Vieras astui sisään. Hän eteni nelinkontan ryömien. Pöydänalusmatto,
joka oli heitetty pään ja hartioiden yli, teki hänet täysin
tuntemattomaksi.
Hän ryömi keskelle huonetta.
Sitten hän nousi seisomaan.
Taivaan jumala!
Hän oli Englannin pääministeri.
»Te!» sanoi salapoliisi
»Minä», sanoi pääministeri.
»Te olette tullut tänne Württembergin prinssin ryöstön johdosta.»
Pääministeri säpsähti.
»Kuinka te sen tiedätte?» sanoi hän.
Suuri salapoliisi hymyili selittämätöntä hymyään.
»Niin», sanoi pääministeri, »minä en tahdo salata mitään. Olen
intresseerattu, syvästi intresseerattu asiasta. Jos te saatte selvän
Württembergin prinssistä ja toimitatte hänet vahingoittumattomana
Pariisiin, minä puolestani lisään 500 puntaa jo ennestään luvattuun
palkintoon. Mutta kuulkaa», sanoi hän ennen poistumistaan erikoisen
painokkaasti, »katsokaakin ettei mitenkään yritetä muuttaa prinssin
ulkomuotoa tai typistää häntä peräpuolesta.»
Vai niin! Suuren salapoliisin päässä meni sekaisin. Vai niin, liuta
lurjuksia oli siis lyöttäytynyt yhteen typistääkseen — mutta ei, eihän
se toki voinut olla mahdollista.
Taas koputettiin ovelle.
Uusi vieras tuli huoneeseen. Hän kiemurteli sisään melkein mahallaan.
Hän oli verhottu pitkään, purppuranpunaiseen kaapuun. Hän nousi pystyyn
ja pisti päänsä esiin vaipan poimuista.
Taivaan jumala!
Hän oli Canterburyn arkkipiispa!
»Teidän korkea-arvoisuutenne!» huudahti hämmästynyt salapoliisi. —
»Minä pyydän, älkää seisoko. Olkaa hyvä ja pankaa pitkäksenne tai
istukaa, mutta älkää seisoko.»
Arkkipiispa otti hiipan päästään ja asetti sen väsyneen näköisenä
tekopartatelineelle.
»Te olette täällä Württembergin prinssin asian johdosta.»
Arkkipiispa säpsähti ja teki ristinmerkin. Oliko tuo mies noita?
»Niin», sanoi hän, »paljon riippuu siitä, saadaanko hänet takaisin.
Mutta minä olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni, että sisareni
haluaa tavata teitä. Hän tulee tänne. Hän on ollut äärettömän
varomaton, ja hänen kohtalonsa riippuu prinssistä. Toimittakaa prinssi
takaisin Pariisiin, sillä muutoin pelkään sisareni joutuvan perikatoon.»
Arkkipiispa pani taas hiipan päähänsä, teki uuden ristinmerkin,
kietoutui suureen kaapuunsa ja ryömi ulos nelinkontan sekä kehräten
kuin kissa.
Suuren salapoliisin kasvot ilmaisivat syvintä myötätuntoa. Ne
vetäytyivät ryppyihin ja silisivät taas — myötätunnosta. »Vai niin»,
mutisi hän, »arkkipiispan sisar, Dashleyn kreivitär». Niin perehtynyt
kuin olikin ylhäisön elämään, suuri salapoliisi tunsi kumminkin että
tämä oli tavallista sekavampi asia.
Taas koputettiin ovelle.
Ja sisään astui Dashleyn kreivitär. Hän oli kokonaan turkiksiin
kietoutunut.
Hän oli Englannin kaunein nainen. Majesteetillisesti hän otti tuolin ja
istui sille majesteetillisesti.
Hän otti jalokividiadeemin otsaltaan ja pani sen viereensä
diadeemijalustalle, irroitti helminauhansa ja asetti sen
helmiripustimeen.
»Te olette tullut», sanoi suuri salapoliisi, »Württembergin prinssin
takia!»
»Se kirottu pikku penikka!» sanoi Dashleyn kreivitär inholla.
Vai niin! Yhä sekavampaa. Kaukana siitä että Dashleyn kreivitär olisi
rakastanut prinssiä; päinvastoin hän kutsui tätä penikaksi.
»Luulisin hänen intresseeraavan teitä.»
»Intresseeraavan minua!» sanoi kreivitär. »Kyllä, tietenkin. Minähän
olen kasvattanut hänet.»
»Te — olette —», läähätti suuri salapoliisi, ja hänen tavallisesti niin
kylmäkiskoisille kasvoilleen nousi hehkuva puna.
»Minä olen kasvattanut hänet», sanoi kreivitär, »ja riskeerannut hänen
takiaan 10,000 puntaa, joten ei ole ihmeteltävää, jos tahdonkin saada
hänet takaisin Pariisiin. Kuulkaahan», sanoi hän, »jos ne ovat saaneet
prinssin käsiinsä ja typistäneet häntä tai poistaneet merkit hänen
selästään, niin hän voi yhtä hyvin jäädä kokonaan kadoksiin.»
