Elettiin ritariajan alussa. Ritarilaitos oli vielä niin sanoaksemme
kapaloissaan.
Mailleen painuva aurinko oli jo ehtinyt itään; aika ajoin se nousi ja
taas laski, mutta ylimalkaan se painui yhä alemmaksi taivaanrantaa
kohti, valaisten kirkkaasti kuolevilla säteillään synkän ja uhkaavan
Buggensbergin linnan torneja.
Isolde Surumielinen seisoi erään sakaraharjaisen tornin huipulla. Hän
kurkoitti käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen kasvonsa, jotka olivat
suunnatut ylöspäin ja näyttivät keskustelevan taivaan kanssa, olivat
kaipauksen tuskasta vääristyneet.
Ja hän mutisi: »Guido!» — ja tuon tuostakin viilsi syvä huokaus hänen
rintaansa.
Keijukaismaisena ja eteerisenä kauneudessaan hän näytti tuskin
hengittävän.
Ja itse asiassa hän tuskin hengittikään.
Hän oli notkea kuin pajunvitsa, hento ja suloinen kuin meridiaani.
Hänen ruumiinsa näytti melkein liian hauraalta voidakseen liikkua, ja
hänen kasvonpiirteensä olivat niin hienosti ja arasti muovaillut, että
etäisinkin ajatus älyn toiminnasta oli mahdoton.
Hän oli vyötetty tummansiniseen liehuvaan hameeseen, jota hopeinen
solki piti koossa, ja etupuolella hänellä oli rintalappu pitseistä.
Päässä hänellä oli kynttilänsammuttimen muotoinen sokeritoppahattu,
joka kiipesi taakse-ylöspäin 45 asteen kulmassa.
»Guido», mutisi hän, »Guido!»
Ja tuon tuostakin hän väänteli käsiään kuin järkeä vailla ja mutisi:
»Hän ei tule!»
Aurinko laski ja yö tuli sekä peitti huntuunsa synkän ja uhkaavan
Buggensbergin linnan ja sen jalkojen juurella sijaitsevan ikivanhan
Gentin kaupungin. Silloin alkoivat linnan ikkunat loistaa kuin tulessa,
sillä oli joulun aika ja suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja.
Buggensbergin rajakreivi vietti näet tänä iltana suuria vieraspitoja
tyttärensä Isolden ja Tancred Valttiässän kihlauksen kunniaksi.
Näihin pitoihin hän oli kutsunut kaikki vasallinsa — Hubert Käheän,
Edvard Pihtihännän, Rollo Rommipullon ja monet muut.
Sillävälin seisoi ylpeä neito Isolde torninkatolla ja ikävöi Guidoa,
joka yhä viipyi poissa.
Guidon ja Isolden rakkaus oli sitä puhdasta ja melkein jumalaista
laatua, jonka ainoastaan keskiaika tunsi.
He eivät olleet koskaan nähneet toisiaan. Guido ei ollut koskaan nähnyt
Isoldea eikä Isolde koskaan Guidoa. He eivät olleet koskaan kuulleet
toistensa puhuvan. He eivät olleet koskaan olleet yhdessä. He eivät
tunteneet toisiaan.
Kuitenkin he rakastivat toisiaan.
Heidän rakkautensa oli äkkiä ja romanttisesti puhjennut täyteen
kukkaansa, ja siihen kutoutui koko se mystillisen hurmaava ihanuus,
joka on rakkauden korkein autuus.
Vuosikausia sitten oli Guido nähnyt Isolde Surumielisen nimen
maalattuna eräälle lankulle.
Hän oli käynyt aivan kalmankalpeaksi, mennyt tainnoksiin sekä heti
senjälkeen lähtenyt matkalle Jerusalemiin.
Aivan samana päivänä oli Isolde erästä Gentin katua kulkiessaan nähnyt
Guidon panssaripaidan riippuvan pyykkinuoralla.
Hän oli pikemmin kuolleena kuin elävänä kaatunut kamarineitojensa
käsivarsille.
Siitä päivästä lähtien he olivat rakastaneet toisiaan.
