eikä keuhkoihin tahdo saada ilmaa. Kuolema!... Niin, ei hän enää voi
elää.
Äkkiä hänen mieleensä muistui Maiju ja hänen toimintahalunsa heräsi.
Sitä kelvotonta! Hänpä karkaa hänen kimppuunsa, kysyy miksi hänen
poskensa hehkuvat ja lyö häntä sitten samaisille hehkuville poskille,
lyö paljaalla kädellään, jotta läiskähtää ja punainen veri tirskahtaa
esiin... Hän oli jo menemäisillään, mutta samassa hän muisti Allanin.
Eikä mennyt.
Hän kuuli kuin unessa Miinan askeleet ja äänen, joka ilmoitti,
että päivällinen on valmis. Samassa rupesi hän kuulemaan ääniä
salista, heräsi, tuli uteliaaksi ja kuunteli. Miina torui Maijua,
moitti hitaaksi ja huolimattomaksi. Hovineuvoksettaresta tuntui
helpottavalta kuulla, että tyttöä toruttiin... Mitähän se osaa sanoa
puolustuksekseen? Ei mitään! Ei vastaa yhtään sanaa. Sillä on paha
omatunto.
— Mamma!
Kuinka äiti pelästyi! Hän pelästyi oman poikansa ääntä. Se kuului taas
oven takaa. Nyt hän käy kiinni lukkoon!... Äiti oli huutamaisillaan.
Hänen teki mieli paeta. Hän ei voi häntä nähdä! Hän kääntyi selin päin
valoon ja oli etsivinään jotakin.
— Mamma, mitä sinä nyt etsit? Päivällinen on valmis ja minun on kovin
nälkä.
Hänen äänensä oli tyyni ja hilpeä kuin ennen. Varmaan olivat kasvotkin
yhtä kirkkaat kuin ennen.
— En ymmärrä minne panin kukkaroni, sopersi äiti.
Allan rupesi nauramaan.
— Mutta mamma, tuletko sinä vanhoilla päivilläsi hajamieliseksi!
Tässähän se on!... No, mitä sinä nyt etsit? Nenäliinaako...? Se on
tässä.
Ja taas Allan nauroi kirkkaasti ja huolettomasti, kiersi käsivartensa
äidin ympäri ja koetti kieritellä häntä kuten ennen. Äidin täytyi
väkisinkin nauraa, Allanin temput olivat niin tartuttavia, mutta nauru
oli hermostunutta, itkunsekaista naurua.
— Päästä... päästä mamma irti! huusi hän ja pyyhki kyyneliään.
Allan päästi hänet ja rupesi hypistelemään hänen hattuaan, joka oli
jäänyt pöydälle. Äiti joutui toiseen päähän pientä huonetta ja sieltä
hän varovaisesti uskalsi vilkaista poikansa kasvoihin. Ensin aivan
lyhyesti. Sitten uudelleen ja pitemmältä.
Se äskeinen on sittenkin ollut erehdystä! Ehkei hän nähnytkään mitä
luuli näkevänsä — se oli varmaan mielikuvitusta. Hänen silmänsä ovat
pettäneet! Sillä Allanin katse ei voi pettää! Se on sama kirkas ja
hilpeä kuin ennenkin. Se ei voi pettää. Kuinka hyvältä tämä tieto
tuntuu!
Niin, kunhan Allan aina istuisi tuossa vastapäätä, puhelisi ja
koko olennollaan vakuuttaisi! Kuinka äiti pelkää hänen lähtöään,
sillä epäilys on vaanimassa hänen takanaan ja odottaa vain hänen
poistumistaan, astuakseen esiin...
Oikein! Heti kun Allan on mennyt, on kuva valmiina: Allan istumassa
tuolilla ja hänen polvellaan Maiju, silmät maahan painuneina. Se
kuva on kaikkialla minne katsoo, tuntuu siltä, ettei voi saada sitä
mielestään, ei yöllä eikä päivällä.
