Oli myrskyinen ilta Skotlannin länsirannikolla. Sillä ei kuitenkaan ole
tässä yhteydessä mitään merkitystä, koska tämän kertomuksen näyttämönä
ei ole läntinen Skotlanti. Ja mitä siihen tulee, oli Irlannin
itärannikolla aivan yhtä paha ilma.
Mutta tämä kertomus on sijoitettu etelä-Englantiin ja tapahtuu osaksi
Knotacentinum Towersissa (äännetään Nosham Taws), lordi Knotacentsin
(äännetään Nosh) aateliskartanossa, osittain sen ympäristössä.
Mutta lukijan ei tarvitse ääntää mitään näistä nimistä.
Nosham Taws oli tyypillinen englantilainen herraskartano. Tärkein
kartanon rakennuksista on punainen tiilirakennus Elisabetin ajoilta,
mutta toinen, vanhempi rakennus, josta earli oli tavattoman
ylpeä, oli ilmeisesti ollut normannilaislinna, jonka kylkeen oli
Lancasterin hallitushuoneen aikana rakennettu vankila ja Plantagenet'n
aikana kylpyhuone. Joka taholle rakennuksista ulottuivat muhkeat
metsät ja puistot, joissa kasvoi ikivanhoja tammia ja jalavia.
Lähinnä rakennuksia kasvoi vattupensaita ja kurjenpolvia, joita
ristiretkeilijät olivat istuttaneet.
Suurenmoisen vanhan kartanon ympärillä oli ilma täynnä rastaiden
viserrystä, kanakoiran vaakkumista ja peltovaristen suloisia ja
meloodisia säveleitä, samallakuin villieläimet, antiloopit ja muut
nelijalkaiset eläimet käyskentelivät ruohikoilla niin kesyinä että
söivätkin aurinkokellon laudalta. Paikka oli oikeastaan eläinnäyttely.
Kartanon luota lähti puiston läpi leveä ja kaunis lehtokuja, joka oli
Henrik VII:n istuttama.
Lordi Nosh seisoi matolla kirjastohuoneensa uunin edessä. Niin
kouliintunut diplomaatti ja valtiomies kuin hän olikin, hänen totiset
ja aristokraattiset kasvonsa hehkuivat kuitenkin raivosta.
»Poika», sanoi hän, »sinä menet naimisiin sen tytön kanssa tahi minä
teen sinut perinnöttömäksi. Sinä et ole enää minun poikani.»
Nuori Ronald, joka seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään, suuntasi
häneen katseen, joka oli yhtä luja kuin isänkin.
»Minä uhmaan sinua», sanoi hän. »Tästä lähin et sinä enää ole minun
isäni. Hankin itselleni toisen isän. Menen naimisiin vain sen naisen
kanssa, jota rakastan. Tuo tyttö, jota emme ole koskaan nähneet —»
»Houkkio», sanoi earli, »tahtoisitko hyljätä kartanomme ja
tuhatvuotisen nimemme? Mikäli minulle on kerrottu, on tyttö kaunis;
täti toivoo naimakauppaa; he ovat ranskattapa; pah, Ranskassa osataan
järjestää sellaisia asioita.»
»Mutta nuo syyt —»
»En esitä mitään syitä», sanoi earli. »Kuuletko, Ronald, annan sinulle
ajatusaikaa yhden kuukauden. Siksi ajaksi jäät tänne. Jos vielä sen
kuluttua kieltäydyt noudattamasta tahtoani, saat matkapassit etkä
killinkiäkään taskuusi.»
Lordi Ronald ei vastannut mitään; hän ryntäsi ulos, heittäytyi hevosen
selkään ja ratsasti kuin mielipuoli kaikkiin mahdollisiin suuntiin.
Kun kirjastohuoneen ovi sulkeutui Ronaldin jälkeen, earli vaipui
eräälle tuolille. Hänen ilmeensä muuttui kokonaan. Se ei ollut enää
ylpeän aatelismiehen, vaan levottoman rikollisen ilme. »Hänen täytyy
naida se tyttö», mutisi hän. »Pian saa hän tietää kaikki. Tutschemoffin
on onnistunut paeta Siperiasta. Hän tuntee asian ja tulee puhumaan.
Kaikki kaivokset lankeavat tytölle, samoin tämä tilus, ja minä — mutta
kylliksi.» Hän meni tarjoilupöydän luo, tyhjensi lasin viiniä ja
absinttia ja oli jälleen englantilainen ylimys.
Samalla hetkellä voitiin nähdä Nosham Tawsiin johtavalla lehtokujalla
korkeat dogeart-ajoneuvot, joita lordi Noshin livreaan puettu
tallirenki ohjasi. Tallirengin vieressä istui nuori tyttö, melkein
lapsi vielä.
Hän oli — tarvitseeko meidän sanoa sitä? — kotiopettajatar Gertrud,
jonka samana päivänä piti astua palvelukseen Nosham Tawsissa.
Samalla hetkellä kuin dogcart oli ehtinyt lehtokujan toiseen päähän,
ilmestyi toiseen päähän eräs ratsastaja, nuori mies, jonka pitkähköt,
aristokraattiset kasvot ilmaisivat hänen syntyperänsä ja joka ohjasi
ratsua, jonka kasvot olivat vielä pitemmät kuin hänen omansa.
Kuka oli tämä pitkäkasvuinen nuorukainen, joka askel askeleelta
lähestyi Gertrudia, ah, kuka, kuka? Minä ihmettelisin, jos joku
lukijoistani osaisi arvata, ettei se ollut kukaan muu eikä kukaan sen
vähäisempi kuin lordi Ronald.
Kohtalo oli määrännyt, että näiden molempien täytyi kohdata toisensa.
He tulivat toisiaan yhä lähemmäksi. Ja lyhyen silmänräpäyksen kuluttua
he kohtasivat toisensa. Ja sillä hetkellä, kun he sivuuttivat toisensa,
Gertrud kohotti silmänsä, ja molemmat nuoret vaihtoivat katseita,
joista täydellä syyllä saattoi sanoa että ne olivat katseita.
Oliko se rakkauden aamusarastusta? Odottakaamme, niin saamme nähdä.
