Geeliläisen kansanlaulun säveleet kaikuivat niin raikkaina ja
meloodisina aamuilmassa.
Laulajatar oli Ylämaan-Hannah. Hän poimi hummereita purosta, joka
virtasi laakson läpi.
Hänen ympärillään levittäytyi tyypillinen ylämaanmaisema. Villit
vuoret törröttivät kahden puolen jokea seitsemänkymmenenviiden jalan
korkuisina. Niitä peitti taaja ylämaanmetsä, joka ulottui sata metriä
joka suuntaan. Puro laski kauniiseen skotlantilaiseen järveen, joka
päilyi etäämmällä kukkuloiden keskellä. Niiden takana aukeni aava meri.
Laakson läpi pitkin puron vartta, jossa Hannah seisoi, kiemurteli tie,
joka pian taas kiipesi kallioille kulkeakseen pitkin meren rantaa.
Ylämaihin saapuvat matkailijat eivät voisi tavata mistään kauniimpaa
paikkaa kuin Auerlocherty-laakso.
Eikä liioin koko Skotlannissa ole paikkaa, johon liittyisi uljaampia
muistoja.
Juuri tässä laaksossa oli tuo elämäniloinen Charlie-prinssi
piileskellyt Cullodenin tappion jälkeen.
Melkein samassa paikassa on vieläkin se suuri vyörykivimöhkäle, jonka
takana Bruce piileskeli Bannockburnin taistelun jälkeen.
Tämän laakson läpi oli Montrose tehnyt vaarallisen matkansa
Killiencrankiehen; ja vieläkin näytetään matkailijoille kalliota, jonka
takana William Wallace oli vaihtanut housuja paetessaan Rob Royn vihaa.
Sellaisia kauheita muistoja laaksoon liittyi.
Tosiaankin olivat useimmat Skotlannin historian tärkeimmistä
tapahtumista sattuneet tässä laaksossa, samallakuin tuo pieni
järvi oli ollut muutamien Grampianvuoren historian huomattavimpien
meritaistelujen näyttämönä.
Mutta tuossa huhtikuunaamuisessa rauhallisessa maisemassa ei näkynyt
ketään, joka olisi muistellut laakson veristä historiaa. Laakson
liepeillä kasvoi nyt tiheässä keltaruusuja, saksanheisiä, tomaatteja
ja muita kasveja, ja ympäröivät metsät olivat täynnä rastaiden,
hamppuvarpusten, harakoiden, naakkojen ja muiden Ylämaan laululintujen
ääniä.
Oli ihanan kaunis skotlantilainen anivarhainen aamuhetki. Sade valui
tyynenä ja hiljaisena, tuoden mukanaan kosteutta ja melkein märkyyden
tuntua maan pehmeään sammaleeseen. Harmaat usvat häilyivät sinne tänne,
tuoden mukanaan virkistävää, raakaa ilmaa, joka melkein toi mieleen
kosteuden tuntua.
Muisto sellaisesta aamusta saattaa houkutella kyyneleitä
skotlantilaisen silmään pitkien maanpaossa vietettyjen vuosien
perästäkin. Skotlantilaista sydäntä, oi lukija, liikuttaa aivan pohjia
myöten sadepisaran näkeminen tai märän rievun aikaansaaman lisahtavan
äänen kuuleminen.
Ja Hannah, kaunis ylämaantyttö, lauloi. Hänen kirkas nuori äänensä
kuului selvästi sateen keskeltä. Yksinpä linnutkin tuntuivat vaikenevan
sitä kuullakseen, ja kun ne kuuntelivat geeliläisen kansanlaulun
koruttomia sanoja, he vierähtivät oksaltaan ja putosivat mätkähtäen
maahan.
Siinä seisoessaan oli ylämaantyttö kuin kaunis taulu.
Hän seisoi avojaloin purossa, jonka läikkyvä vesi huuhteli hänen
kehräsluitaan. Hummerit leikkivät hänen jalkojensa juurella tai
imeytyivät liikuttavan lujasti kiinni hänen varpaihinsa, ikäänkuin ne
eivät olisi mielellään jättäneet vettä kerääntyäkseen hänen sinisen
esiliinansa poimuihin.
Näky olisi syvästi miellyttänyt jotakin Burne-Jonesia tai jotakin Alma
Tademaa ja muuten ketä tahansa, joka pitää hummereista.