Hänpä karkoittaa sen tytön talosta. Heti paikalla! Kadulle, vaikkapa
yön selkään... Hänen täytyy saada lyödä sitä, sillä se on kiemaillut
hänen poikansa edessä ja vetänyt hänet pauloihinsa! Tyttö on vielä
salissa, tuolla seinän takana, kahistelee siellä ikkunapapereja!
Hovineuvoksetar seisoo makuuhuoneessaan lukittujen ovien takana,
vääntelee käsiään ja painelee nyrkkejään hampaitaan vasten. Hän
painelee niin lujaan, että puserrettuun nyrkkiin jää verestävät
hampaansijat. Äkkiä hän riistää oven auki ja astuu ruokasaliin. Kulkee
hiljaa, varovaisesti salin kynnykselle ja pysähtyy katsomaan.
Maiju liimailee papereja ikkunoihin. Hänenkin kasvoistaan saattaa
lukea, että kaikki on totta! Ilmeessä on jotakin arkaa, pelästynyttä
ja outoa. Se ilme on ollut tytön kasvoissa jo ennenkin, vaikkei
hovineuvoksetar ole ymmärtänyt sen sisältöä. Eikä tyttö ole käynyt
moneen aikaan nauramassa alakerran keittiössä... Nyt pitäisi
nuhdesaarnan alkaa. Nyt juuri on oikea hetki, sillä Allankin on
poissa. Nyt, nyt... Mutta hovineuvoksetar ei saa sanaa suustaan. Sanat
sotkeutuvat kurkkuun ja hänelle tulee se tunne, että se onkin tyttö,
joka syyttää häntä. Sophie-rouvan valtaa ahdistus ja hätä ja hän
pakenee makuusuojaansa painuakseen itkemään.
Niitä pitkiä, polttavia öitä, jotka seurasivat! Olihan äiti kärsinyt
itkiessään maailman pahuutta, joka panetteli hänen viatonta poikaansa.
Mutta mitä se olikaan tämän rinnalla! Tietää, että panettelulla oli
pohja, tietää, että kaikki oli totta! Mutta ei tiedä mikä oikeastaan
oli syynä häpeään, miten kauan sitä oli kestänyt ja miten sen saisi
pyyhityksi pois... Sitä oli voinut kestää kauan, kestää vuosikymmeniä.
Häpeä oli ollut kodissa ennen kuin lapsi syntyäkään. Isä oli elänyt
häpeässä... Olisipa äiti edes säästynyt tältä tiedolta, olisipa saanut
pitää miehestään sen sovinnollisen muiston, mikä hänellä oli ollut. Oi,
että hänen täytyikin alkaa vainajaa vihata, oi että hänen täytyikin
alkaa vainajaa vakoilla!... Sillä nyt hänen eteensä alkoi nousta pieniä
piirteitä heidän avioliittonsa ajoilta, piirteitä, joita ei hän ennen
ollut pitänyt minään. Jokunen sana, jokunen katse, hätävalhe silloin
tällöin — ne liittyivät kaikki toisiinsa ja tukivat toisiaan. Oi
Alfred, Alfred — taas jouduit kiinni! Sinä olet pettänyt vaimoasi koko
ajan!
Mutta kuinka hän, Sophie-rouva, saattoikaan olla niin sokea, ettei
mitään huomannut? Kuinka hän saattoi elää ilman epäilyksen varjoakaan,
vaikka kaikki oli niin selvää? Lapset olivat niin kokonaan täyttäneet
hänen elämänsä. Hän oli elänyt lapsissaan, niin kokonaan vajonnut
heihin, ettei hän ollut huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui.
Miehelle, aviomiehelle ei hänestä todella ollut jäänyt jäljelle mitään.
Omatunto alkoi häntä soimata. Ehkä hänen laiminlyömisensä oli ollut
syynä siihen, että Alfred etsi huvittelua kodin ulkopuolelta. Hän ei
ehkä voinut viihtyä kodissaan. Koti oli aina ollut järjestyksessä,
kaunis koti. Mutta lapset olivat pysyneet isälleen vieraina. Miksi...?