Emme saa etukäteen pilata kertomusta.
* * * * *
Puhukaamme Gertrudista. Gertrud de Mongmorenci Mc Figgin ei tuntenut
äitiänsä eikä isäänsä. Molemmat olivat kuolleet useita vuosia ennen
hänen syntymäänsä. Äidistään hän tiesi vain sen, että tämä oli
ranskatar ja tavattoman kaunis sekä että hänen esi-isiensä ja myöskin
heidän liiketuttaviensa oli täytynyt menettää henkensä suuressa
vallankumouksessa.
Ja kuitenkin Gertrud kunnioitti vanhempiensa muistoa. Rinnallaan
hän kantoi medaljonkia, jossa oli pienoisvalokuva hänen äidistään;
selkäpuolella, vaatteiden alla riippui daguerrotyyppikuva hänen
isästään. Kainalonsa alla hän säilytti tätinsä kuvaa sekä serkkujensa
kuvia kengissään, ja vihdoin — mutta kylliksi, aivan kylliksi.
Isästään Gertrud tiesi vielä vähemmän. Että hän oli ylhäissäätyinen
englantilainen, joka oli oleskellut monessa maassa — oli kaikki mitä
hän tiesi. Hän oli jättänyt Gertrudille perinnöksi vain venäjän
kieliopin, romanialaisen tulkkikirjan, kulmamittauskojeen sekä erään
teoksen kaivosopin alalta.
Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Gertrud ollut tätinsä
kasvattina. Täti oli huolellisesti opettanut hänelle kristilliset
uskonkappaleet. Varmemmaksi vakuudeksi hän oli vielä antanut tytön
suorittaa kurssin muhametinopissa.
Kun Gertrud oli seitsemäntoista vuoden vanha, hänen tätinsä kuoli
vesikauhuun.
Olosuhteet olivat salaperäiset. Eräänä päivänä oli hänen luonaan käynyt
venäläisittäin puettu parrakas muukalainen. Hänen lähdettyään Gertrud
oli tavannut tätinsä sisäheiton vallassa, mikä kehittyi loppuheitoksi,
josta hän ei enää tointunut.
Jotta ei olisi syntynyt skandaalia, kutsuttiin sitä vesikauhuksi.
Gertrud oli sitten yksin maailmassa. Mihin hän nyt ryhtyisi? Siinä
kysymys, jota hän nyt katsoi kasvoista kasvoihin.
Hänen näin hauteessaan kohtaloaan osui hänen silmiinsä seuraava
ilmoitus:
»Kotiopettajattaren paikka haettavana. Taidettava ranskaa, italiaa,
venäjää, rumaniaa, soittoa ja kaivosoppia. Palkkaa 1 punta, 4
shillinkiä ja 4 1/2 pennyä vuodessa. Tavataan klo 11,30—11,35 n:ossa 41
A Belgraviaterassin varrella. Kreivitär av Nosh.»
Gertrudilla oli luonnostaan tavattoman nopea käsityskyky eikä hänen
tarvinnut miettiä puolta tuntia enempää tätä ilmoitusta, kun hän jo
oivalsi, miten ihmeellinen yhteensattuma oli haluttujen ja hänen omien
tietojensa välillä.
Hän ilmoittautui asianmukaisesti Belgraviaterassin varrella. Kreivitär
otti hänet vastaan niin miellyttävästi että se kohta ihastutti tyttöä.
»Tehän hallitsette ranskaa?» kysyi hän.
»Oh, oui», sanoi Gertrud vaatimattomasti.
»Ja italiaa?» jatkoi kreivitär.
»Oh, si», sanoi Gertrud.
»Ja saksaa?» sanoi kreivitär ihastuneena.
»Ach, ja», sanoi Gertrud.
»Ja venäjää?»
»Yaw.»
»Ja rumaniaa?»
»Jep.»
Hämmästyneenä tytön perusteellisista kielitaidoista kreivitär katseli
häntä tarkoin. Missä hän oli ennen nähnyt nämä piirteet? Hän kohotti
ajatuksiinsa vaipuneena käden otsalleen ja sylkäisi lattialle, mutta
ei, hän ei voinut päästä siitä selville.
»Riittää», sanoi hän; »minä hyväksyn teidät heti paikalla; te
matkustatte huomenna Nosham Tawsiin ja alatte lukea lasten
kanssa. Lisään, että teidän tietenkin tulee avustaa earlia hänen
venäjänkielisessä kirjeenvaihdossaan. Hänellä on Tschminskissä hirveän
suuria kaivospuuhia.»
Tschminsk! Miksi tämä sana soi niin ihmeelliseltä Gertrudin korvissa?
Miksi? Niin, siksi että sama nimi oli kirjoitettuna isän käsialalla
hänen kaivosoppia käsittelevään kirjaansa. Mikä salaisuus tässä
mahtoikaan piillä?
Päivää myöhemmin Gertrud ajoi lehtokujaa pitkin kartanoon.
Hän astui alas dogcartista, kulki pienen, livreapukuisen, seitsemään
riviin järjestäytyneen palvelija-armeijan ohi, antoi kullekin
palvelijalle kultapunnan ja astui sisälle Nosham Tawsiin.
»Tervetuloa», sanoi kreivitär auttaessaan Gertrudia kantamaan tämän
matkalaukkua portaita ylös.
Tyttö tuli pian jälleen alakertaan ja hänet vietiin kirjastoon,
missä hänet esitettiin earlille. Heti kun earli sai nähdä uuden
kotiopettajattaren kasvot, hän säpsähti selvästi. Missä hän oli ennen
nähnyt nuo piirteet? Missä se oli? Joissakin juoksukilpailuissa?
— teatterissa? — raitiovaunussa? — ei. Joku hienompi muistosäije
liikkui hänen sielussaan. Hän astui tarjoilupöydän ääreen ja tyhjensi
puolitoista juomalasia konjakkia sekä oli jälleen täydellinen
englantilainen ylimys.
Sillävälin kun Gertrud on ylhäällä lastenkamarissa tutustumassa niihin
kahteen pieneen, hentoon ja kultakiharaiseen lapseen, joista tulee
hänen oppilaitaan, käytämme tilaisuutta sanoaksemme yhtä ja toista
earlista ja hänen pojastaan.