Tytön kultaiset kiharat liehuivat hänen päänsä ympärillä, koottuina
palmikoksi, joka oli sidottu rautalangalla.
»Saanko ostaa yhden hummereistanne?»
Hannah katsahti ylös. Muutaman askelen päässä hänestä seisoi purossa
nuori mies.
Kaunis ylämaantyttö katseli häntä lumottuna.
Mies näytti olevan korkeamman asteen olento.
Hänellä oli kädessään verkko ja kalakassi. Hän oli puettu
englantilaisen gentlemannin lohenkalastuspukuun. Lohenkalastussaappaat
ulottuivat reisiin saakka, ja kalastajapusero oli vyötäröiden kohdalta
löysästi sidottu kalastajavyöllä. Ja päässään hänellä oli pieni
kalastajalakki.
Hänen kassissaan ei ollut yhtään kalaa.
Hän lähestyi lähestymistään ylämaantyttöä.
Hänet nähdessään Hannah ymmärsi heti, että hänen täytyi olla Ian Mc
Whinus, uusi lairdi.
Jo ensi hetkestä Hannah rakasti häntä.
»Tervetuloa tänne, sair», sanoi hän ojentaen nuorelle miehelle
kauneimman hummerinsa.
Mies pani sen kassiinsa.
Ja sitten hän otti puseronsa taskusta kuudenpennynrahan ja antoi sen
tytölle.
»Teidän täytyy sallia minun maksaa siitä», sanoi hän.
Hannah otti lantin ja piti sitä hetkisen kädessään, mutta punastui ja
sanoi ylämaalaisen aidolla ylpeydellä:
»En mie myö kaloi rahal.»
Tytön äänensävyssä oli jotakin mikä tunkeutui suoraan nuoren miehen
sydämeen. Hän ojensi tytölle puoli kruunua. Hän lähti hiljaa
vihellellen nousemaan puron äyrästä. Hannah seisoi ja katseli hänen
jälkeensä aivan hurmautuneena. Hänet herätti haaveiluista vihainen
ääni, joka huusi hänen nimeään.
»Hannah, Hannah», huusi ääni, »oikenetkos kotiin; oleks pähkähullu,
tyttö; seisothan siin töllistämäs Mc Whinuksen perään!»
Silloin Hannah ymmärsi, mitä hän oli tehnyt.
Hän oli puhunut Mc Whinuksen kanssa — yksikään Mc Shamus ei ollut
tehnyt sitä sataanviiteenkymmeneen vuoteen. Lähes kahden vuosisadan
ajan oli Mc Shamus- ja Mc Whinus-sukujen välillä vallinnut sukuviha;
Skotlannin kansan on pirstonut ja aina pirstoo sukuviha.
Ristiriita näiden sukujen välillä oli saanut alkunsa uskonnollisten
katsomusten eroavaisuudesta eräässä suuressa juhlassa kuusi sukupolvea
takaperin, tuona kautena jolloin ajan vapaa luonne ilmeni rajuissa
orgioissa, joiden aikana uskonnolliset kiistat riehuivat aivan
hillittöminä. Shamus Mc Shamus, paatunut kalvinisti, oli — ehkä
määrättömästä juomisesta puoliksi järjiltään joutuneena! — väittänyt
että ikuisen tuomion voi saavuttaa ainoastaan uskon kautta. Whimper Mc
Whinus puolestaan oli ollut sitä mieltä että ikuinen tuomio voidaan
myöskin ansaita hyvillä töillä. Juomisesta kiihtyneenä oli Mc Shamus
lyönyt Mc Whinusta ohimoon kaurakakulla ja tappanut hänet. Mc Shamus
oli haastettu oikeuteen. Vaikka hänen puolustajanaan toimi eräs
Auerlochertyn etevimpiä asianajajia, hänet oli kuitenkin vapautettu.
Samana iltana kuin hänet oli vapautettu, oli Whangus Mc Whinus,
murhatun poika, piileskellyt Shamus Mc Shamusta odottamassa eräässä
rotkossa laaksotien varrella, juuri siinä missä se kiipeää kallioille,
ja ampunut hänet säkkipillillään. Siitä lähtien oli sukutaistelu
riehunut hillittömän katkerana puolitoista vuosisataa.
Polvi polvelta oli molempien sukujen välinen kiukku vain kiihtynyt.
