Oli joulu — joulu ja tuhansin pienin timantein kimalteleva lumivaippa,
joulu ja hyvää ruokaa ja maassa rauha — joulu kemuineen ja iloineen —
sanalla sanoen oli joulu.
Ei kuitenkaan vielä oikea joulu, oli vasta joulu-ilta, jouluilta
ja lempeään kuutamoon levitetty valkoinen lumivaippa — jouluilta
ylempänämainituin asiaankuuluvin detaljein.
Niin, oli joulu-ilta.
Eikä siinä kylliksi.
Kuulkaahan vain _missä_ se joulu-ilta oli.
Oli joulu-ilta vanhassa talossa. Lukija, tunnetko omasta kokemuksestasi
vanhaa taloa? Eikö tapahdu että istuessasi kaupungissa konttoripöytäsi
ääressä, jossa olet tullut rikkaaksi ja ahneeksi, sielusi silmien eteen
nousee kuva vanhasta talosta, joka tunsi sinut poikana, ennenkuin
kullanjano veti sinut pois sieltä? Vanhasta talosta, joka on tien
varrella aivan mäentöyrään juurella, lumen painamien havupuiden
keskellä hauskoine ulkohuoneineen ja aumoineen ja jonka ikkunasta
pilkistää öljylampun lähettämä valonsäde, joka on noin rihvelin
paksuinen ja jonka saattaa nähdä neljän engl. penikulman päähän
suon toiselle puolen. Älä tule puhumaan minulle uudenaikaisista
valonheittäjistäsi tai kaasuvaloistasi tuollaisen valonsäteen
rinnalla, joka lähtee yksinkertaisen talonpoikaistalon öljylampusta.
Se saattaa kirkkaana paistaa suoraan sydämeen kolmenkymmenen vuoden
välimatkan päästä. Lukija, etkö sinä joskus käänny pois kaupungin
hälinästä ja touhusta ja sen vääryydellä kootuista rikkauksista ja sen
jumalattomasta mammonanpalveluksesta ajatellaksesi sitä rauhallista
vanhaa taloa siellä mäentöyrään juurella? Etkö tee niin? P—u sinut
periköön!
Oli joulu-ilta.
Se loisti ulos vanhan talon ikkunoista. Tuli loimusi takassa, ja sen
punertava hohde sekoittui öljylampun lempeään ja keltaiseen valoon.
John Enderby ja hänen vaimonsa istuivat talon kyökissä. Etkö
tunne, rakas lukija, sitä huonetta jota sanotaan kyökiksi? — jonka
vanhanaikaisessa, tiilistä muuratussa takassa palaa, tuli ja jonka
nurkassa on pieni rautatakka. Siinä huoneessa väki valmistaa ruokansa,
syö sen sekä oleskelee. Se on arkihuone. Sen ohella onkin talossa,
paitsi sänkykamaria, vain yksi ainoa pieni huone, joka on talvella
jääkylmä ja jossa on urkuharmooni, jolla soitetaan »Sun haltuus rakas
isäni», kun vieraita tulee. Mutta tätä huonetta käytetään ainoastaan
musiikkitarkoituksia ja hautajaisia varten. Varsinainen huone vanhassa
talossa on kyökki. Etkö näe sitä mielikuvituksessasi, lukijani? Etkö?
Silloin sinä olet oikea pölkkypää!
Joka tapauksessa istui vanha John Enderby nyt kyökin ainoan honkapöydän
ääressä, pää käsien varassa, likaisenharmain kasvoin, joiden ajelematon
parransänki yhdessä syvien ryppyjen kanssa oli todistuksena kalvavista
huolista. Aika ajoin hän nousi heittämään uuden lehtikuusisen
pilkkopuun tuleen ja teki sen niin tuimasti, että säkenet ryöpsähtivät
kuurona ylös savutorveen. Tulisijan vieressä istui hänen vaimonsa Anna
suoraselkäisellä tuolilla ja tuijotti tuleen sukupuolensa mykällä
kärsivällisyydellä.
Millä tavoin heidän asiansa olivat hullusti? Rakas lukija, voitko sinä
vielä kysyä? Niin huonostiko sinä muistat vanhan talon elämää? Kun minä
sanon, että on vanha talo ja joulu-ilta ja että omistaja on syvästi
huolissaan ja heittää lehtikuusipilkkeitä lieteen, pitäisi sinun jo
arvata!