Lordi Nosh oli oikea englantilaisen ylimyksen ja valtiomiehen
perikuva. Ne vuodet, jotka hän oli viettänyt diplomaattisessa toimessa
Konstantinopolissa, Pietarissa ja Suolamerikaupungissa, olivat antaneet
hänen olennolleen harvinaisen hienostuneen ja ylhäisen leiman, samalla
kuin pitkä oleskelu S:t Helenalla, Pitcairn-saarella Polynesiassa
sekä edelleen Hamiltonissa ja Ontariossa olivat tehneet hänet
luoksepääsemättömäksi ulkoisille vaikutuksille. Kreivikunnan miliisin
sijais-rahostonhoitajana hän oli nähnyt sotilaselämää sen vakavammalta
puolelta, samallakuin hänen perinnöllinen toimensa vaatekammion
hoitajana kuninkaallisia sunnuntaihousuja varten oli saattanut hänet
läheiseen kosketukseen itse kuningassuvun kanssa.
Se intohimo, jolla hän antautui urheiluelämään kotinsa ulkopuolella,
oli tehnyt hänet alaistensa rakastamaksi. Hän kunnostautui
kettujahdissa, koirajahdissa, sikajahdissa, kartunheitossa ja muissa
ajanvietteissä, joihin hänen yhteiskuntaluokkansa jäsenet olivat
mieltyneitä.
Lordi Ronald tuli isäänsä viimeksimainitussa suhteessa. Jo varhaisesta
nuoruudestaan oli poika antanut mitä kauneimpia lupauksia. Etonissa hän
oli kunnostautunut kartun ja sulkapallon käsittelijänä ja Cambridgessä
hän oli ollut numero yksi koruompelun alalla. Jo kuiskailtiin hänen
nimeään Englannin ping-pong-mestaruuden yhteydessä — saavutus, joka
epäilemättä toisi mukanaan paikan alahuoneessa.
Ja nyt oli Gertrud siis toistaiseksi kotiutunut Nosham Tawsiin.
Päivät ja viikot kuluivat.
Kauniin isättömän ja äidittömän tytön teeskentelemätön sulous voitti
kaikkien sydämet. Hänen kahdesta pikku oppilaastaan tuli hänen
orjiaan. »Minä pidän niin tinutta», oli pienen Rasehellfridan tapana
sanoa ja samalla painaa kultakiharainen päänsä Gertrudin polville.
Palvelijatkin jumaloivat häntä. Ylipuutarhuri toi aina kimpun ihania
ruusuja hänen huoneeseensa, ennenkuin hän oli noussut ylös, toinen
puutarhuri muutamia varhaisia kukkakaalinpäitä ja kolmas puutarhuri
nipun myöhäisiä parsoja j.n.e. aina kymmenenteen ja yhdenteentoista
puutarhuriin, jotka toivat pienen rehujuurikkaan tai sylyksen heiniä.
Hänen huoneensa oli siihen aikaan päivästä aivan täynnä puutarhureita;
vanhalla hovimestarilla, jota liikutti turvattoman tytön yksinäinen
asema, oli sen sijaan tapana iltaisin hiljaa koputtaa hänen ovelleen
ja tuoda hänelle whiskygrogi tai muuta sellaista. Vieläpä viattomat
eläimetkin näyttivät omalla mykällä tavallaan ihailevan häntä. Mykät
varikset istahtivat hänen olkapäilleen, ja talon ainoa mykkä koira
kulki hänen perässään.
Ja Ronald! Niin, juuri Ronald. He olivat tavanneet. He olivat puhuneet.
»Niin synkkä aamu», oli Gertrud sanonut. »Quel triste matin! Was für
ein allverdammter Tag!»
»Niin, hirveä», oli Ronald vastannut.
»Hirveä!!» Sana kaikui Gertrudin korvissa koko päivän.
Tästä lähin he olivat alituiseen yhdessä. He pelasivat tennistä
ja ping-pongia päivisin, ja illalla he istuivat talon jäykkien
perinnäistapojen mukaan pelaamassa kahdenkymmenenviiden sentin pokeria,
ja vielä myöhemmin he istuivat yhdessä verannalla ja katselivat, miten
kuu kulki taivaanrannalla.
Pian huomasi Gertrud, että lordi Ronaldin tunteet häntä kohtaan olivat
syvempiä kuin ping-pongiin tavallisesti liittyvät. Joskus, varsinkin
päivällisen jälkeen, saattoi nuorukainen hänen läheisyydessään vaipua
syviin vähennyslaskuihin.
Kerran kunakin iltana, kun Gertrud oli vetäytynyt huoneeseensa ja
ennenkuin hän riisuutui ja ryhtyi muihin valmistaviin toimenpiteisiin
makuulle käymistä varten, hän avasi ikkunan ja katseli lordi Ronaldin
kasvoja. Tämä istui orjantappurapensaassa hänen ikkunansa alla ja hänen
kasvonsa olivat tuskallisen kalpeat.
Päivät kuluivat. Tawsissa noudatettiin samaa elämänjärjestystä kuin
suurissa englantilaisissa herraskartanoissa yleensä. Kello 7 antoi
gonggong herätyssignaalin, klo 8 kutsuttiin torvea puhaltamalla
ensimmäiselle aamiaiselle, klo 8,30 ilmoitti vihellyspilli
aamuhartauden aikaa, klo 1 hinattiin lippu puolitankoon lunchin
merkiksi, klo 4 kutsui kanuunanlaukaus iltapäiväteelle, klo 9
kehoitettiin kellonsoitolla aloittamaan pukeutuminen päivällistä
varten, klo 9,15 soitettiin toisen kerran sen merkiksi että
pukeutumista piti jatkaa, ja klo 9,30 viskattiin raketti ilmaan
osoitukseksi siitä että päivällinen oli valmis. Päivällinen päättyi klo
12, ja klo 1 kutsui soittokello palvelusväkeä iltarukoukseen.
Siten kului kuukausi, jonka earli oli myöntänyt lordi Ronaldille
ajatusajaksi. Oli jo heinäkuun 15 päivä, päivän tai parin sisällä olisi
heinäkuun 17 päivä ja melkein välittömästi senjälkeen heinäkuun 18
päivä.