Näillä suvuilla oli erilainen käsityksensä kaikista mahdollisista
asioista. He kutoivat ruudulliset villakankaansa eri mallin mukaan,
kääntyivät eri pappien puoleen, joivat eri tehtaiden whiskyä ja
kannattivat eri uskonoppeja ikuisesta tuomiosta.
Päällepäätteeksi Mc Whinus-suku oli tullut rikkaaksi, joten tietysti Mc
Shamus-suvun oli oltava köyhä.
Vähintään kerran kunkin sukupolven aikana oli joku Mc Whinus tai
joku Mc Shamus ammuttu kuoliaaksi ja aina laaksotien käänteessä,
siinä missä se kiipeää kallioille. Vihdoin oli Mc Shamus-suku kaksi
sukupolvea sitten tullut huomattavan rikkaaksi, sillä sen maa-alueelta
löytyi hiilikaivos. Osoittaakseen ylenkatsettaan Mc Shamus-sukua
kohtaan Mc Whinus-suku oli lähtenyt laaksosta ja muuttanut Amerikaan.
Osoittaakseen ylenkatsettaan Mc Whinus-sukua kohtaan Mc Shamus-suku oli
jäänyt laaksoon. Sukutaistelu eli yhä heidän muistossaan.
Ja nyt oli Mc Whinus-suvun jälkeläinen tullut takaisin ja ostanut
Auerlochertyn lairdin maatilan laakson läheisyydestä, Ian Mc Whinus
ei ollut selvillä sukutaistelusta. Hän oli kasvanut kokonaan
toisessa ilmapiirissä, eivätkä skotlantilaiset traditiot merkinneet
hänelle mitään. Hän oli täysin degeneroitunut. Hänen silmissään oli
ylämaalaishame ainoastaan kappale värjättyä kangasta. Hän käytti
sellaista ainoastaan naamiaispukunaan, ja sadeilmalla hän käytti
sadetakkia. Hän ei ollut enää skotlantilainen. Ja lisäksi hän oli
tuonut Amerikasta mukanaan kauniin vaimon, valkoverikin, jonka kasvot
olivat kuin taikinaan muovaillut, sitä ihastuttavan pyöreää muotoa,
joka tuo mieleen Chicagon silavapakkaamon. Ian Mc Whinus oli hänen
orjansa. Hänen tähtensä Ian Mc Whinus oli ostanut hummerin. Hänen
tähtensä Ian Mc Whinus oli luonut niin tutkivia katseita kauniiseen
ylämaantyttöön, sillä hänen vaimonsa tahtoi viedä skotlantilaisen
kamarineidon mukanaan Chicagoon.
Ja sillävälin Hannah, heräävän rakkauden päihtymys sydämessään, seurasi
isäänsä, Oyster Mc Oyster Mc Shamusta, tupaan. Oyster Mc Oyster oli
vielä vanhoilla päivilläänkin skotlantilaisen miehen perikuva. Ollen
nyt yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta vanha hän lähestyi jo sitä ikää,
jolloin monet saman maan miehistä alkavat osoittaa vanhuudenheikkouden
oireita. Mutta hän oli vielä suora kuin seiväs, samallakuin hänen
kookas vartalonsa ja sen kauniit muodot pääsivät skotlantilaisessa
kansallispuvussa oikeuksiinsa. Tämän puvun muodostivat pikimusta
samettipusero, joka ulottui olkapäiltä puoliväliin selkää ja jonka
jatkona oli paita (paitakangas oli Mc Shamus-suvun vanhaa sukumallia),
joka ulottui vyötäisiltä reisien puoliväliin. Vähän alempana puku
jatkui lyhyinä sukkina, jotka ulottuivat puoliväliin säärtä. Hänen
puolikenkänsä ulottuivat puoliväliin jalkaa ja niitä piti kiinni
ylämaalaissolki. Päässä päälaen ja korvien puolivälissä hänellä oli
skotlantilainen lakki, josta strutsinsulka kohosi puoliväliin ilmaa.
Kainalossaan hänellä oli säkkipilli, josta hän kulkiessaan puhalsi
syviä, valittavia säveleitä, jotka olisivat saattaneet kuuntelijan
alakuloisen ja alistuvan epätoivon valtaan.
Tuvan ovella hän kääntyi katsomaan tytärtään silmiin.
»Mitä Ian Mc Whinus sanoi sulle purol, häh?» sanoi hän katkerasti.