Sitä ei äiti tietänyt. Ehkäpä siksi, että isä oli ollut niin vähän
kotosalla. Hän oli niin kiivas ja ankara. Lapset pelkäsivät häntä.
Äidin olisi pitänyt osata välittää ja yhdistää, mutta ei hän ollut
siihen kyennyt. Tai: oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Ei. Sillä hän
ei ollut huomannut mitä puuttui.
Miksei, miksei, miksei hän ollut huomannut? Ja miksei hän ollut
koettanut yhdistää perhettään? Jos ajoissa olisi alkanut, niin ehkäpä
olisi onnistunut...
Välistä oli Alfred näyttänyt niin tuskastuneelta ja kärsivältä. Hänen
piirteensä olivat silloin olleet kuin luusta veistetyt. Niiden takaa
oli saattanut aavistaa ankaraa sieluntaistelua. Sophie-rouva oli sen
kyllä huomannut ja hän oli siitä kärsinyt hänkin. Hänelle oli joskus
tullut halu sanoa: mikä sinun on? Puhu minulle! Mutta sitten hän oli
sen unohtanut, sillä lapset olivat tarvinneet häntä. Ja jonkun ajan
perästä oli Alfred taas tullut entiselleen. Vaimo ei koskaan ollut
päässyt miestään henkisesti likelle. Heidän avioliittonsa ensi aikoina
oli vaimo rakastanut ja ikävöinyt rakkautta. Mutta samalla hän oli
pelännyt miestään, sillä Alfred oli niin kiihkeä. Se oli sellaista,
että kun hän oli poissa, ikävöi vaimo, mutta kun hän tuli, ei hän
ollutkaan se, jota Sophie-rouva oli ikävöinyt. Ja niin he joutuivat yhä
etemmäksi toisistaan. Jollei heille olisi syntynyt lapsia, olisivat he
molemmat tulleet onnettomiksi. Lapset olivat ennättäneet Sophie-rouvan
avuksi, mutta Alfred — niin, Alfred oli jäänyt yksin!
Voi kuinka hän oli mahtanutkin kärsiä yksinäisyydessään ja häpeässään!
Vaimon olisi pitänyt nähdä hänen kärsimyksensä, koettaa lieventää ja
auttaa...
Olisiko sekin ollut mahdollista? Ja tätä ajatellessa pääsi
hovineuvoksettarelta äänetön parahdus: oi Alfred, kun sinä eläisit,
että saisin sinun kanssasi puhua! Kun saisin kysyä sinulta mikä se
on, joka tekee, ettet tyydy kotiisi, vaimoosi ja lapsiisi, vaan että
sinua vetää ulospäin... huonoihin paikkoihin. Ja millä lailla olen minä
syypää?... Mikä se on joka vetää Allania, meidän lastamme? Hän tosin
ei ole naimisissa. Mutta onko se puoli elämästä sitten miehelle niin
suuri ja tärkeä? Miksemme me naiset siitä mitään tiedä? Vai tietävätkö
ehkä muuta naiset paitsi me sivistyneet, me jotka olemme kasvatetut
viattomuudessa ja sopivaisuudessa? Sekö se on sitä "elävää elämää",
jota ilman ei mies voi tulla toimeen?
Niin, nyt hän muisti, että useat lääkäritkin ovat sitä mieltä, että
miehen terveys kärsii ilman sitä elämää. Iljettävää sitä oli ajatella!
Kun olisi joku, jolle voisi puhua, jolta voisi kysyä ja saada
selvitystä...
Allan! Totta totisesti, hän puhuu Allanille! He eivät todella koskaan
olekaan puhuneet syvällisemmistä asioista, aina vain pienistä
arkipäivän tapahtumista, konserteista, teattereista tai uusista
kirjoista. Jos he nyt voisivat tällaisestakin arasta asiasta puhella,
niin he ymmärtäisivät toisensa täydellisesti, he tulisivat likemmä
toisiaan kuin koskaan ovat olleet, heidän välinsä tulisi ihan selväksi.