Earli saattoi joskus, kun hän hallissa kulki Ronaldin ohi, sanoa
ankarimmalla äänellään: »Muistappas, poika, ajatella alistumista,
taikka teen sinut perinnöttömäksi.»
Ja mitä earli ajatteli Gertrudista? Siinä oli ainoa pisara koiruohoa
tytön onnenpikariin. Jostakin syystä, jota tyttö ei voinut aavistaa,
earli osoitti ilmeisen vastenmielisyyden merkkejä.
Kun Gertrud kerran kulki ohi kirjastohuoneen oven, earli heitti häntä
saapaspihdeillä. Erään toisen kerran, kun he istuivat lunchilla kahden
kesken, hän löi tyttöä rajusti makkaralla keskelle kasvoja.
Gertrudin tehtäviin kuului kääntää earlille tämän venäjänkielinen
kirjeenvaihto. Turhaan hän yritti päästä salaisuuden perille. Eräänä
päivänä saapui earlille venäjänkielinen sähkösanoma. Gertrud käänsi sen
hänelle ääneen.
»Tutschemoff käynyt naisen luona. Tämä on kuollut.»
Kun earli kuuli tämän, hän muuttui raivosta kalpeaksi; juuri samana
päivänä hän löi Gertrudia makkaralla kasvoihin.
Eräänä toisena päivänä, kun earli oli lepakonpyynnissä, löysi Gertrud,
joka herttaisen, naisellisen uteliaisuusvietin ohjaamana kävi läpi
hänen kirjeenvaihtonsa, äkkiä salaisuuden avaimen.
Lordi Nosh ei ollutkaan Tawsin oikea omistaja. Eräs hänen kaukainen
sukulaisensa vanhempaa sukuhaaraa, oikea omistaja, oli kuollut
venäläisessä vankilassa, jonne earlin sinetit, tämän ollessa
lähettiläänä Tschminskissä, olivat hänet passittaneet. Tämän sukulaisen
tytär oli Nosham Tawsin laillinen omistaja.
Gertrud oli nyt täysin selvillä koko perhehistoriasta, lukuunottamatta
sitä ainoata poikkeusta, ettei asiakirja hänen edessään antanut tietoa
laillisen omistajattaren nimestä.
Naisen sydän on ihmeellinen esine. Tunsiko Gertrud nyt inhoa earlia
kohtaan? Ei. Hänen oma surullinen kohtalonsa oli opettanut häntä
tuntemaan myötätuntoa.
Mutta salaisuus ei ollut kuitenkaan selvillä! Miksi earli ilmeisesti
säpsähti joka kerran, kun hän katsoi hänen kasvojaan? Joskus hän
säpsähti aina neljä senttimetriä, joten sen selvästi huomasi paljain
silmin. Sellaisissa tapauksissa hän saattoi kiireesti siemaista
lasillisen rommia ja vettä ja olla taas moitteeton englantilainen
gentlemanni.
Ratkaisu tulikin pian. Gertrud ei unohtanut sitä milloinkaan.
Se tapahtui sinä iltana, kun Nosham Tawsissa pidettiin suuria
tanssiaisia, joihin koko naapuristo oli kutsuttu. Miten Gertrudin
sydän olikaan pamppaillut pelokkaista aavistuksista ja millä
tuskalla hän olikaan käynyt läpi puutteellisen vaatekammionsa. Hän
ei mistään hinnasta tahtonut näyttää arvottomalta lordi Ronaldin
silmissä. Hänen varansa olivat tosin vähäiset, mutta hänen kykynsä
pukeutumisen alalla, jonka kyvyn hän oli perinyt ranskalaissyntyiseltä
äidiltään, tuli hänelle nyt hyväksi avuksi. Hän kiinnitti yhden
ainoan ruusun hiuksiinsa ja valmisti itse muutamista vanhoista
sanomalehdistä ja päivänvarjokankaasta puvun, joka olisi herättänyt
huomiota hovitanssiaisissakin. Miehustalleen hän sitoi yhden ainoan
säkkinuorasta valmistetun punoksen. Ja korvalehdestä riippui hienossa
rihmassa palanen vanhaa pitsiä, joka oli kuulunut hänen äidilleen.
Gertrud oli kaikkien ihailevien katseiden esineenä. Kun hän musiikin
tahdissa liehui esiin, ei kukaan voinut hurmaantumatta katsella hänen
olentonsa neitseellistä suloutta.
Tanssiaiset olivat saavuttaneet huippukohtansa. Oli melkein eloisaa!
Ronald ja Gertrud seisoivat pensaikossa. He katsoivat toisiaan silmiin.
»Gertrud», sanoi lordi, »minä rakastan sinua!»
Tämä yksi ainoa sana saattoi jokaisen säikeen tytön puvussa vapisemaan.
»Ronald»! kuiskasi hän kietoen kätensä nuorukaisen kaulaan.
Samalla hetkellä tuli earli näkyviin. Hän seisoi kuutamossa aivan
heidän vieressään. Hänen ankarat kasvonsa olivat vääristyneet vihasta.
»Vai niin!» sanoi hän Ronaldin puoleen kääntyen, »minusta näyttää että
sinä olet jo tehnyt valintasi!»
»Niin olenkin», sanoi Ronald ylväästi.
»Pidät siis parempana mennä naimisiin tämän rutiköyhän tytön kuin sen
perijättären kanssa, jonka minä olen valinnut sinulle?»
Gertrud katsoi kuin huumaantuneena isästä poikaan.
»Pidän», sanoi Ronald.
»Tapahtukoon sitten niin», sanoi earli ja tyhjensi suuren lasillisen
viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan, ja saavutti jälleen tyyneytensä.
»Teen sinut perinnöttömäksi. Lähde tästä talosta äläkä koskaan tule
takaisin.»
»Tule, Gertrud», sanoi Ronald hellästi, »paetkaamme yhdessä.»
Gertrud seisoi heidän edessään. Ruusu oli pudonnut hänen hiuksistaan.