»Ei hän suuria sanonut», sanoi Hannah. Ja koska totuus merkitsi hänelle
enemmän kuin isän viha, hän lisäsi: »Hän antoi mulle kuus pennyä
kalast.»
»Lantin!» ärjyi ylämaalainen. »Mc Whinus lantin Mc Shamuksel!»
Hannah antoi hänelle kuudenpennyn lantin. Oyster Mc Oyster paiskasi sen
kiukuissaan maahan, otti sen sitten ylös ja heitti kaikin voimin tuvan
ovea vasten. Sitten hän otti sen taas ylös ja työnsi sen vihan vimmassa
paitansa taskuun.
He menivät tupaan.
Hannah ei ollut milloinkaan nähnyt isänsä kasvoilla niin taipumattoman
kovaa ilmettä kuin tänä iltana.
Heidän kotinsa tuntui aivan muuttuneen.
Hannah sekä hänen äitinsä ja isänsä istuutuivat tänä iltana
aivan äänettöminä yksinkertaiselle illalliselleen, johon kuului
kaurajauhopuuro ja whiskyä. Aterian jälkeen äiti istahti rukkinsa
ääreen. Hän ahersi työnsä kimpussa uskollisesti, sillä se oli
rakkaudentyötä. Hänen esikoisensa, Jamie, makaili Edinburgin
yliopistossa ja luki papintutkintoa varten. Hänet vihittäisiin pian
papiksi, ja hänen äitinsä kutoi hänelle housuja suurta päivää varten.
Ne alkoivat jo muodostua housuiksi. Oyster Mc Shamus istui lukemassa
vanhaa testamenttia, ja Hannah katseli liedessä palavaan turvevalkeaan
sekä ajatteli nuorta kaunista lairdia. Vain kerran ylämaalainen sanoi:
»Mc Whinus on tullut takaisin», ja hänen katseensa suuntautui vanhaan
piilukko-väkipyssyyn, joka riippui seinällä. Sinä iltana Hannah näki
unta sukutaistelusta, laaksosta ja purosta, rakkaudesta, hummerista
ja Loch Auerlochertyn lairdista. Ja kun hän aamulla nousi ylös, hänen
silmissään oli miettivä ilme, eikä hän tänään ensinkään laulanut.
Päivät kuluivat.
Kaunis ylämaantyttö näki joka päivä nuoren lairdin, vaikka hänen isänsä
ei tietänyt siitä.
Hän näki lairdin aamupäivisin, kun tämä tuli kalastamaan purolle.
Joskus hänellä oli yllään kalastuspukunsa, ja joskus hänellä oli
avarat polvihousut ruudullisesta villakankaasta sekä paita, niinikään
ruudukas. Hänen tähtensä pukeutui kaunis ylämaantytär vieläkin
kauniimmaksi. Joka aamu hän kiinnitti skotlantilaisen ohdakkeen
hiuksiinsa ja kimpun takiaisia sydämensä kohdalle.
Ja joskus lairdi puhutteli häntä. Miten suuressa arvossa Hannah
pitikään hänen sanojaan. Eräänä päivänä, kun lairdi näki etäältä hänen
isänsä, hän kysyi, kuka tuo vanha paidassa kulkeva livekala oli, ja
tyttö oli ilosta vavisten sanonut, että se oli hänen isänsä, sillä
kalastajan tyttärenä hän oli ylpeä siitä että hänen isäänsä pidettiin
kalana.
Toisen kerran lairdi kysyi häneltä, oliko hän perehtynyt
talousaskareihin. Miten Hannahin sydän olikaan pamppaillut sen
kysymyksen takia! Hän päätti valmistaa lairdille housut veljelleen
Jamielle valmistettavien housujen mallin mukaan.
Ja joka ilta auringonlaskun aikaan tapasi Hannah salavihkaa katsella
tuvan ikkunasta nuorta lairdia, joka automobiilillaan ajoi tietä pitkin
merelle päin. Lairdi hiljensi aina vauhtia jyrkässä tienpolvekkeessa
ylhäällä kalliolla. Kuuden sukupolven aikana ei kukaan Mc Whinus ollut
pimeän tultua kulkenut tuon paikan ohi hengissä. Mutta Ian Mc Whinus ei
tietänyt mitään sukutaistelusta.
Joskus saattoi Oyster Mc Oyster nähdä hänen ajavan ohi ja tiellä
seisoen singota geeliläisiä kirouksia hänen päänsä yli.
