* *
Tänä aamuna.
Kuinka minun sydämeni pamppailee. Tänään meni MIES ohitseni. Hän meni
ohitseni — sanan täydessä merkityksessä meni ohitseni.
Ikkunastani näin miten hän meni ohi puutarhaveräjän ja alas niitylle
jokivartta pitkin, missä minun tschupvskjakukkani kasvaa!
Miten hyvän näköinen hän oli! Ei pitkä kuten Alexis Alexovitsh, oh
ei! mutta niin lyhä ja leveä ja pyöreä, ja hänellä oli suussaan
pitkävartinen piippu, eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset
kuten Alexin, vaan lempeät ja kauniit, ja niillä leikki hymy kuin
kuutamo ikkunankitillä.
Rakastanko häntä? Minä en osaa sanoa. En vielä. Rakkaus on arka taimi.
Sitä ei voi pakoittaa kasvamaan.
Kun hän kulki ohi, minä kurkottauduin ulos ikkunasta ja heitin häntä
ruusunnupulla.
Mutta hän ei huomannut sitä.
Sitten minä heitin saippuanpalasen ja hammasharjan hänen jälkeensä.
Mutta en osannut kohti, ja hän meni menojaan.
* *
Eräänä toisena päivänä.
Rakkaus on tunkeutunut elämääni. Se täyttää sen. Olen nähnyt HÄNET
jälleen. Olen puhunut hänen kanssaan. Hän istui joen rannalla
kenttätuolissaan. Kuinka kauniilta hän näyttikään siinä istuessaan —
kuinka väkevältä hän näytti ja kuinka heikolta se pikku tuoli, jolla
hän istui.
Hänen edessään oli maalausjalusta ja hän maalasi par'aikaa. Minä
puhuttelin häntä.
Nyt tiedän hänen nimensäkin.
Hänen nimensä! Kuinka sydämeni pamppaileekaan, kun kirjoitan sen — ei,
en voi kirjoittaa sitä, minä kuiskaan sen — se on Otto Dinkelspiel.
Eikö se ole kaunis nimi? Oi!
Hän maalasi kankaalle — ihanilla väreillä, punaisella, keltaisella ja
valkoisella, ihanin, opaalinhohtoisin siveltimenvedoin joka suuntaan.
Ihmetellen katselin sitä.
Vaistomaisesti puhuttelin häntä. »Mitä te maalaatte?» kysyin. »Onko se
taivaan enkeli?»
»Ei», sanoi hän, »se on lehmä.»
Silloin katsoin taas kankaalle ja voin nähdä, että se oli lehmä.
Minä katsoin häntä suoraan silmiin.
»Se jää meidän salaisuudeksemme», sanoin. »Kukaan muu ei tule sitä
tietämään.»
Ja minä tiesin silloin, että rakastin häntä.
* *
Viikkoa myöhemmin.
Joka aamu menen katsomaan Ottoa joen rannalle.
Hän istuu maalaamassa, ja minä istun kädet polvien ympärillä ja puhun
hänen kanssaan. Minä kerron hänelle kaiken mitä ajattelen, kaiken mitä
luen, kaiken mitä tunnen, kaiken mitä en tunne.
Hän kuuntelee, silmissään tuo kauastähtäävä katse, jota olen oppinut
rakastamaan ja joka merkitsee, että hän on vaipunut syviin ajatuksiin;
joskus näyttää siltä kuin hän ei ensinkään kuulisi.
Meidän sielujemme harmonia on ihmeellinen. Me kiihoitamme toistemme
ajatustoimintaa.
Otto on mestarini ja minä hänen opetuslapsensa!
Eilen kysyin häneltä, Hegelin, Schlegelin vaiko Whegelin elämänkäsitys
oli oikeutetuin.
Hän sanoi ettei hän tietänyt. Minun Ottoni!
* *
Tänään.
Otto hipaisi minua! Hän hipaisi minua!
Kun vain muistelenkin sitä, kulkee autuuden väristys lävitseni.
Minä seisoin hänen vieressään joen partaalla, ja kun me puhuimme
keskenämme, minun päivänvarjoni kädensija sattui hipaisemaan hänen
liiviensä alinta nappia.
Se poltti minua kuin tuli.
Huomenna vien Oton kotiini ja esittelen hänet isälleni.