Vanha talo oli kiinnitetty! Kymmenen vuotta takaperin oli John
Enderby, joka silloin oli kaulaansa myöten velkaantunut, mielipuoli
omantunnonvaivoista ja hullu epätoivosta sekä sitäpaitsi reumatismin
runtelema, kiinnittänyt talonsa kahdestakymmenestäneljästä dollarista
ja kolmestakymmenestä sentistä.
Lyönnilleen kello kaksitoista yöllä piti kiinnityksen langeta.
Kaikki sellaiset kiinnitykset lankeavat aina silloin. Niin, asia oli
perkeleellisen viekkaasti järjestetty; että sen pitikin langeta juuri
sinä yönä, vaikka vuodessa on niin monta muuta yötä. Lyönnilleen kello
kaksitoista tulisivat miehet vasaroineen naulaamaan ja sulkemaan talon
ovea.
Ja siinä nyt istui tuo murheellinen kunnon aviopari.
Sukupuolelleen ominaisella kärsivällisellä nöyryydellä Anna istui aivan
hiljaa tai yritti väliin lukea. Hän oli ottanut pieneltä seinähyllyltä
Bunyanin teoksen _Elämä ja kuolema Herrassa_. Hän koetti lukea sitä.
Mutta hän ei voinut. Sitten hän oli syventynyt Danten _Helvettiin_.
Mutta hän ei kyennyt lukemaan sitä. Sitten hän oli valinnut Kantin
_Puhtaan järjen kritiikin_. Mutta tätäkään kirjaa hän ei kyennyt
lukemaan. Lopulta hän oli ottanut Maamiehen almanakan v:lta 1911.
Kirjat olivat huiskin häiskin hänen ympärillään, kun hän siinä istui
kärsivällisen epätoivoisena.
Mutta John Enderby antoi vallan hillittömän luonteensa koko kiihkolle.
Joskus hän saattoi temmata kirnupiimäruukun ja siemaista muutamia
kulauksia tuota päihdyttävää juomaa, kunnes hänen aivonsa paloivat kuin
lehtikuusivalkea takassa.
»John», pyysi Anna, »älä juo enää kirnupiimää. Se tekee sinut vain
kahta hurjemmaksi. Eihän kirnupiimästä ole koskaan tullut mitään
hyvää.»
»Vai niin», sanoi John Enderby katkerasti nauraen ja jälleen haudaten
päänsä ruukkuun, »mitä minä siitä välitän, vaikka se tekisikin minut
hurjemmaksi.»
»Voi, John, parempi olisi, jos litkisit Hyvää Kirjaa, kuin että jatkat
syntistä elämääsi. Ota tämä, isä, ja lue sitä» — ja hän otti hyllyltä
kuluneen mustan kirjan ja ojensi sen miehelleen. Enderby istui hetkisen
hiljaa kirja kädessään. Hän ja hänen vaimonsa eivät olleet aikoinaan
saaneet koulussa minkäänlaista uskonnonopetusta. Mutta se erinomainen
tunnustukseton opetus, jota Enderby oli saanut nauttia, oli ollut
riittävänä korvauksena siitä.
»Ota kirja», sanoi Anna. »Lue, John, tänä murheen hetkenä; se
lohduttaa.»
Enderby otti hänen kädestään kuluneen kappaleen Euklideen _Alkeita_
ja otettuaan hartaasti hatun päästään luki ääneen: »Tasakylkisessä
kolmiossa ovat näitä kylkiä vastassa olevat kulmat yhtä suuria.»
Enderby pani kirjan pois.
»Ei maksa vaivaa, Anna. Tänä iltana minä en voi lukea tuota oivallista
kirjaa.»
Hän nousi ylös, hoiperteli kirnupiimäruukun luo, ja ennenkuin hänen
vaimonsa ehti häntä siitä estää, hän oli tyhjentänyt sen viimeiseen
pisaraan.
Sitten hän lysähti raskaasti tuolilleen.
»Menköön kaikki menojaan», sanoi hän; »minä en välitä mistään.»
Vaimo katseli surullisena takkavalkeaan.