Pitsi oli pudonnut hänen korvastaan, ja purjelankapunos oli irtautunut
ja pudonnut hänen vyötäröiltään. Hänen sanomalehtensä olivat niin
rypistyneet ettei niitä enää voinut lukea. Mutta niin ratkennut ja
mahdoton lukea kuin olikin, hän säilytti kuitenkin kaiken aikaa
mielenmalttinsa.
»Ei koskaan», sanoi hän lujalla äänellä. »Ronald, sinun ei tarvitse
minun tähteni tehdä tätä uhrausta.» Sitten hän sanoi earlille
jääkylmällä äänellä: »Sir, tässä rinnassa asuva ylpeys on yhtä suuri
kuin teidän omanne! Metschnikoff Mc Figginin tytär ei kerjää kenenkään
suosiota!»
Ja sitten hän onki kainalonsa alta isänsä dagyerrotyyppikuvan ja painoi
sen huulilleen.
Earli säpsähti kuin olisi saanut pyssynpanoksen peruukkiinsa. »Tämä
nimi!» parahti hän, »nämä kasvot! tämä valokuva! seis!»
Ei tarvitse sanoa enempää; lukijani ovat jo kauan sitten aavistaneet
asian oikean laidan. Gertrud oli perijätär.
Rakastavaiset vaipuivat toistensa syliin. Earlin ankarat kasvot
muuttuivat lempeiksi. »Jumala siunatkoon teitä», sanoi hän. Kreivitär
ja vieraat riensivät puutarhaan. Aamusarastus valaisi iloista
onnentoivotuskohtausta.
Gertrudin ja Ronaldin kihlaus julkaistiin. Heidän onnensa oli
täydellinen. Tarvitseeko meidän sanoa mitään enempää? Niin, ainoastaan
tämä. Earli sai muutamia päiviä myöhemmin metsästysretkellä surmansa.
Kreivittäreen iski salama. Molemmat lapset vierivät kaivoon. Tällä
tavoin oli Gertrudin ja Ronaldin onni täydellinen.
SARKATAKKI SANKARI ELI HEZEKIAH HAYLOFTIN ELÄMÄNTAISTELU HÄNEN
NUORUUDESSAAN.
»Voiko täältä saada jotakin työtä?»
Muurarimestari katsahti rakennustelineeltään alas henkilöön, joka nämä
sanat lausui. Nuorukaisen kasvojen ilmeessä oli jotakin, mikä teki
häneen vissin vaikutuksen. Hän heitti nuorukaista tiilikivellä.
Nuorukainen oli Hezekiah Hayloft. Hän oli kokonaan puettu kotikutoiseen
sarkaan. Kummassakin kädessä hänellä oli matkalaukku. Hän oli tullut
etsimään työtä New Yorkista, tuosta julmasta kaupungista.
Hezekiah lähti tallustelemaan tiehensä. Hetkisen kuluttua hän kääntyi
poliisikonstaapelin puoleen.
»Sir», sanoi hän, »voitteko neuvoa minulle tien —» Konstaapeli antoi
hänelle kunnon korvatillikan.
»Minä totta tosiaan», sanoi hän, »opetan teitä tekemään tyhmiä
kysymyksiä —»
Jälleen tallusteli Hezekiah tiehensä. Muutamia minuutteja myöhemmin
hän kohtasi erään herran, jonka musta silinterihattu, mustat liivit ja
valkoinen kaulaliina ilmaisivat papiksi.
»Kiltti herra», sanoi Hezekiah, »voiko herra sanoa minulle —»
Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa ulvoen kuin oikea hyeena ja puri irti
palan hänen toisesta korvastaan. Niin, lukija, sen hän teki. Ajatelkaas
Pappia, joka keskellä kirkasta päivää puree erästä nuorukaista
korvasta! Ja kuitenkin tapahtuu New Yorkissa sellaista jok'ainoa
minuutti.
Sellainen on tuo suuri julma kaupunki. Kuvitelkaa olevanne itse siellä
työtä hakemassa! Te ja minä, jotka kulutamme aikamme koettamalla
välttää työtä, voimme tuskin ajatellakaan, mitä siihen täytyy sisältyä.
Ajatelkaa miltä tuntuisi olla New Yorkissa yksin, ilman ainoatakaan
ystävää tai sukulaista, ilman ainoatakaan ihmistä, joka tietäisi tai
kysyisi, mitä me teemme. Sen täytyisi olla suurenmoista.
Muutamia minuutteja seisoi Hezekiah siellä epätietoisena. Hän silmäili
ympärilleen. Hän katsoi ylös kaupungintorniin. Siellä hän ei nähnyt
mitään työtä. Hän katseli Madison Squaren pilvenpiirtäjiä, mutta
yhdessäkään niistä hän ei keksinyt mitään työtä. Hän asettui seisomaan
päälaelleen ja katseli yhä ympärilleen. Mutta kuitenkaan hän ei
keksinyt mitään työtä.
Koko sen ja seuraavankin päivän Hezekiah katseli ympärilleen työtä
etsien.
Eräs liike Wall Streetin varrella oli ilmoittanut tarvitsevansa
pikakirjoittajaa.
»Osaatteko pikakirjoittaa?» kysyttiin.
»En», sanoi kotikutoisiin vaatteihin puettu poika, »mutta voinhan
koettaa.»
Hänet heitettiin alas hissiaukosta.
Hezekiah ei kuitenkaan kadottanut rohkeuttaan. Samana päivänä hän haki
neljäätoista erilaista tointa.
Waldorf-Astoria-hotelli tarvitsi kokkia. Hezekiah tiedusteli asiaa.
»Osaatteko laittaa ruokaa?» sanottiin.
»Ei», sanoi Hezekiah, »mutta, kiltti herra, antakaa minun vain koettaa,
antakaa minulle muna ja antakaa minun koettaa —» Suuret kyyneleet
valuivat pitkin nuorukaisen poskia.
He vierittivät hänet porraskäytävään.
Lähinnä hän haki tilapäistä telegrafistin paikkaa. Hänen täydellinen
tietämättömyytensä sähkölennätinalalla katsottiin riittäväksi syyksi
epäävään vastaukseen.
Iltapuoleen Hezekiah tunsi hiukaisevaa nälkää. Hän meni taas
suuresta sisäänkäytävästä Waldorf-Astoria-hotelliin. Sisällä seisoi
univormupukuinen pitkä mies.