Kerran, kun isä ei ollut kotona, Hannah seisoi tien varrella, ja Ian
pysähdytti automobiilinsa ja otti hänet rinnalleen ja antoi hänen ajaa
kappaleen matkaa. Autuudesta sykkivin sydämin Hannah oli kuunnellut,
kun lairdi selitti, miten ajoneuvot olivat rakennetut. Jos hänen isänsä
olisi tietänyt että hän oli sillä tavoin istunut Mc Whinuksen vieressä,
hän olisi varmasti tappanut hänet siihen.
Mutta Hannahin rakkaustragedia kiiruhti päätöstään kohti.
Jok'ainoa päivä hän kohtasi nuoren lairdin puron varrella.
Jok'ainoa päivä hän antoi lairdille parhaimman hummerinsa. Ja jok'ainoa
päivä hänellä oli uusi ohdake hiuksissaan.
Ja jok'ainoa yö hän äidin nukkuessa kutoi uuden kierroksen lairdin
housuihin.
Ja kun nuori lairdi tuli kotiin, hän sanoi vaaleanlihavalle rouvalleen,
ettei se kalastajatyttö ollut puoleksikaan niin hullu kuin näytti.
Ja sitten tuli se kohtalokas iltapäivä.
Hän seisoi tytön vieressä puron partaalla.
»Hannah», sanoi hän tyttöön päin kumartuen, »minä haluan ottaa sinut
mukaan Amerikkaan.»
Hannah vaipui pyörtyneenä hänen käsivarsilleen, Ian asetti hänet
seisomaan erästä puuta vasten ja meni kotiin.
Tuntia myöhemmin, kun Hannah astui tupaan, hänen isänsä seisoi
tulisijan edessä. Hän tuijotti hellittämättä tuleen ja hänellä oli
piilukko-väkipyssy kädessään. Vanha kova ja katkera taistelukatse paloi
hänen silmissään ja hän mutisi kirouksia huuliensa välistä. Hänen
vaimonsa Ellen pidätti häntä käsivarresta koettaen turhaan rauhoittaa
häntä.
»Piru hänet periköön», mutisi hän, »mie ammun hänet illal, kun hän ajaa
ohi sil pahuksen pelil.»
Silloin Hannah ymmärsi että Oyster Mc Shamus oli nähnyt hänet yhdessä
Ianin kanssa puron varrella. Hän kääntyi ovelta ja pakeni kotoaan.
Hän juoksi suoraan Auerlochertyn kartanoon varoittamaan Iania. Hänen
ainoana ajatuksenaan oli pelastaa lairdi isänsä vihalta. Pimeys kietoi
ylämaantytön vaippaansa. Sadepilvet ja yltyvä rajuilma asiaankuuluville
salamanleimahduksineen kohisivat yhtä mittaa hänen päänsä yllä.
Mutta hän juoksi yhä. Häntä huumasi ukkosenjyrinä ja tulvivan puron
uhkaava kohina. Ja sitten rajuilma alkoi painia pimeyden kanssa
ylämaanrajuilman talttumattomalla vimmalla. Elementtien julma leikki
halkaisi taivaan. Mutta Hannah juoksi kuitenkin eteenpäin. Salama iski
häneen kerran toisensa perästä, mutta hän juoksi yhä eteenpäin. Hän
teki kuperkeikkoja kiviin, kompastui tien kärrynraiteisiin, juoksi
päistikkaa pensasaitoihin ja syöksyi kuin kanuunankuula kiviseiniä
vastaan. Mutta milloinkaan hän ei pysähtynyt. Hän juoksi yhä nopeammin.
Rajuilma oli kauhea. Hän oli joka taholta salaman ja ukkosen ympäröimä.
Puut taittuivat, aidat alkoivat pyöriä, lintuihin iski salama. Koirat,
lampaat ja myöskin suuret raavaseläimet lensivät korkealle ilmaan.
Hän oli päässyt perille kartanoon ja pysähtyi hetkiseksi portin
edustalle. Myrsky oli asettunut, sade lakannut, ja lyhyen
silmänräpäyksen kuluttua oli kaikki tyyntä ja hiljaista. Talon
ikkunoista virtasi valoa. Hannah seisoi aivan hiljaa. Äkkiä pahat
aavistukset täyttivät hänen sydämensä. Hänen tarkka kuulonsa oli
eroittanut naisäänen. Hän hiipi ikkunan luokse ja katsoi sisään.