Voi, kunpa hänen poikansa Henry vain olisi ollut kotona. Henry, joka
kolme vuotta takaperin oli lähtenyt maailmalle ja jonka iloiset kirjeet
jatkuvasti levittivät toivon valonpilkahduksia vanhaan taloon.
Henry istui nyt New Yorkin Sing-Sing-vankilassa. Hänen kirjeensä
kertoivat äidille uutisia alituisesta menestyksestä; hän oli
nyt vankilan vaarallisin baseball-pelaaja, sekä vanginvartijain
että vankilanpapin erikoisessa suosiossa, ja koko käytävän paras
bridge-pelaaja. Henry pyrki Enderby-suvun muinaisella tarmolla
ensimmäisten riviin.
Hänen äitinsä oli toivonut, että hän olisi saanut viettää joulun
kotona, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä vankilasta. Hän ei
voinut nähdä mitään keinoa. Vankilanhallitus panisi toimeen tanssiaiset
ja rekiretken joulunpyhinä. Hänellä tosin saattoi olla hiukan toiveita
siitä, että hän voisi silloin huomaamatta livistää tiehensä, mutta
mahdollisesti saattaisi myöskin sellainen yritys herättää huomiota.
Mutta vanhaa kotia uhkaavasta onnettomuudesta Anna ei ollut kertonut
pojalleen mitään.
Ei, Henryä ei voinut odottaa tulevaksi. Siltä taholta ei apua voinut
tulla. Entä William, vanhin poika, kymmenen vuotta Henryä vanhempi.
Voi, William oli lähtenyt vanhasta kodista raivatakseen itselleen
uran suuressa kaupungissa! »Äiti», oli hän sanonut, »kun olen koonnut
miljoonan dollaria, sitten palaan. Hyvästi niin kauaksi», ja sitten hän
oli lähtenyt.
Miten Annan sydän pamppailikaan. Saisiko poika kokoon miljoonansa?
Eläisikö hän niin kauan että näkisi sen? Ja vuosien kuluessa olivat hän
ja John usein kuvitelleet, kuinka William tulee kotiin ja tuo miljoonan
dollaria tai kuinka häneltä tulee kirjeessä miljoona ja sydämelliset
tervehdykset. Mutta vuodet olivat kuluneet eikä William tullut. Hän ei
tullut. Suuri kaupunki oli niellyt hänet kuten monta muuta vanhoista
taloista lähtenyttä nuorukaista.
Anna heräsi säpsähtäen syvistä ajatuksistaan. Mitä mahtoi merkitä
ovelta kuuluva ääni. Ääni oli heikkoapa arkaa koputusta, ja oven
lasiruudun läpi näkyivät kasvot, naiskasvot, jotka katsoivat rukoilevin
silmin takkavalkean valaisemaan huoneeseen. Mitä hänellä mahtoikaan
olla sylissään, tuossa pienessä mytyssä, jota hän painoi rintaansa
vasten suojellakseen sitä lumisateelta? Osaatko arvata, lukija? Saat
arvata kolme kertaa. Aivan niin, sinä arvasit oikein. Juuri niin se oli.
Anna kiiruhti ovelle.
»Herra siunatkoon!» huudahti hän, »mitä te teette ulkona tällaisena
iltana? Tulkaa sisään, lapsi, ja lämmitelkää lieden ääressä!»
Nainen tuli sisään myttyineen. Luonnottoman suurin silmin (ne olivat
poikittain ainakin puolitoista tuumaa leveät) hän katseli Enderbytä ja
tämän vaimoa. Anna huomasi ettei hänellä ollut vihkimäsormusta sormessa.
»Mikä teidän nimenne on?» kysyi Anna.
»Caroline», kuiskasi tyttö. Sukunimeä ei voinut kuulla hänen hiljaisen
äänensä vuoksi. »Minä etsin kattoa pääni päälle», sanoi hän; »olkaa
hyvä ja ottakaa lapsi minulta.»
Anna otti lapsen ja asetti sen varovaisesti astiakaapin ylimmälle
hyllylle. Ja sitten hän asetti vilusta puolikuolleen tytön eteen lasin
vettä ja rasvaisen munkin.
»Syökää», sanoi hän, »niin te lämpenette.»
John nousi pystyyn tuoliltaan.