Mutta tänä iltana en voi ajatella muuta kuin että Otto on hipaissut
minua.
* *
Seuraavana päivänä.
Otto on tutustunut isääni. Hän koetti vipata häneltä kymmenen ruplaa.
Isäni on suunniltaan. Minä en tiedä mitä »vippaaminen» merkitsee.
Vein Oton mukanani kotiin. Hän jutteli isäni, Ivan Ivanovitshin kanssa.
He istuivat yhdessä iltapäivällä. Ja nyt on isäni vimmoissaan. Hän
sanoo, että Otto yritti vipata häneltä.
Miksi hänen pitää olla vimmoissaan?
Mutta Ottoa on kielletty astumasta taloon, ja minä voin tavata häntä
vain ulkona niityllä.
* *
Kaksi päivää myöhemmin.
Tänään Otto pyysi minulta souvenir'iä. [Souvenir = muisto] Tarjosin
hänelle yhtä hattuneuloistani. Mutta hän sanoi ei. Hän on sensijaan
ottanut timanttinapin vyöstäni.
Minä ymmärrän hänen ajatuksensa.
Hän ajattelee, että minä olen hänen silmissään kuin timantti
halpa-arvoisempien esineiden rinnalla.
* *
Tänä aamuna.
Eilen Otto pyysi minulta uutta souvenir'iä. Otin laukustani kultaruplan
ja sanoin, että hänen pitäisi taittaa se kahtia ja kumpikin saisi pitää
oman puolikkaansa.
Mutta Otto sanoi ei. Minä aavistin hänen ajatuksensa. Jos murtaisimme
rahan kahtia, se loukkaisi meidän rakkauttamme.
Hän tahtoo säilyttää sen meidän molempien laskuun, ja sen pitää jäädä
eheäksi ja kokonaiseksi kuin meidän rakkautemme.
Eikö se ole ihastuttava ajatus?
Otto on niin huolellinen. Hän ajattelee kaikkea.
Tänään hän kysyi, oliko minulla vielä kultaruplaa.
* *
Seuraavana päivänä.
Tänään minulla oli mukanani kultarupla Otolle.
Hänen silmänsä loistivat rakkaudesta, kun hän näki sen.
Hän puolestaan on antanut minulle kuparisen kopeekan. Meidän
rakkautemme tulee olla puhdas kuin kulta ja luja kuin kupari.
Eikö ajatus ole ihanan kaunis?
* *
Myöhemmin.
Minä niin pelkään, että Alexis Alexovitsh tulee taas.
Minä pelkään, että Otto tappaa hänet, jos hän tulee. Otto on niin
rauhallinen etten uskalla ajatellakaan, mitä tapahtuu, jos hänen
vihansa purkautuu esiin.
* *
Seuraavana päivänä.
Olen kertonut Otolle Alexista. Olen kertonut hänelle, että Alexis on
sotilas ja palvelee tsaarin kaartissa ja että minä olen kihloissa
hänen kanssaan. Ensin ei Otto tahtonut kuunnellakaan minua. Hän
selvästi pelkäsi että viha voittaisi hänet. Hän alkoi työntää kokoon
kenttätuoliaan.
Silloin sanoin hänelle, ettei Alexis tulisi vielä muutamaan aikaan, ja
hän rauhoittui heti.
Olen kerjännyt ja rukoillut häneltä lupausta, että hän minun takiani
jättäisi Alexin tappamatta. Hän on luvannut sen.
* *
Eräänä toisena päivänä.
Ivan Ivanovitsh, isäni, on saanut kirjeen Alexilta. Hän tulee
neljäntoista päivän perästä. Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä ovat
häämme.
Minulla on siis neljätoista päivää aikaa rakastaa Ottoa.
Minun rakkauteni on täydellinen. Se saa minut toivomaan kuolevani.
Eilen yritin taas tehdä itsemurhan. Miksi minun pitäisi elää,
kun kerran olen tullut tuntemaan täydellisen rakkauden? Minä
panin kotelollisen ammuksia yöksi sänkyni viereen. Minä heräsin
vahingoittumattomana. Ne eivät tappaneetkaan minua. Mutta minä tiedän,
mitä se merkitsee. Se merkitsee, että Oton ja minun pitää kuolla
yhdessä.