Suuri salapoliisi hoiperteli takaperin ja nojasi seinää vasten. Vai
niin! Kauniin naisen kylmäveriset sanat saivat hänen hengityksensä
hetkiseksi salpautumaan. Nainen oli itse nuoren Bourbonin äiti,
epäsäätyisessä avioliitossa Euroopan parhaimman suvun jäsenen kanssa,
riskeerannut omaisuutensa kuningasmielisessä salaliitossa, ja kuitenkin
hänellä oli niin vaistomaisen varma Euroopan politiikan tuntemus,
että hän tiesi prinssin syntymämerkkien poistamisen riistävän häneltä
Ranskan kansan myötätunnon.
Kreivitär otti jälleen diadeeminsa.
Ja sitten hän poistui.
Yksityissihteeri palasi.
»Minulla on kolme sähkösanomaa Pariisista», sanoi hän. »Ne kehittävät
asiaa edelleen.»
Hän ojensi ensimäisen sähkösanoman.
Se kuului seuraavasti:
»Württembergin prinssillä on pitkähkö, kostea kuono, leveät silmät,
hyvin pitkä ruumis ja lyhyet takajalat.»
Suuri salapoliisi näytti joutuvan ymmälle.
Hän luki toisen sähkösanoman:
»Württembergin prinssin tuntee helposti hänen syvä-äänisestä
haukunnastaan.»
Ja sitten kolmas:
»Württembergin prinssin voi helposti tuntea selkärangan suuntaisesta
valkoisesta karvajuovasta.»
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Salaisuus oli niin läpitunkematon,
että se saattoi tehdä hulluksi.
Suuri salapoliisi puhui.
»Antakaa minulle domino», sanoi hän. »Näitä johtolankoja täytyy
seurata», ja sitten hän vaikeni hetkiseksi antaakseen aivojensa
eritellä ja koota yhteen ilmoitetut tuntomerkit — »nuori mies», mutisi
hän, »tietenkin nuori — pitkä, kostea kuono, (haa, omiaan juomarille),
selkärangan suuntainen valkoinen karvajuova (ensimäinen merkki
hillittömien elintapojen seurauksista) — niin, niin», jatkoi hän,
»näitä johtolankoja seuraten voin helposti löytää hänet.»
Suuri salapoliisi nousi seisomaan.
Hän kietoutui pitkään, mustaan viittaan ja varustautui valkoisella
parralla ja sinisillä silmälaseilla.
Täysin tuntemattomaksi naamioituneena hän lähti ulos.
Hän aloitti tutkimuksensa.
Neljän päivän kuluessa hän kävi jokaisessa Lontoon kolkassa.
Hän pistäytyi kaikissa Cityn kapakoissa. Jokaisessa hän joi lasin
rommia. Muutamissa hän esiintyi merimiehen valepuvussa. Toisiin hän
meni sotilaana. Joihinkin hän tunkeutui pappina. Hänen naamioituksensa
oli täydellinen. Kukaan ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota häneen,
kun hän seisoi lasiaan tyhjentämässä.
Tutkimukset osoittautuivat tuloksettomiksi.
Kaksi nuorta miestä pidätettiin prinssiksi epäiltyinä; heidät
päästettiin kuitenkin kohta vapaiksi.
Yhtäläisyys oli kumpaisessakin tapauksessa epätäydellinen.
Toisella oli tosin pitkä, kostea kuono, mutta ei karvajuovaa selässä.
Toisella taas oli karvoja selässä, mutta hän ei osannut haukkua.
Kumpikaan heistä ei ollut nuori Bourbon.
Suuri salapoliisi jatkoi tutkimuksiaan.
Ei mikään voinut hillitä häntä.
Pimeän tultua hän käväisi salaa pääministerin asunnossa. Hän tutki
talon kellarista ullakkoon saakka. Hän mittasi kaikki ovet ja ikkunat.
Hän merkitsi muistiin lattioiden pinta-alat. Hän tarkasteli katon
rakennetta. Hän tutki huonekalut.
Mutta hän ei löytänyt mitään.
Yhtä salaisesti hän tunkeutui arkkipiispan palatsiin. Hän tutki
sen kellarista ullakkoon. Kuoripojaksi pukeutuneena hän otti osaa
jumalanpalvelukseen. Mutta hän ei löytänyt mitään.
Rohkeuttaan kadottamatta suuri salapoliisi hankki itselleen pääsyn
kreivitär Dashleyn kotiin. Kamarineitsyeksi pukeutuneena hän pääsi
kreivittären palvelukseen.
Vihdoinkin hän löysi johtolangan, jota seuraten saattoi ratkaista
arvoituksen.
Kreivittären budoaarin seinällä riippui suuri kehystetty kuva.
Se oli valokuva.
Sen alle oli kirjoitettu:
Württembergin prinssi.
Valokuva esitti mäyräkoiraa.
Pitkä ruumis, leveät silmät, leikkaamaton häntä, lyhyet takajalat —
kaikki sopi.