»Minä en halua mitään tuollaisia penikoita tänne», sanoi hän.
»John, John», nuhteli Anna, »älä unohda mitä Hyvä Kirja sanoo: 'Ne
jotka ovat yhtä suuria kolmannen kanssa, ovat keskenäänkin yhtäsuuria.'»
John vaipui taas tuolilleen.
Ja miksi Carolinella ei ollut vihkimäsormusta? Voi, lukija, osaatko
arvata? Ei, et sinä osaa. Se ei ollut ensinkään niinkuin sinä luulet —
ei sinnepäinkään. Carolinella ei ollut vihkimäsormusta senvuoksi, että
hän oli katkeruudessaan heittänyt sen pois, kun hän kulki pitkin suuren
kaupungin katuja. »Miksi», oli hän huudahtanut, »pitäisi linnassa
istuvan miehen vaimon käyttää vihkimäsormusta?»
Ja sitten hän oli lapsineen lähtenyt pois siitä hökkelistä, joka oli
ollut hänen kotinsa.
Se oli tuo vanha surullinen juttu.
Hän oli pannut lapsen hiljaa ja varovaisesti puistonpenkille. Ja
sitten hän oli kiiruhtanut tiehensä. Muutamia minuutteja senjälkeen
oli muudan mies vinhaa vauhtia juossut Carolinen perässä tuo pieni
käärö sylissään. »Suokaa anteeksi», oli hän läähättänyt, »te varmaankin
unohditte lapsen puistoon.» Caroline oli kiittänyt häntä.
Toisen kerran hän vei lapsen Suuren keskusaseman odotussaliin, suuteli
sitä hellästi ja asetti sen eräälle hyllylle tarjoilupöydän taakse.
Muutamia minuutteja myöhemmin muudan rautatievirkailija mielihyvästä
säteillen ojensi hänelle lapsen.
»Tämä on varmaankin teidän, armollinen rouva», sanoi hän. Caroline
kiitti.
Sitten hän jätti lapsen Waldorf-Astoria-hotellin tarjoilupöydälle ja
Maanalaisten raitioteiden lippukassaan.
Mutta se löydettiin aina.
Pari kertaa hän oli ottanut lapsen mukaansa Brooklyn-sillalle ja
heittänyt sen jokeen, mutta siinä tavassa, millä se putosi ilman halki,
oli jotakin, mikä liikutti äidin sydäntä siinä määrin että hän oli
mennyt itse jokeen ja pyydystänyt lapsen ylös.
Senjälkeen Caroline oli ottanut lapsen mukaansa maaseudulle. Ensin hän
oli aikonut jättää sen tien varrelle ja olikin laskenut sen lumelle,
mutta se tapa, millä pieni mytty lepäsi lumessa, oli vedonnut hänen
äidinsydämeensä.
Hän otti mytyn ylös ja kulki edelleen. »Jossakin», mutisi hän, »varmaan
avataan joku armelias ovi sille». Pian senjälkeen hän oli hoippunut
vanhan talon ovelle.
Tosinaisellisella hyvyydellä varoi Anna tekemästä mitään kysymyksiä.
Hän pani lapsen varovaisesti matkakirstuun, sijoitti Carolinen
parhaimman huoneen sänkyyn ja palasi tuolilleen lieden luokse.
Vanha kello löi kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksan.
Taas koputettiin ovelle.
Ja nyt astui sisään tuttu henkilö, kylän asianajaja. Hänen keltaisesta
koirannahasta tehdyt astrakaaniturkkinsa, hänen kumikauluksensa sekä
hänen saappaansa, jotka ulottuivat ainoastaan kehräsluuhun saakka,
olivat räikeänä vastakohtana pienen huoneen kehnolle sisustukselle.
»Enderby», sanoi hän, »voitteko maksaa?»
»Asianajaja Perkins», sanoi Enderby, »antakaa minulle vain aikaa, niin
minä teen sen; antakaa vain viisi vuotta aikaa, niin minä maksan kaiken
viimeiseen ropoon saakka.»