* *
Myöhemmin.
Sanoin tänään Otolle, että meidän täytyy ottaa itsemme hengiltä, että
meidän rakkautemme on niin täydellinen, ettei meillä ole oikeutta elää.
Aluksi hän näytti niin kummalliselta.
Hän ehdotti, että minä ottaisin ensiksi itseni hengiltä ja hän sitten
nääntyisi nälkään hautani ääressä.
Mutta minä en voinut ottaa vastaan sitä uhria.
Tarjouduin sensijaan auttamaan häntä hirttäytymään joen toiselle
puolelle.
Hän tulee ajattelemaan asiaa. Ellei hän hirttäydy, hän ampuu itsensä.
Olen lainannut hänelle isäni revolverin. Miten kiitolliselta hän
näyttikään sen saadessaan.
* *
Seuraavana päivänä.
Miksikähän Otto näyttää välttelevän minua? Onkohan hänellä jokin
salainen suru, jota minä en voi jakaa? Tänään hän muutti kenttätuolinsa
toiseen päähän niittyä. Hän istui korkeassa ruohikossa seljapensaan
takana. Ensin häntä en huomannutkaan. Luulin hänen hirttäytyneen. Mutta
hän sanoi ei. Hän oli unohtanut hankkia nuoraa. Hän sanoi, että hän oli
yrittänyt ampua itseään. Mutta hän oli ampunut ohi.
* *
Viisi päivää myöhemmin.
Me emme kuolekaan, Otto ja minä. Me elämme ja rakastamme aina
toisiamme! Me matkustamme yhdessä kauas avaraan maailmaan. Kuinka
onnellinen olenkaan!
Otto ja minä pakenemme yhdessä.
Kun Alexis tulee, me olemme poissa, me olemme kaukana poissa.
Minä olen sanonut Otolle, että minä pakenen hänen kanssaan, ja hän on
myöntynyt.
Minä sanoin hänelle, että me lähdemme yhdessä ulos maailmaan; me
lähdemme pois tyhjin käsin ja uhmaamme maailmaa. Minä sanoin, että
hänestä tulee minun vaeltava ritarini, minun paladiinini.
Otto sanoi, että se hänestä tulee.
Hän on suostunut. Mutta hän sanoo, ettei meidän pidä lähteä ulos
maailmaan tyhjin käsin. En tiedä miksi hän niin arvelee, mutta hän
pysyy lujana päätöksessään, ja minä myönnyn herrani ja mestarini
tahtoon. Hän pitää huolen kaikista valmistuksista.
Joka aamu vien mukanani niitylle pienen mytyn tavaroitani ja jätän sen
vaeltavan ritarini huostaan, ja hän ottaa sen mukanaan majataloon,
jossa asuu.
Viime viikolla vein jalokivilippaani ja eilen otin hänen pyynnöstään
rahani pankista ja annoin ne paladiinilleni. Ne ovat hänellä varmassa
tallessa.
Tänään hän sanoi, että minä tulen kyllä tarvitsemaan muutamia pikku
esineitä muistona isältä ja äidiltä, kun kerran olemme poissa.
Sentähden otan isäni kultakellon, kun hän nukkuu. Sankarini! Miten hän
aina ajattelee minun onneani!
* *
Seuraavana päivänä.
Kaikki on valmiina. Huomenna kohtaan Oton niityllä ja vien mukanani
kellon ja muut esineet.
Huomenna me pakenemme yhdessä. Minä pujahdan ulos puutarhan pikku
veräjästä, ja Otto on siellä odottamassa.
Tänään olen kulkenut hyvästelemässä kaikkialla talossa ja puutarhassa.
Olen sanonut hyvästi tschupvskjakukalleni ja linnuille ja mehiläisille.
Huomenna on kaikki ohi.
* *
Seuraavana iltana.
Kuinka voisinkaan kirjoittaa kaikesta siitä mitä on tapahtunut! Minun
sieluni on pohjia myöten rikkiraadeltu.
Mitä eniten pelkäsin, on tapahtunut! Kuinka jaksan enää elää?
Alexis on taas tullut. Hän ja Otto ovat taistelleet keskenään.
Oi Jumalani! se oli kauheaa.