Sekunnin murto-osan kuluttua oli suuren salapoliisin salamannopea
käsityskyky tunkeutunut salaisuuden ytimeen.
Prinssi oli koira!!!
Hän heitti suurimmalla kiireellä viitan kamarineitsyenpukunsa ylle ja
ryntäsi kadulle. Hän pysähdytti ohikiitävän auton ja oli seuraavassa
hetkessä kotonaan.
»Nyt minä sen keksin», huohotti hän hengästyksissään
yksityissihteerilleen, »arvoitus on ratkaistu. Olen sommitellut
yhteen eri yksityiskohdat. Pelkän analyysin avulla olen selvittänyt
salaisuuden. Kuulkaahan — takajalat, karvaa selässä, kostea kuono,
penikka — sanooko se teille mitään?»
»Ei mitään», sanoi yksityissihteeri, »on toivotonta yrittää arvata
mitään.»
Suuri salapoliisi, joka jo oli toipunut mielenjärkytyksestään, hymyili
hiukan.
»Se merkitsee aivan yksinkertaisesti tätä, rakas ystävä. Württembergin
prinssi on koira, mäyräkoira. Dashleyn kreivitär on kasvattanut hänet,
ja hän on 25,000 punnan arvoinen lukuunottamatta niitä 10,000 puntaa,
jotka hänen piti voittaa Pariisin koiranäyttelyssä. Kummastuttaako
teitä se että —»
Suuren salapoliisin puheen keskeytti samassa naisen kirkaisu.
»Taivaan jumala!»
Dashleyn kreivitär syöksyi huoneeseen kuin nuoli.
Hänen kasvonsa olivat vääristyneet.
Hänen jalokividiadeeminsa oli epäjärjestyksessä.
Hänen helmensä tippuivat permannolle.
Hän väänteli käsiään ja suorastaan ähki.
»Ne ovat leikanneet häneltä hännän», läähätti hän, »nyhtäneet pois
kaikki karvat hänen selästään! Mitä minä nyt teen? Minun tuhoni on
tullut!»
»Madame», sanoi suuri salapoliisi tyynenä kuin pronssikuva,
»rauhoittukaa. Minä voin vielä pelastaa teidät.»
»Te!»
»Minä!»
»Kuinka niin?»
»Kuulkaahan. Selitys on tämä. Prinssin piti ottaa osaa Pariisin
näyttelyyn?»
Kreivitär nyökkäsi.
»Te olette riskeerannut omaisuutenne hänen takiaan?»
Kreivitär nyökkäsi jälleen.
»Koira oli varastettu, tuotu Lontooseen, sen häntä oli leikattu ja
tuntomerkit hävitetty.»
Hämmästyneenä suuren salapoliisin kyvystä tunkeutua niin tyynesti
salaisuuden ytimeen kreivitär saattoi nytkin vastata ainoastaan
nyökkäämällä.
»Oletteko te joutunut perikatoon?»
»Olen», läähätti hän ja lyyhistyi permannolle helmikasaan.
»Madame», sanoi suuri salapoliisi, »ei mitään ole menetetty.»
Hän ojentaikse täyteen pituuteensa. Hänen kasvonsa ilmaisivat
talttumatonta tahdonvoimaa.
Olihan kysymys Englannin kunniasta ja Englannin kauneimman naisen
omaisuudesta.
»Minä teen sen», mutisi hän.
»Nouskaa, armollinen rouva», jatkoi hän. »Älkää pelätkö. _Minä tulen
esiintymään koirana._»
Samana iltana voitiin nähdä suuri salapoliisi Calais-laivan
kannella. Hän oli kontallaan pitkän mustan loimen alla, ja hänen
yksityissihteerinsä piti häntä kiinni vitjoista.
Hän haukkui iloisesti aaltoja ja nuoli yksityissihteerinsä kättä.
»Niin kaunis koira», sanoivat matkustajat.
Naamioitus oli pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka erehdyttävän
täydellinen.
Suuri salapoliisi oli sivelty kumiliimalla ja sitten häneen oli
kiinnitetty koiran karvat. Selän tuntomerkkejä oli erehdyttävän hyvin
matkittu. Hänen automaattisella vaihteella varustettu häntänsä heilui
sopusoinnussa jokaisen ajatuksen kanssa. Hänen syvät silmänsä olivat
täynnä intelligenssiä.
Seuraavana päivänä hän otti osaa kansainvälisiin kilpailuihin
mäyräkoirien osastossa.
Hän voitti kaikkien sydämet.
»_Quel beau chien!_» huudahti Ranskan kansa.
»Ach, was für ein Dog!» huudahtivat espanjalaiset.
Suuri salapoliisi sai ensimmäisen palkinnon!
Kreivittären omaisuus oli pelastettu.
Pahaksi onneksi oli suuri salapoliisi lyönyt laimin huolehtia
koiraveron maksamisesta, jonka vuoksi koiravahdit ottivat kiinni
ja ampuivat hänet. Mutta tämä ei tietenkään kuulu edelläolevaan
kuvaukseen, joten se mainittakoon ainoastaan kuriositeettina.