»John», sanoi asianajaja, joka raa'asta (koirannahkaisesta)
ulkomuodostaan huolimatta tuli liikutetuksi, »vaikka tahtoisinkin, en
voi. Se ei käy enään niinkuin entiseen aikaan. Suuri newyorkilainen
yhtiö Pinchem & C:o, joka nykyisin myöntää näitä lainoja, vaatii
rahansa takaisin päivälleen, muutoin annetaan silmänräpäyksessä
häätökäsky. Minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Kiitos, ei, minä en
halua kirnupiimää, minun täytyy pitää pääni selvänä virkani vuoksi», ja
niin hän kiiruhti taas ulos lumisateeseen.
John istui tuolillaan syvissä mietteissä.
Takkavalkea oli riutunut hiillokseksi.
Mutta sitten nousi Enderby ylös ja otti lyhdyn koukusta. »Langetkoon
kiinnitys tai ei», sanoi hän, »joka tapauksessa käyn katsomassa
elukoita.»
Hän meni ulos asuinrakennuksesta, ja seisoessaan siinä pihamaalla suon
yli katsellen hän näki ryöppyävän lumen läpi etäiset valot etäisestä
kylästä.
Hän ajatteli niitä neljääkymmentä vuotta, jotka hän oli viettänyt
tässä talossa — ajatteli uudisviljelijän ensimmäisiä kovia vuosia —
ajatteli taloa, jonka hän omin käsin oli rakentanut, ja yksinkertaista
sisustusta, vanhanaikaista rukkia, jolla Anna oli kehrännyt langat
hänen housuihinsa, puista puhelinta ja karkeasti veistettyä pöytää,
jonka ääressä hän söi ateriansa.
Hän katseli kauas suon yli ja huokaisi.
Mutta jos hän vain olisi katsonut tarkemmin, hän olisi nähnyt, että
suolla kahden engl. penikulman päässä liikkui reki ja että reessä istui
hylkeennahkaisiin matkaturkkeihin kietoutunut herrasmies, jonka kasvot
loistivat kuutamossa, kun hän tähysteli sinne ja tänne ja katseli
jokaista esinettä tien varrella ikäänkuin ne olisivat olleet vanhoja
tuttuja. Vyössään hänellä oli miljoona kultadollaria, ja hän pysähdytti
hevosen, irroitti vyön ja laski rahansa.
Mutta lähellä häntä hiipi tien varrella pensaiden varjossa mies, jonka
silmät seurasivat jokaista kiiltävää rahaa ja jolla oli kädessään
raskas orapihlajanoksa ja jonka tarkoin keritty tukka ja kovat piirteet
saattoivat olla kotoisin vain Sing-Sing-vankilan muurien takaa.
Kun reki taas lähti liikkeelle, mies seurasi sitä pensaiden suojassa.
Sillävälin oli John Enderby tehnyt kierroksensa ulkohuoneissa. Hän
levitti olkia lihavien lehmien alle, jotka unisina räpyttelivät
silmiään lyhdynvalossa. Hän seisoi hetkisen sikojensa parissa, ja
maamiehen sydän heräsi hänessä; hän unohti hetkiseksi huolensa
ja puheli iloisesti niille kullekin ja puhutteli niitä nimeltä.
Mielipahalla hän ajatteli, miten hän joskus oli tuntenut kiusausta
myydä jonkun niistä tai naudoista voidakseen lunastaa kiinnityksen. Hän
oli kuitenkin luojankiitos voinut seisoa lujana kiusausta vastaan.
Kun hän palasi asuinrakennuksen luokse, oli tiellä portaiden edessä
reki. Anna tuli häntä vastaan ovelle. »John», sanoi hän, »sillä aikaa
kuin sinä olit läävässä, tuli eräs herra ja pyysi saada yösijaa.
Kyllä kai se on joku kaupunginherra, sen näkee hänen vaatteistaan. En
tahtonut kieltää yösijaa, vaan sijoitin hänet Willien huoneeseen.»
»Niin, emmehän me voi kieltää.»
John vei hevosen talliin ja palasi sitten valvomaan lieden ääreen.
Kirnupiimähöyryt olivat jo haihtuneet eivätkä enää sumentaneet hänen
aivojaan. Hän istui siinä ajatellen keskiyönhetkeä ja mitä se toisi
mukanaan.
Yläkerroksen huoneessa oli hylkeennahkaisiin matkaturkkeihin pukeutunut
mies matkasta väsyneenä riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle.