Kun me seisoimme siinä, käännyin ja näin Alexis Alexovitshin tulevan
pitkin askelin ruohikolla meitä kohti.
Miten pitkältä ja sotilaalliselta hän näyttikään! Aivojeni läpi
kulki heti se ajatus, että jos Otto tappaisi hänet, hän jäisi siihen
makaamaan kuolleena ja hengettömänä.
»Mene, Otto», huusin minä, »mene, sillä jos sinä jäät tänne, niin sinä
tapat hänet.»
Otto katsoi samaan suuntaan kuin minäkin ja huomasi, että Alexis tuli
meitä kohti; hänen ilmeessään kuvastui selittämätön aikomus.
Ja niin hän juoksi — minun tähteni! Miten jalolta hän näyttikään, kun
hän juoksi tiehensä. Urhoollinen sydän! hän ei uskaltanut jäädä, sillä
hän olisi voinut vihan vimmassa menettää mielenmalttinsa.
Mutta Alexis saavutti hänet.
Ja niin alkoi heidän taistelunsa joen äyräällä. Ah! oli kauheaa
nähdä heidän kamppailevan keskenään. Eikö olekin hirveää, kun miehet
tappelevat keskenään?
Minä saatoin ainoastaan seisoa käsiäni väännellen ja katsoa kauhuissani.
Ensin Alexis sieppasi häntä vyöhihnasta ja heilutti häntä ilmassa
ympäri, ylt'ympäri. Saatoin välistä nähdä Oton kasvot, kun hän pyöri
ilmassa; niille oli kirjoitettu sama mykkä rohkeus kuin silloinkin, kun
hän lähti juoksemaan tiehensä. Alexis pyöritti Ottoa ilmassa, kunnes
vyöhihna katkesi ja hän lensi pitkäkseen ruohikkoon.
Se oli taistelun ensimmäinen näytös.
Sitten Alexis asettui ruohikossa makaavan Oton viereen ja potki tätä
takalistoon, ja he tappelivat tovin tällä tavoin. Tämä oli taistelun
toinen vaihe. Sitten seurasi kolmas ja viimeinen vaihe. Alexis otti
maalausjalustan ja löi taululla Ottoa päähän. Se jäi hänen kaulansa
ympärille kuin suuri kaulus. Sitten Alexis nosti Oton tauluineen maasta
ja heitti hänet jokeen.
Hän kellui! Minun paladiinini!
Hän kellui!
Minä saatoin nähdä hänen ylöspäin kohotetut kasvonsa, kun hän kellui
niityn halki jokea pitkin! Niillä oli syvän resignation ilme.
Sitten Alexis Alexovitsh tuli minun luokseni ja otti minut
käsivarrelleen ja kantoi minut niityn halki — hän on niin pitkä ja
väkevä — ja kuiskasi minulle, että hän rakasti minua ja suojeli
minua huomispäivästä lähtien koko maailmaa vastaan. Ja sillä tavoin
hän kantoi minut käsivarrellaan ruohon ja kukkien keskitse aina
talon luo, ja siellä ottivat isä, Ivan Ivanovitsh, ja äiti, Katuscha
Katuschovitsh, meidät vastaan. Ja huomenna menen naimisiin Alexin
kanssa. Hän on noutanut rahani ja jalokiveni majatalosta, ja hän antoi
minulle takaisin timanttisoljen, jonka Otto oli ottanut liiveistäni.
Kuinka minä voin kestää kaiken? Alexis ottaa minut mukaansa Pietariin,
ja hän on ostanut kauniin talon Newski-Prospektin varrelta, ja minä
tulen asumaan siinä hänen kanssaan, ja meistä tulee rikkaita, ja minut
esitellään Nikolai Romanoffin hovissa. Ah! Eikö se ole kauheaa?
Ja minä voin ainoastaan kuvitella, miten Otto kelluu jokea alas taulu
kaulansa ympärillä. Joesta hän kelluu Dnjeperiin ja Dnjeperistä Bugiin
ja Bugista Volgaan ja Volgasta Kaspianmereen. Mutta Kaspianmerellä ei
ole yhtään laskujokea, ja niin tulee Otto ikuisina aikoina kellumaan
ympäri, kellumaan ylt'ympäri Kaspianmertä.
Eikö se ole kauheaa?