(Kirjoituskoneella suoritettu käännös venäjänkielisestä alkutekstistä)
Katsotteko te joskus kasvojanne kuvastimesta?
Minulla on tapana katsoa.
Joskus voin seisoa tuntikausia kuvastimen ääressä ja tuijottaa
kummastellen kasvojani. Toisinaan käännän ne ylös ja taas alas ja
katselen niitä kiinteästi koko ajan. Minä koetan ajatella mitä ne
ilmaisevat. Ne näyttävät suurine ruskeine silmineen katselevan minua
ikäänkuin ne tuntisivat minut ja tahtoisivat puhua kanssani.
Minkätähden koskaan synnyin?
En tiedä sitä.
Minä kysyn kasvoiltani tuhannen kertaa päivässä, mutta en saa mitään
vastausta.
Joskus, kun väki kulkee huoneeni läpi — kamarineitsyt Nitnitzka tai
palvelija Jakub — ja näkee minun puhelevan oman kuvani kanssa, luullaan
minua hassahtavaksi.
Mutta minä en ole hassahtava.
Joskus heittäydyn sohvalle ja kätken kasvoni pieluksiin. En edes
silloin voi selittää, miksi ollenkaan synnyin.
Olen seitsemäntoista.
Olenkohan milloinkaan kuusikymmentäseitsemän? Ah!
Tai seitsemänkymmentäseitsemän? Oi!
Ja kun pääsen niin pitkälle, saatan ehkä päästä
kahdeksaankymmeneenseitsemäänkin?
Sitä en osaa sanoa.
Usein havahdan yöllä unesta ja jään ajattelemaan, olenko koskaan
kahdeksankymmentäseitsemän.
* *
Seuraavana päivänä.
Päiväkävelylläni kuljin erään kukan ohi. Se kasvoi niityllä lähellä
joen äyrästä.
Se huojui ja uneksi pitkän vartensa päässä.
Minä tiesin sen nimen. Se oli tschupvskja. Minä pidän kauniista nimistä.
Minä kumarruin puhelemaan sen kanssa. Kysyin siltä, oppiiko minun
sydämeni koskaan tuntemaan rakkautta. Se sanoi että se luuli niin.
Kotimatkalla kuljin sipulin ohi.
Se oli tiellä.
Joku oli polkenut sen varrelle ja musertanut sen. Miten se olikaan
mahtanut kärsiä. Minä painoin sen rintaani vasten. Se lepäsi koko yön
päänaluksellani.
* *
Eräänä toisena päivänä.
Sydämeni ikävöi rakkautta. Mistä johtuu että en voi rakastaa ketään?
Olen koettanut, mutta en voi. Isäni — Ivan Ivanovitsh — on niin suuri
ja hyvä, ja kuitenkaan en voi rakastaa häntä; äitini — Katuscha
Katuschovitsh — on yhtä suuri ja karkea, ja kuitenkaan en voi rakastaa
häntä. Ja veljeäni — Dimitri Dimitrievitsiä — en myöskään voi rakastaa.
Ja Alexis Alexovitsh!
En voi rakastaa häntä. Ja kuitenkin minun täytyy mennä naimisiin hänen
kanssaan. He ovat määränneet hääpäivänkin. Tasan kuukauden päästä.
Kuukausi. Kolmekymmentä päivää. Miksi minä en voi rakastaa Alexia? Hän
on pitkä ja vankkarakenteinen. Hän on sotilas. Hän palvelee tsaari
Nikolai Romanoffin kaartissa, ja kuitenkaan en voi rakastaa häntä.
* *
Kaksi päivää myöhemmin.
Miksi he ovat sulkeneet ja vanginneet minut tänne — Ivan Ivanovitsh,
isäni, ja äitini (en tällä hetkellä muista hänen nimeään) ja ne kaikki
muut.
En voi hengittää.
He eivät tahdo päästää minua.
Joka kerran kun yritän tehdä itsemurhan, he estävät minut siitä.
Eilen illalla yritin taas.
Panin lautasellisen rikkihappoa yöksi sänkyni viereen.
Se oli siinä vielä aamulla.
Se ei ollut ottanut minua hengiltä.
He ovat kieltäneet minua hukuttautumasta.
Miksi?
Minä en tiedä miksi. Turhaan kysyn ilmalta ja puilta, miksi en saa
hukuttautua. Ne eivät näe mitään syytä, mikä minua siitä estäisi.
Ja kuitenkin janoan vapautta; tahtoisin olla vapaa, vapaa kuin nuoret
linnut, kuin kaikkein nuorimmat niistä.
Näen lehtien leijailevan ilmassa ja tahtoisin olla lehti.
Ja kuitenkin ne täällä tahtovat, että minun pitää syödä!
Eilen söin yhden banaanin! Hyi!
* *
Seuraavana päivänä.
Tänään tapasin kävelymatkallani pienen kaalinkerän.
Se oli pensasaidan kulmassa. Ilkeät pojat olivat kivittäneet sen siihen.
Se oli kuollut, kun nostin sen maasta.
Aivan vieressäni oli kananmuna.