»Miten selvänä näenkään kaiken edessäni», mutisi hän uneen vaipuessaan,
»sama vanha huone, ei mitään muuttunut, paitsi he — miten kuluneilta he
näyttävätkään», ja kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa. Hän ajatteli
kuinka hän viisitoista vuotta sitten oli jättänyt kotinsa, kuinka hän
oli ponnistellut eteenpäin suuressa kaupungissa, kuinka hän oli saanut
suurenmoisen ajatuksen ansaita rahoja ja kuinka hän oli perustanut
yhtiön, joka myönsi kiinnityslainoja maanviljelijöille — yksinkertainen
keino pääoman ylivoimaa käyttämällä puristaa maanviljelijöiltä heidän
viimeinenkin penninsä. Ja nyt hän oli lupauksensa mukaan taas »täällä
kotona, miljoona dollaria vyössään. »Huomenna», oli hän mutissut,
»puhun heidän kanssaan. Siitä tulee joulu.» Sitten William — lukijani,
hän oli William — oli vaipunut uneen.
Tunnit kuluivat yhä edelleen.
Kello oli 11,30.
Silloin Anna nousi säpsähtäen tuoliltaan.
»Henry!» huudahti hän, kun ovi aukeni ja eräs mies astui sisään.
Silmänräpäystä myöhemmin olivat äiti ja poika yhtyneet lujaan
syleilyyn. Hän oli Henry, Sing-Sing-vankilan mies. Sanassaan pysyen
hän oli vähääkään rehentelemättä, vaatimattomasti ja yksinkertaisesti
livahtanut tiehensä, kun juhlallisuudet olivat saavuttaneet
huippukohtansa.
»Voi Henry», sanoi äiti, sittenkuin onnentunne oli ensimmäisen syleilyn
jälkeen kadonnut, »sinä tulet onnettomalla hetkellä.» He kertoivat
hänelle kiinnityksestä ja uhkaavasta perikadosta.
»Niin», sanoi Anna, »ei ole edes sänkyä sinulle», ja sitten hän kertoi
yövieraistaan, vaimoraukasta ja lapsesta ja rikkaasta miehestä, jolla
oli hylkeennahkaturkit.
Henry kuunteli hyvin tarkkaavaisena äidin puhetta miehestä, ja hänen
silmiinsä syttyi yhtäkkiä kirkkaan älyn välähdys.
»Tosiaankin, isä, nyt minä keksin keinon!» huudahti hän. Sitten hän
sanoi hiljaisella äänellä: »Puhutaan hiljaa, isä. Tuolla herrallahan
oli hylkeennahkaturkit?»
»Oli», sanoi isä.
»Isä», sanoi Henry, »minä näin erään miehen reessä suon kohdalla.
Hänellä oli rahoja kädessään ja hän laski niitä ja hymyili tyytyväisenä
— viiden dollarin kultarahoja — kaikkiaan 1,825,456 1/4 dollaria.»
Isä ja poika katsoivat toisiaan.
»Minä ymmärrän sinun tarkoituksesi», sanoi Enderby vakavasti.
»Me kuristamme hänet», sanoi Henry.
»Tai lyömme hänet kuoliaaksi», sanoi isä, »ja maksamme kiinnityksen.»
Anna katsoi toisesta toiseen, ja ilo ja toivo taistelivat hänen
silmissään surun kanssa. »Henry, minun Henryni», sanoi hän ylpeänä,
»minä tiesin, että sinä keksisit keinon.»
»Tulkaa nyt», sanoi Henry; »ota lamppu, äiti, ja sinä, isä, ota nuija»,
ja riemullisin sydämin ja hiljaisin äänin nuo kolme hiipivät portaita
ylös.
Vieras lepäsi syvään uneen vaipuneena selin heihin.
»No, äiti», sanoi John Enderby kovalla äänellä, »pidä lamppua hiukan
lähempänä; aivan korvan juureen kai on paras, Henry?»
»Ei», sanoi Henry käärien ylös hihansa ja puhuen riuskan
arvovaltaisesti, mikä puki häntä niin hyvin, »isku vasten leipäläpeä
vaikuttaa nopeammin ja paremmin.»
»Hyvä, hyvä», sanoi John Enderby ylpeänä hymyillen, »tee niinkuin
tahdot, poika, ymmärrät itse parhaiten.»