»Kuulkaas nyt, patruuna», sanoi sankarillinen nuorukainen. »Voiko herra
uskoa minulle velaksi kunnon aterian?»
He usuttivat koiran hänen kimppuunsa.
Niin kova ja kylmä, oi lukija, on tuo suuri kaupunki.
Neljätoista viikkoa Hezekiah Hayloft etsi työtä. Pari kertaa hän sai
tilapäisen toimen, mutta menetti sen heti taas.
Muutamia päiviä hänellä oli kirjanpitäjän paikka eräässä suuressa
trustiyhtiössä, mutta hän sai eron koska ei osannut valehdella. Noin
viikon päivät hän palveli erään pankin kassanhoitajana. Nuorukainen sai
matkapassin, koska hän kieltäytyi väärentämästä maksuosoitusta. Kolme
päivää hän oli raitiovaunun konduktöörinä Broadwaylla. Hän sai eron,
sillä hän ei halunnut varastaa vaihtorahaa.
Niin surullinen, oi lukija, on tila New Yorkin liikemaailmassa.
Sillävälin kuluivat päivät, mutta Hayloft ei saanut vieläkään mitään
työtä. Ruo'an asemasta hän söi ruohoa Central Parkissa ja joi
Eläinsuojelusyhdistyksen vesiruuhesta.
Vähitellen alkoi nuorukaisen ulkomuoto muuttua; hänen kasvonsa kävivät
koviksi ja karkeiksi suurkaupunki oli painamassa häneen leimaansa.
Hezekiah seisoi eräänä iltana katukäytävällä.
Oli jo myöhäistä, kello oli paljon yli kymmenen. Vain joku jalankulkija
liikkui kadulla.
»Kautta taivaan», sanoi Hezekiah ja heristi nyrkkejään suurkaupungin
valoja kohti, »olen turhaan pyrkinyt eteenpäin kunniallisella tavalla,
mutta nyt yritän muuta keinoa. Alan kerjätä. Kukaan Hayloft ei ole
vielä kerjännyt», lisäsi hän katkerasti nauraen, »mutta yhdenhän täytyy
olla ensimmäinen.»
Eräs hyvinpuettu herra kulki ohi.
Hezekiah kävi kiinni hänen kurkkuunsa.
»Mitä te tahdotte?» huudahti kauhistunut herra. »Älkää pyytäkö minulta
mitään työtä. Minä vakuutan ettei minulla ole mitään työtä teille.»
»En halua mitään työtä», sanoi Hezekiah katkerasti. »Minä olen
kerjäläinen.»
»Vai niin, se muuttaa asian», sanoi herra helpoituksesta huoahtaen.
»Tästä saatte kymmenen dollaria; menkää ottamaan itsellenne lasillinen.»
Rahaa! rahaa! ja täynnä heräävää vallan tuntoa, joka vaikutti hänen
aivoihinsa päihdyttävästi, Hezekiah mutisi käheästi:
»Lasillinen! Niin, minä menen ryyppäämään.» Erään anniskelun valot
osuivat hänen silmiinsä. »Munafosfaatti», tilasi hän ja löi rahat
pöytään. Hän joi fosfaatin toisensa perästä, kunnes hänen aivoissaan
meni sekaisin. Ylen humalaisena hän horjui sinne tänne anniskelussa,
veti purukumia ja tulitikkuja automaattilaatikoista sekä hoiperteli
vihdoin kadulle, polvet heikkoina kolmestatoista fosfaatista ja yhdestä
sarsaparillasoodasta.
»Rikos», kähisi hän, »rikos, rikos, juuri sitä nyt haluan.»
Hän pani merkille miten vastaantulijat nyt kunnioittavasti väistyivät
hänen tieltään. Kadunkulmassa seisoi poliisikonstaapeli.
Hezekiah otti maasta katukiven ja heitti sillä konstaapelia keskelle
korvaa.
Poliisikonstaapeli hymyili hänelle hauskasti ja heristi sitten
hiljaa ja nuhtelevaisesti etusormeaan. Se oli sama konstaapeli, joka
neljätoista viikkoa aikaisemmin oli lyönyt häntä, kun hän kysyi tietä.
Hezekiah kulki edelleen, yhä hautoen rikollisia suunnitelmia. Vähän
matkan päässä saman kadun varrella oli eräs suuri myymälä, jonka
näyteikkuna oli täynnä uudenvuodenlahjoiksi soveltuvia esineitä.
»Haluan ostaa revolverin», sanoi hän.
»Jaha, sir», sanoi herra siellä myymälässä. »Haluatteko erikoispuvun
yhteydessä käytettävää vaiko yksinkertaisempaa mallia, joka soveltuu
arkioloihin? Tässä on oivallinen perherevolveri.»
Hezekiah valitsi revolverin ja meni menojaan.
»No nyt», sanoi hän, »murtaudun jonnekin ja hankin itselleni rahoja.»
Hän kääntyi Viidennelle Avenyelle, valitsi erään muhkeimmista
yksityistaloista ja soitti kelloa.
Livreapukuinen palvelija ilmestyi kirkkaasti valaistuun halliin.
»Missä on teidän isäntänne?» kysyi Hezekiah näyttäen revolveriaan.
»Hän istuu ylhäällä rahojaan laskemassa», sanoi mies, »mutta hän ei
tahdo itseään häirittävän.»
»Näytä missä hän on», sanoi Hezekiah; »minä haluan ampua hänet ja ottaa
hänen rahansa.»
»Hyvä, sir», sanoi mies myöntyväisenä. »Hän on kerrosta ylempänä,»
Hezekiah kääntyi ja ampui palvelijaa kaksi kertaa livrean läpi sekä
meni sitten portaita ylös.
Eräässä toisen kerroksen huoneessa istui eräs herra kirjoituspöydän
ääressä. Hänen edessään oli pino kultarahoja.
Hän oli vanha mies, ulkomuodoltaan yksinkertaisen ja hyväntahtoisen
näköinen.
»Mitä te teette?» sanoi Hezekiah.
»Minä lasken rahojani», sanoi herra.
»Mikä te olette miehiänne?» sanoi Hezekiah tuimasti.