Niinkuin maahan naulittuna ylämaantyttö seisoi ja katseli ikkunanruudun
läpi.
Ian loikoi sohvalla. Hänen yksinkertainen yönuttunsa tehosti hänen
kasvojensa kalpeaa kauneutta. Hänen vieressään istui vaaleanlihava
nainen, joka syötti häntä suklaanapeilla. Hannah ymmärsi. Ian oli
leikitellyt hänen rakkaudellaan. Ian oli ostanut hänen hummereitaan
voittaaksensa hänen sydämensä — mutta ainoastaan heittääkseen sen
jälleen pois.
Hannah poistui ikkunan luota. Hän tempasi ohdakkeen kaulaltaan ja
heitti sen maahan. Ja hänen katseensa osui automobiiliin, joka oli
vajassa.
»Kirotut ajopelit!» mutisi hän, ja aito ylämaalainen raivo salamoi
hänen silmissään. Ja sitten hän riensi biilin luo ja veti pois
tervavaatteen. »Sie saat kyl maalin luodilles, Oyster Mc Shamus»,
huudahti hän.
Silmänräpäystä myöhemmin kiiti hiili Hannahin ohjaamana mielettömällä
vauhdilla tietä pitkin alas laaksoon. Vauhti oli suurin mahdollinen,
ja puoleksi mielipuolinen tyttö tarrautui kouristuksenomaisesti
ohjausrattaaseen, kun vaunu tärisi ja jyrisi mäkeä alas. Rajuilma
oli taas alkanut riehua, ja ukkosenjyrinä säesti hiilin jyrinää sen
mielettömällä vauhdilla syöksyessä merta kohti. Automobiilin suuri
silmä valaisi tietä pitkältä edestäpäin. Sen kauhea valo osui puihin
ja puroon niiden lentäessä vastaan, osui sokaisevana Oysteriin, kun
hän seisoi supisuorana kalliolla väkipyssy kädessään, katsellen
salamannopeasti etenevää valoilmiötä, vanhan ylämaalaisveren noustessa
hänen suoniinsa.
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä — häikäisevä salama, väkipyssyn
laukaus, taivaanlaukaus; ja automobiili ja perikatoon tuomittu tyttö
syöksyivät suin päin kallionjyrkänteeltä alas.
Sieltä alhaalta se löydettiin seuraavana aamuna. Se makasi
liikkumattomana kupeellaan, puoleksi hiekkaan hautautuneena, sinisen
ylämaantaivaan alla, joka nyt oli taas kirkas, kun rajumyrsky oli
lakannut riehumasta. Se makasi siinä hiljaa ja rauhallisena. Merilinnut
näyttivät pysähtyvän lennostaan katselemaan sitä. Paikalle kertynyt
pieni parvi skotlantilaista maalaisrahvasta katseli sitä vavistuksella
ja kunnioituksella. Kukaan ei yrittänytkään ryhtyä sitä korjaamaan.
Putket olivat vääristyneet ja kiertyneet, bentsiinisäiliö mennyt rikki,
pyörät irtautuneet ja ohjausratas auttamattomasti turmeltunut.
Sillä biilillä ei enää koskaan ajettaisi.
Hetkisen kuluttua he havahtuivat surustaan ja ryhtyivät etsimään
Hannahia. He löysivät hänet. Hän makasi hiekkaan ja meriruohoon
puoliksi hautautuneena, ihana tukka bentsiinissä virutettuna. Hetkisen
kuluttua he ryhtyivät etsimään Oyster Mc Shamusta. Hänet he myöskin
löysivät puoliksi meriruohoon hautautuneena, whiskyssä uitettuna.
Senjälkeen he etsivät Elleniä. He tapasivat hänet makaamasta kotinsa
kynnyksellä, puoliksi hautautuneena Jamien housuihin.
Senjälkeen heidät kaikki kannettiin sisään. Elämä ei ollut vielä
sammunut. He hieroivat heidän käsiään. He hankasivat heidän jalkojaan.
He asettivat lämpimiä tiilikiviä heidän vatsalleen. He kaatoivat
lämmintä whiskyä heidän kurkkuunsa. He herättivät heidät jälleen
henkiin.
Tietenkin. Niin ne aina tekevät.
He kaikki toipuivat.
Mutta sukuviha oli lopussa. Sen oli Hannah saanut aikaan.