvi,
jolla ne avataan?»
Minä kaaduin suin päin kapteenin päälle. Me heräsimme huomataksemme
edelleenkin olevamme pieni piste valtamerellä. Me tunsimme itsemme
entistä pienemmiksi.
Yllämme kaartui tropiikin kuparinvärinen taivas. Raskas, lyijynharmaa
vesi löi lautan kupeita vasten. Ympärillämme oli ainoastaan kasa
säilykerasioita ja säilyolutpulloja. Meidän kärsimyksemme lähinnä
seuraavien päivien aikana olivat kuvaamattomia. Me jyskytimme
nyrkeillämme säilykerasioita. Senkin uhalla että itse rasiat olisivat
ikipäiviksi turmeltuneet, me löimme niitä mielettömästi lauttaa vasten.
Me poljimme niitä, purimme niitä ja kirosimme niitä. Me tartuimme
pulloihin ja naputimme niitä hiljaa säilykerasioilla, vaikka siten
olimme vaarassa särkeä lasin ja turmella pullot.
Mutta kaikki turhaan.
Sitten istuimme päivän toisensa perästä jurosti äänettöminä nälän
kalvaessa sisälmyksiämme, ilman mitään luettavaa, ilman mitään
poltettavaa ja lisäksi ilman mitään puhuttavaa.
Kymmenentenä päivänä lopetti kapteeni vaitiolon. »Vetäkäämme arpaa,
Blowhard», sanoi hän. »Nyt on jouduttu niin pitkälle.»
Ja niin me vedimme arpaa, ihmissyöjän julma kohtalo silmiemme edessä.
Minä etsin kaksi asianmukaista paperikaistaletta ja ojensin ne
kapteenille. Hän veti pitemmän.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän vavisten, toivon ja epätoivon
vaiheilla. »Voitinko minä?»
»Ei, Bilge», sanoin minä surumielisesti, »te hävisitte.»
* * * * *
Mutta minä en saa viipyä niissä päivissä, jotka nyt seurasivat —
pitkissä, rauhallisissa päivissä, jotka kuluivat raukeassa unessa
lautalla ja joiden kuluessa vähitellen palasivat voimani, jotka puute
oli heikontanut. Ne olivat, rakas lukija, syvän ja tyynen mielenrauhan
päiviä, enkä kuitenkaan voi palauttaa niitä mieleeni vuodattamatta
kyyneltä sen urhoollisen miehen muistolle, joka niistä teki sen mitä ne
olivat.
Viidentenä päivänä tuon tapahtuman jälkeen heräsin virkistävästä
unesta siihen että lautta törmäsi maata vasten. Olin ehkä syönyt liian
perusteellisesti enkä ollut kiinnittänyt huomiota siihen että maata oli
näkyvissä.
Edessäni oli saari, jonka ympyränpyöreä muoto ja matala hiekkainen
ranta heti ilmaisivat, että se oli saari.
»Aarresaari!» huudahdin; »vihdoinkin saan palkinnon
sankarillisuudestani.»
Kuumeenomaisella kiireellä rynnistin keskelle saarta. Mikä näky
kohtasikaan silmiäni? Hiekkaan kaivettuna suuri kuoppa, sen vieressä
tyhjä matkalaukku; ja eräästä maihin vedetystä laivalankusta luin
sanat: »_Iloinen Sally_, lokakuussa 1867». Vai niin, ne heittiöt
olivat korjanneet aluksen, purjehtineet saarelle, josta olivat saaneet
tietää kartan välityksellä, jonka me olimme varomattomasti jättäneet
kajuutan pöydälle, ja siten rosvonneet Bilge-raukalta ja minulta hyvin
ansaitsemamme aarteen.
Niin pitkälle saattoi inhimillinen kiittämättömyys mennä. Täynnä
oikeutettua inhoa tämän ajatuksen johdosta vaivuin pitkäkseni hiekalle.
Saaresta tuli kotini.
Minä vietin siellä surkeaa elämää, söin hiekkaa ja soraa ja
verhosin itseäni kaktuskasveilla. Vuodet kuluivat. Mutta hiekkaan
ja mutaan rajoittuva ruokajärjestys heikonsi vähitellen vankkaa
ruumiinrakennettani. Minä sairastuin. Minä kuolin. Minä hautasin
itseni. Minä soisin kaikkien, jotka kirjoittavat meriromaaneja, tekevän
niin.