Henry kohotti nuijansa.
Mutta kun hän teki sen — mitä nyt, mitä se oli?
Suon yli kantautuivat kylän kirkolta syvät kellonkumahdukset, jotka
ilmoittivat keskiyön hetkeä.
Yksi, toinen, kolmas — kumahdukset kuuluivat niin selvästi näin
raikkaalla ilmalla. Melkein samassa alkoi kyökin kello alhaalla
äänekkäin lyönnein ilmoittaa sydänyön hetkeä. Talon kanalassa alkoi
kukko kiekua kaksitoista kertaa ja lehmät samoin hiljaa ynistä ja siat
röhkiä toivottaen hauskaa joulua ja rauhaa maanpäällä ja ihmisille
hyvää tahtoa.
Nuija putosi Henryn kädestä jysähtäen lattialle. Nukkuva heräsi ja
nousi istumaan sängyssään. »Isä! Äiti!» huudahti hän.
»Poikani, poikani», nyyhkytti isä, »me arvasimme että se olit sinä. Me
tulimme herättämään sinua.»
»Niin, minä se olen», sanoi William hymyillen vanhemmilleen, »ja
minulla on mukanani miljoona dollaria. Tässä ne ovat», ja sitten hän
irroitti vyönsä ja luki pöytään miljoonan dollaria.
»Jumalan olkoon kiitos!» huudahti Anna; »nyt ovat huolet ohi. Näiden
rahojen avulla maksamme kiinnityksen — ja Pinchem & C:o'n verenimijät
eivät voi meille enää mitään.»
»Oliko talo kiinnitetty?» hämmästyi William.
»Oli», sanoi John Enderby, »henkilöille, joilla ei ole laisinkaan
omaatuntoa ja joiden ahneus on melkein vienyt meidät haudan partaalle.
Katsoppas, miten hän on vanhentunut, poikani», ja hän osoitti Annaa.
»Isä», sanoi William syvästi katuvaisella äänellä, »minä olen Pinchem
& C:o. Taivas olkoon minulle armollinen! Nyt minä näen sen. Minä näen
miten paljon kärsimystä olen aiheuttanut kootessani miljoonani. Minä
annan heille takaisin kaiken, minkä olen vääryydellä riistänyt.»
»Ei», sanoi äiti, »sinun katumuksesihan on tosikristityn katumusta.
Se riittää. Sinä voit hyvällä omallatunnolla pitää rahat. Me voimme
pitää niitä meille uskottuna omaisuutena, ja joka kerta kun me omaan
laskuumme annamme niistä velaksi dollarin, me ajattelemme että se on
meille uskottua omaisuutta.»
»Niin», sanoi John Enderby hiljaa, »äitisi on oikeassa. Rahat ovat
uskottua omaisuutta, ja me hankimme niillä taloon uusia kotieläimiä,
ostamme Jones'in talon ja pidämme sitä kaikkea meille uskottuna
omaisuutena.»
Samassa avattiin huoneen ovi. Eräs nainen näyttäytyi oviaukossa. Hän
oli Caroline, Annan empiretyyliseen yönuttuun pukeutuneena.
»Kuulin teidän äänenne», sanoi hän. Mutta kun hän näki Henryn, häneltä
pääsi kova huuto.
»Minun mieheni!»
»Minun vaimoni!» sanoi Henry sulkien hänet syliinsä.
»Oletko sinä lähtenyt Sing-Singistä?» huudahti Caroline riemullisesti.
»Olen, Caroline», sanoi Henry, »enkä aio milloinkaan palatakaan sinne».
Ja harrasta iloa tuntien jälleen kokoontunut perhe lähti taas
alakertaan.
Lehtikuusihalot rätisivät taas liedessä. Kirnupiimäruukku kulki
kädestä käteen. William ja Henry kertoivat kertomistaan seikkailujaan.
Jouluaamun ensimmäinen sarastus tunkeutui huoneeseen oven lasiruudun
läpi.
»Voi, poikani», sanoi John Enderby, »pysykäämme tästä lähin kapealla
polulla. Kuinka sanookaan Hyvä Kirja: 'Lyhin välimatka kahden pisteen
välillä on suora viiva.'»