»Olen filantrooppi», sanoi herra. »Minä lahjoittelen rahojani
yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Jaan mitalleja jalomielisistä
teoista, annan palkintoja merikapteeneille, jotka ovat hypänneet
mereen, palosotilaille, jotka oman henkensä uhalla ovat heittäneet
ihmisiä ulos ylimpien kerrosten ikkunoista. Lähetän amerikalaisia
lähetyssaarnaajia Kiinaan, kiinalaisia lähetyssaarnaajia Intiaan ja
intialaisia lähetyssaarnaajia Chicagoon. Varaan rahoja sitä varten,
ettei yliopiston professoreiden tarvitse kuolla nälkään, kun he sen
ansaitsevat.»
»Lakatkaa!» sanoi Hezekiah, »te ansaitsette kuoleman. Nouskaa ylös.
Avatkaa suunne ja ummistakaa silmänne.»
Vanha herra nousi.
Kuului kova laukaus. Filantrooppi kaatui. Hän oli saanut kuulan liivien
kohdalle eikä housunkannattimista ollut paljoakaan jälellä.
Silmät rikoksen hulluutta loistaen Hezekiah ahtoi taskunsa täyteen
kultarahoja.
Silloin kuului alhaalta kadulta huutoa ja melua.
»Poliisi!» mutisi Hezekiah. »Minun täytyy sytyttää talo tuleen ja
pyrkiä ulos hämmingin ja sekasorron turvissa.»
Hän raapaisi tulta tulitikulla ja vei sen pöydänjalan lähettyville.
Se oli tulenkestävä pöytä eikä tahtonut syttyä. Hän piti tikkua ovea
vasten. Ovi oli tulenkestävä. Hän teki uuden yrityksen kirjahyllyyn
nähden ja kuletti tulitikkua kirjoja pitkin. Ne olivat kaikki
tulenkestäviä. Kaikki oli tulenkestävää.
Raivosta suunniltaan hän tempasi irti kumikauluksensa ja sytytti sen
tuleen. Hän heilutti sitä päänsä yllä. Suuret tulikielekkeet löivät
ulos ikkunoista.
»Tuli on irti!» huudettiin alhaalla kadulla.
Hezekiah törmäsi ovelle ja heitti roihuavan irtokauluksen hissiaukkoon.
Samassa silmänräpäyksessä oli rautahissi teräslankaköysineen
tulimerenä; senjälkeen tarttui tuli ovien messinkiosiin, ja seuraavana
hetkenä oli hissin sementtipermanto sähisevänä roihuna. Suuret
savupilvet nousivat rakennuksesta.
»Tuli on irti!» ulvoi väkijoukko.
Lukija, oletko joskus nähnyt tulipalon suurkaupungissa? Se on
ihmeellinen näky. Silloin näyttäytyy selvästi, että — miten suuri ja
turmeltunut onkin — kaupunki kuitenkin edustaa inhimillistä järjestystä
sen täydellisimmässä muodossa.
Tuskin oli tulipalo syttynyt, kun jo tehtiin tarmokkaita yrityksiä
sen etenemisen ehkäisemiseksi. Pitkiä ihmisrivejä myöten kulkivat
vesisangot kädestä käteen.
Vesi syöksyi läheisten talojen päätyjä ylemmäksi, kaatoi
puhelinpylväitä ja ryöppysi koskena innostuneen väkijoukon niskaan.
Koko lähiseutu liotettiin läpimäräksi. Palokunta työskenteli
järjestelmällisesti. Nostorana, joka kiireesti pystytettiin
kadulle, ylti ainoastaan kuudentoista tai seitsemäntoista jalan
korkeuteen. Eräs rohkea mies kiipesi sen huipulle ja hinasi hihnan
avulla ylös vesisangon toisensa jälkeen. Harjaantuneen palosotilaan
kylmäverisyydellä balansseeraten hän viskoi vettä joka taholle
väkijoukkoon.
Tuli raivosi tunnin ajan. Hezekiah, joka seisoi ikkunan ääressä
liekkien keskellä, panosti nopeasti revolverinsa ja tyhjensi sen sitten
väkijoukkoa kohti.
Satakunta revolveria alhaalta kadulta vastasi hänen tuleensa.
Sitä kesti tunnin. Kuulasade oli vähällä osua joihinkin henkilöihin, ja
se olisi saattanut osoittautua turmiolliseksikin, jos se olisi osunut
ihmisiin.
Kun liekit sillävälin sammuivat, poliisiosasto ryntäsi perikatoon
tuomittuun rakennukseen.
Hezekiah heitti pois revolverinsa ja otti poliisit vastaan käsivarret
ristissä.
»Hayloft», sanoi osaston johtaja, »minä vangitsen teidät murhasta,
murhapoltosta ja kapinasta. Te piditte pontevasti puolianne, ukkoseni,
ja minä voin ainoastaan valittaa, että ikävä velvollisuuteni on vangita
teidät.»
Kun Hayloft ilmestyi alas kadulle, väkijoukko tervehti häntä voimakkain
eläköönhuudoin. Todellinen rohkeus miellyttää aina kansaa.
Hayloft sijoitettiin automobiiliin, ja se lähti kiitämään
poliisiasemalle.
Matkalla poliisiosaston johtaja tarjosi hänelle pullon ja sikaarin.
He haastelivat illan tapahtumista.
Hayloft näki nyt selvästi, että uusi elämä oli auennut hänelle. Hän ei
ollut enää halveksittu heittiö. Hän oli astunut Amerikan rikollisten
luokkaan.
Poliisiasemalla komisarius osoitti hänelle hänen huoneensa.
»Toivon tämän huoneen teitä miellyttävän», sanoi hän hieman
levottomana. »Tämä on paras, minkä tänä iltana voin teille luovuttaa.
Huomenna hankin teille toisen, jossa on oma kylpyhuone, mutta koska
te tulette tänne näin odottamatta, olette kai niin ystävällinen ja
tyydytte tähän siihen asti.»
Hän sanoi hyvää yötä ja sulki oven. Mutta hän tuli melkein heti kohta
takaisin.