Isoldella oli tapana anivarhain aamulla lähteä linnasta Guidon nimi
huulillaan. Hän mainitsi sen puille. Hän kuiskasi sitä kukille. Hän
viserteli sitä linnuille. Monet niistä osasivat sen ulkoa. Hän ratsasti
usein tasa-astujallaan rantaa pitkin ja huusi sitä aalloille. Toisinaan
hän uskoi tuon kalliin nimen ruohoille tai halkosylykselle tai
kivihiilitonnille.
Vaikka Guido ja Isolde eivät olleetkaan nähneet toisiaan, he kuitenkin
jumaloivat toistensa ulkomuotoa. Panssaripaitansa alla säilytti Guido
norsunluuhun leikattua miniatyyrikuvaa Isoldesta. Hän oli löytänyt sen
linnanvuoren juurelta linnan ja Gentin vanhan kaupungin väliltä.
Mistä hän tiesi että kuva esitti Isoldea?
Eihän hänen toki tarvinnut kysyä sitä.
Hänen _sydämensä_ oli puhunut.
Rakkauden silmä ei erehdy.
Ja Isolde? Hän talletti rintalappunsa alla Guido Uljasrinnan
pienoiskuvaa. Hän oli ostanut sen kiertävältä kauppasaksalta, jonka
varastosta hän oli sen löytänyt, ja maksanut sen helmillä. Mistä
hän oli tietänyt, että se oli hänen kuvansa? Siitä että kuvan alle
oli loistavin värein maalattu vaakuna. Tämä vaakunamerkki oli ensin
saattanut hänen sydämensä vapisemaan. Nukkuipa hän tahi valvoi,
alinomaa hän näki sen: leijona säädyllisessä asennossa punaisella
pohjalla ja koira säädyttömässä asennossa tattarivainiolla.
Ja jos Isolden rakkaus Guidoon paloi niin puhtaasti, paloi Guidonkin
rakkaus Isoldeen puhtain liekein.
Mutta tuskin oli rakkaus hankkiutunut matkalle Guidon sydämeen, kun hän
jo päätti suorittaa jonkun urotyön, jonkun loistavan teon, joka tekisi
hänet arvolliseksi kosimaan Isoldea.
Hän vannoi itselleen pyhän valan, ettei hän tule kuluttamaan mitään,
ruokaa lukuunottamatta, eikä juomaan mitään, lukuunottamatta
nestemäisiä aineita, kunnes hän oli suorittanut urotyönsä.
Siinä tarkoituksessa hän oli hetkeäkään viivyttelemättä matkustanut
Jerusalemiin surmatakseen Isolden laskuun saraseenin. Hän surmasi
saraseenin, oikein suuren ja pyylevän saraseenin. Saman valan takia hän
matkusti aina Pannonian rajalle asti, tahtoen Isolden laskuun tappaa
turkkilaisen. Pannoniasta hän lähti suoraan Skotlannin ylämaihin ja
nutisti Isolden laskuun erään kaledonialaisen.
Joka kuukausi suoritti Guido jonkun uuden urotyön Isolden laskuun.
Ja sillä aikaa Isolde odotti.
Ei siksi että olisi ollut puutetta kosijoista. Isolde Surumielisellä
oli koko joukko kosijoita, jotka olivat valmiita täyttämään hänen
pienimmänkin käskynsä.
Sotaisia urotöitä suoritettiin päivittäin hänen laskuunsa. Voittaakseen
hänen rakkautensa kosijat olivat valmiita vihkiytymään kuolemaan. Hänen
tähtensä oli Otto Saukonsilmä hypännyt mereen. Conrad Kokospähkinä oli
heittäytynyt linnan korkeimmasta tornista pää edellä alas liejuun.
Hugo Toivoton oli hirttäytynyt suolivyöstään saksanpähkinäpuuhun ja
ehkäissyt kaikki pelastamisyritykset. Hänen tähtensä oli Siegfried
Tunteellinen niellyt annoksen rikkihappoa.
Mutta Isolde Surumielinen pysyi tunteettomana kaikelle sille
palvonnalle, jota tällä tavoin osoitettiin hänelle.
Turhaan oli hänen äitipuolensa, Agatha Pystyluinen, koettanut pakoittaa
häntä menemään naimisiin. Turhaan oli hänen isänsä, Buggensbergin
rajakreivi, käskenyt häntä tekemään valintansa eri kosijain välillä.
Hänen sydämensä pysyi järkähtämättömän uskollisena Guido Uljasrinnalle.
Aika ajoin lähettivät rakastavaiset toisilleen rakkaudenmerkkejä.
Jerusalemista oli Guido lähettänyt kepin, johon oli leikattu uurre,
tahtoen siten antaa todistuksen rakkautensa järkähtämättömyydestä.
Pannoniasta hän lähetti lankunpätkän ja Venetsiasta kahden jalan
pituisen hirren. Isolde piti näitä esineitä öisin pieluksensa alla.
Vuosikautisten vaellusten jälkeen Guido päätti kruunata rakkautensa
suorittamalla viimeisen urotyön Isolden tähden.
Hän aikoi palata Gentiin, yön aikaan kiivetä ylös linnavuorelle sekä
osoittaa rakkautensa Isoldelle surmaamalla hänen isänsä, heittämällä
hänen äitipuolensa tornista alas, polttamalla linnan sekä viemällä
Isolden pois sieltä.
Tätä suunnitelmaansa hän nyt riensi panemaan täytäntöön. Hän oli
lähtenyt matkalle Gentiin viidenkymmenen uskollisen kumppanin seurassa,
joita johtivat Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä. Yön suojassa
he olivat päässeet linnavuoren juurelle ja ryömivät nyt pitkässä
rivissä nelinkontan linnanportille johtavaa spiraalinmuotoista tietä
pitkin. Kello kuuteen mennessä he olivat ehtineet suorittaa yhden
kierroksen, kello seitsemän toisen kierroksen, ja kun juomingit
suuressa linnansalissa olivat saavuttaneet huippukohtansa, he olivat
taivaltaneet neljännen kierroksen.
Guido Uljasrinta kulki itse etummaisena. Hänen panssaripaitansa peitti
kirjava puku ja kädessään hänellä oli torvi.
Suunnitelman mukaan hänen piti valepukuisena tunkeutua linnaan
takaportista, varastaa viekkaudella rajakreiviltä suuren portin avain
ja sitten puhaltaa torveensa hyökkäyksen merkiksi. Voi, ei ollut yhtään
aikaa hukattavana, sillä juuri tänä jouluna ja juuri tänä iltana oli
rajakreivi Isolden vastahakoisuuteen väsyneenä päättänyt lahjoittaa
hänen kätensä Tancred Valttiässälle.
Suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja. Mahtava rajakreivi, joka
istui ylinnä pöydän päässä, tyhjensi viinipullon toisensa jälkeen
ja joi kelpo kulauksin maljan toisensa perästä Tancred Valttiässän
onneksi, joka täysissä asevaruksissa, sulkatöyhtöinen kypäri päässään,
istui hänen vieressään.
Rajakreivin ilo oli suuri, sillä aivan hänen vieressään oli lattialla
kyykyllään uusi ilveilijä, jonka porttivahti oli vastikään laskenut
sisään takaportista, ja hänen ilvehtimisensä uutuuden viehätys saattoi
rajakreivin muhkean vatsan kerran ja toisenkin hyllymään.
»Jumalan kuolema!» jyrisi hänen äänensä. »Tämä juttu on yhtä
harvinainen kuin uusikin — 'ja silloin sanoi kuorma-ajuri
pyhiinvaeltajalle, että koska hän oli luvannut viedä hänet siihen
kaupunkiin, niin hän myöskin teki sen, vaikkapa se sitten tapahtuisi
vasta pikkutunneilla' — kautta Pyhän Pancratiuksen! Mistä tuo mies on
kuullut niin tuoreen jutun? — kerro se vielä kerran; ehkä se sitten jää
mieleen» — ja mahtava ylimys vaipui taas tuolilleen kouristuksenomaisen
naurunpuuskan valtaamana.
Samassa Guido — sillä valepukuinen ilveilijä ei ollut kukaan muu kuin
hän — ryntäsi esiin ja tempasi rajakreivin vyöltä suuren portinavaimen,
joka riippui sillä kohdalla, missä hänen vyötäröittensä olisi pitänyt
olla.