»Aamiaisesta puhuakseni», sanoi hän —» haluatteko sen mieluummin
ylös huoneeseenne vai tahtoisitteko ehkä ottaa osaa meidän
table-d'hote'iimme? [Table d'hôte = hotellipäivällinen.] Kunta on
halukas tutustumaan teihin.»
Ennenkuin Hezekiah oli seuraavana aamuna ennättänyt nousta, komisarius
toi hänelle uuden vaatekerran — silinterihatun, redingote'in,
[Redingote = takki.] musta- ja valkoraitaiset housut sekä
kiiltonahkakengät.
»Teillä ei ehkä ole mitään näiden vastaanottamista vastaan, mr Hayloft.
Meidän Kuntamme tahtoisi mielellään antaa teille tilaisuuden esiintyä
eduksenne oikeuden edessä.»
Pukeuduttuaan huolellisesti ja ajeltuaan partansa Hezekiah lähti
alakertaan. Hänet esiteltiin Kunnan johtaville virkailijoille ja
hän vietti hauskan tunnin heidän seurassaan sikaaria poltellen ja
keskustellen edellisen illan tapahtumista.
Aamiaisen kestäessä saapui useita henkilöitä Hayloftin luokse
tutustumis- ja onnittelukäynnille.
»Sanon vain teille, sir», sanoi suuren amerikalaisen päivälehden
kustantaja, »että teidän eilinen urotekonne tunnetaan ja on keskustelun
aiheena kautta Yhdysvaltojen. Palvelijan ampuminen todisti loistavaa
hermostoa ja tulee vaikuttamaan paljon eduksenne kirjoittamattoman lain
edessä.»
»Mr Hayloft», sanoi eräs toinen vieras, »olen pahoillani että en ole
aikaisemmin tutustunut teihin. Ystävämme täällä sanovat, että te
olette jo oleskellut muutamia kuukausia New Yorkissa. Valitan että
emme ole ennemmin tietäneet teistä mitään. Meillä on johtava asema
täkäläisten asianajotoimistojen kesken, ja me pyydämme kunniaa esiintyä
puolustajananne. Saammehan? Kiitos, sir. Ja koska oikeudenistunto
alkaa vasta parin tunnin päästä, tahdotte ehkä olla hyvä ja yhdessä
minun kanssani ajaa kotiini automobiilillani. Vaimoni näkisi teidät
mielellään pikku lunchilla.»
Vähän myöhemmin alkoi oikeudenistunto. Kuului eläköönhuutoja, kun
Hezekiah astui sisään.
»Mr Hayloft», sanoi tuomari. »Tulen lykkäämään tämän istunnon muutamia
päiviä tuonnemmaksi. Mikäli minä ymmärrän, on hermojännityksen, jonka
tapahtuma on teissä aiheuttanut, täytynyt olla sangen vakavaa laatua.
Teidän ystävänne vakuuttavat minulle, että te tuskin voisitte tuntea
riittävästi harrastusta asiaan, ennekuin olette saanut perusteellisesti
levätä.»
Kun Hayloft poistui istuntosalista, yleisö kohotti eläköönhuudon, johon
tuomari yhtyi.
Lähinnä seuraavat päivät kuluivat tarkoin vierailuihin ja kokouksiin
sekä puolustuskirjelmän laatimiseen. Tällöin Hezekiah osoitti
luontaista älykkyyttä, joka herätti asianajajain ihailua.
Sanomalehdet pyysivät haastatteluja. Yhtiöiden perustajia kävi hänen
luonaan. Hänestä tuli useiden suurten yhtiöiden hallinnonjäsen.
Oikeudenkäynti alkoi viikon kuluttua ja kesti kaksi kuukautta.
Syyte käsitti viisi kohtaa — murhapoltto, koska hän oli sytyttänyt
tuleen teräksisen hissikorin; sopimaton esiintyminen, koska hän oli
ampunut lakeijan; rahojen anastaminen, katsottava näpistelyksi;
filantroopin murha, katsottava lapsenmurhaksi; lopuksi yritys
ampua poliisia, katsottava raskauttavien asianhaarojen vallitessa
sakoilla sovittamattomaksi rikokseksi.
Oikeudenkäynti kehittyi erittäin monimutkaiseksi — asiantuntijat kautta
koko Yhdysvaltojen saivat esittää lausuntonsa. Filantroopin aivoista
tehtiin analyysi, mutta niistä ei löydetty mitään.
Sillä aikaa Hezekiah'n liikeasiat kävivät yhä laajemmiksi.
Lopulta kävi välttämättömäksi jättää Hezekiah'n omasta ehdotuksesta
asia sikseen.
»Hyvät herrat», sanoi hän viimeisessä lausunnossa, minkä hän antoi
oikeuden edessä, »minun täytyy pyytää anteeksi että minulla ei enää
ole tilaisuutta olla läsnä näissä istunnoissa. Jos jolloinkin voin
liikeasioiltani saada tunnin tai pari vapaata aikaa, silloin kyllä
tulen mielelläni. Olkaa kuitenkin vakuutettuja siitä että tulen mitä
suurimmalla harrastuksella, joskin etäämmältä, seuraamaan asian
edistymistä.»
Hän poistui istuntosalista kolminkertaisen eläköönhuudon kajahtaessa
sekä yleisön laulaessa vanhaa kaunista laulua »Ennenmuinoin,
ennenmuinoin».
Senjälkeen asia laahusti hitaasti toivotonta tietään oikeusasteesta
toiseen.
Puolustusasianajajain taholta torjuttiin syyte murhapoltosta _nolle
prosequillä_ sekä syyte varkaudesta _ne plus ultralla_. Palvelijan
ampumisen selitettiin johtuneen oikeutetusta mielenhäiriöstä.
Syyte murhasta filantroopin kuoleman johdosta raukesi ilman muuta.
Hayloftille myönnettiin vahingonkorvausta hänen menettämänsä revolverin
ja ammuksien perusteella. Viides ja tärkein syyte alistettiin
Yhdysvaltain Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi.
Se on edelleenkin sen ratkaistavana.
Ja Hezekiah toimii Murtovarkaiden ammattiyhdistyksen esimiehenä
ja kuuluu New Yorkin nousevaan rahamiespolveen ja hänellä on mitä
parhaimmat toiveet tulla valituksi valtion senaattiin.