Sitten hän heitti yltään ilveilijänpuvun ja päästään ilvelijänhiipan,
ojensihe täyteen pituuteensa ja seisoi hämmästyneen seuran edessä
panssaripukuisena.
Toisessa kädessään hän heilutti ristiretkeilijäin kaksipäistä
sotanuijaa ja toisessa torvea.
Vieraat kavahtivat pystyyn käsi miekankahvassa.
»Guido Uljasrinta!» huudahtivat he.
»Seis», sanoi Guido, »te olette minun vallassani!» Sitten hän nosti
torven huulilleen, veti syvään henkeään ja puhalsi kaikin voimin.
Ei kuulunut mitään ääntä.
Torvesta ei lähtenyt mitään ääntä.
»Ottakaa hänet kiinni!» ärjyi rajakreivi.
»Seis!» sanoi Guido. »Minä vetoan ritarilakeihin. Olen täällä
noutamassa Isolde-neitoa, jonka rajakreivi on kihlannut Tancredille.
Minä haastan Tancredin kaksintaisteluun, mies miestä vastaan.»
Kuului suosion sorinaa ehdotuksen hyväksymisen merkkinä.
Nyt alkoi kauhea taistelu.
Ensin nosti Guido nuijansa molemmin käsin korkealle ilmaan ja antoi
sen sitten pudota äärettömällä voimalla Tancredin kypäröityyn päähän.
Guido sai sitten seisoa alallaan, ja Tancred nosti nuijansa ilmaan ja
antoi sen pudota Guidon päähän. Sitten Tancred seisoi hievahtamatta
selin Guidoon, ja tämä heilautti nuijaansa sivulle ja antoi hänelle
hirveän iskun selkään. Tancred vastasi samalla mitalla. Sitten Tancred
laskeutui kontalleen, ja Guido antoi nuijan jysähtää hänen selkäänsä.
Se oli yhtämittaista kilpailua taitavuudessa ja ripeydessä. Ratkaisu
näytti tuokion epävarmalta. Mutta sitten alkoi Tancredin asevarustus
hajota, hänen iskunsa kävivät heikommiksi, ja hän kaatui nenälleen.
Guido käytti sitä hyväkseen ja takoi hänet latuskaiseksi kuin
sardiinirasia. Sitten hän nosti jalkansa hänen rinnalleen, kohotti
kypärinsilmikon ja katseli häntä tarkasti.
Samassa kuului läpitunkeva kirkaisu.
Isolde Surumielinen, jonka taistelun äänet olivat tehneet levottomaksi,
riensi saliin.
Molemmat rakastavaiset katselivat hetkisen toistensa kasvoja.
Ja sitten he kaatuivat pyörtyneinä ja vääristynein piirtein eri
tahoille.
Oli tapahtunut erehdys!
Guido ei ollut Guido, ja Isolde ei ollut Isolde. Oli tapahtunut erehdys
miniatyyreihin nähden. Molemmat olivat muiden henkilöiden kuvia.
Molempien rakastavaisten sydämet olivat hukkumaisillaan
omantunnonsoimausten tulvaan.
Isolde ajatteli Tancred-poloista, joka oli nuijittu ohueksi kuin pahvi
ja runneltu auttamattomasti, Conrad Kokospähkinää, joka oli hypännyt
pää edellä liejuun, ja Siegfried Tunteellista, joka kiemurtelihe
vatsanväänteissä rikkihapon takia.
Guido ajatteli surmattuja saraseeneja ja tapettuja turkkilaisia.
Ja kaikki oli ollut aivan suotta.
Tämä siis oli heidän rakkautensa palkka. Kumpikaan ei ollut se, jota
toinen oli ajatellut. Niin on maallisen rakkauden laita, ja siinä on
tämän kertomuksen keskiaikainen vertauskuvallisuus.
Molempien rakastavaisten sydämet murtuivat yhtaikaa.
He heittivät henkensä.
Sill'aikaa ryömivät Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä sekä heidän
neljäkymmentä kumppaniaan epäjärjestyksessä ja takapuoli edellä
spiraalitietä alas minkä ennättivät.