Hänpä ottaa sen asian puheeksi Allanin kanssa. Vaikeaa on päästä
alkuun, mutta hän tahtoo päästä ja hänen täytyy päästä! Ja kun hän oli
saanut tämän päätetyksi, tuli hänen paljon parempi olla, oli kuin kivi
olisi vieritetty hänen hartioiltaan.
Sellaiselta näytti yöllä, kun ei tullut unta ja mieli oli kiinni
näissä asioissa. Mutta päivällä oli tuiki toisenlaista. Yöllisen
päätöksen toimeenpaneminen kävi sitä mahdottomammaksi, jota kauemma
sitä siirsi. Kun oli valju, syksyinen keskipäivä, tuntui siltä, että
on parempi puhua illalla, kun varjostin himmentää lampunvaloa. Mutta
kun tuli ilta ja lamppu sytytettiin, tuntui siltä, että on parempi
säästää keskustelu aamuun: aamulla ihminen on järkevämpi, illalla voi
helposti vaikkapa purskahtaa itkuun. Mutta aamulla osottautui puhuminen
aivan mahdottomaksi. Ei olisi kehdannut katsoa toista silmiinkään.
Vihdoin päätti äiti valita hämärän hetken, teki jo suunnitelmansa ihan
valmiiksi: hän menee itse edellä saliin ja huutaa sitten ikäänkuin
sivumennen vain: "kuule Allan, tule tänne!" Sitten hän sulkee ovet ja
he istuvat vieretysten sohvaan. Äiti ottaa Allanin käden ja... niin,
kuinka hän alkaa? Kun hän vain ajattelikin sitä hetkeä, pusertui
tuskan hiki hänen otsalleen. Mutta hän kokosi voimansa ja jatkoi
suunnitelmaansa. Kun hän on ottanut Allanin käden, sanoo hän: "Ali,
oletko ajatellut, ettemme oikeastaan koskaan ole oikein suoraan ja
peittelemättä puhuneet keskenämme..."
Kerran hän jo oli valmistautunut vastaanottamaan asianomaista hämärän
hetkeä. Hän kutsui salista ja Allan tuli. Ja Allan seisoi äitinsä
edessä ja kysyi hilpeästi, mitä äiti tahtoi. Hovineuvoksetar piteli
jännittyneenä kiinni tuolin selustasta, ikäänkuin hän olisi istunut
lääkärin edessä ja odottanut hänen leikkausveitsensä iskua. Mutta
sanoja ei hän saanut suustaan. Ei vaikka olisi siihen paikkaan tapettu!
— Mamma kulta, sinä kutsuit minua! toisti Allan.
— Laula minulle jotakin! pääsi äidiltä.
— Mitä minä laulaisin?
Senkin kysymyksen sai Allan toistaa.
— Mitä hyvänsä... mitä itse tahdot!
Mutta Allanin laulaessa nyyhki äiti avuttomana, lohduttomasti. Sillä
eihän siitä keskustelusta tule mitään. Kyllä hän sen jo tietää. Hän ei
voi, ei voi.
Hovineuvoksetar rupesi silmin nähden riutumaan. Omaisille tuli siitä
oikea murhe. Kukoistavat tyttäret ja heidän miehensä, tirehtööri
ja varatuomari, ryhtyivät tietenkin heti toimenpiteihin ja toivat
taloon lääkärin. Hovineuvoksetar väitti itsepintaisesti, ettei häntä
vaivaa mikään ja lääkäri määräsi rautaa ja suolakylpyjä. Ja sekä
lääkäri että omaiset luulivat, että hänen toipumisensa riippui näiden
määräysten noudattamisesta — hovineuvoksetar kyllä tiesi mistä kaikki
riippui: Allanista, oliko Allan paljon kotona vaiko paljon poissa.
Kun hovineuvoksetar voi paremmin, merkitsi se, että Allan oli ollut
kotona ja kun hän huononi, tiesi se että Allan oli ollut poissa.
Hovineuvoksettaren terveys saattoi yleensä olla toipumaan päin, sillä
Allan istui todella hyvin kiltisti kotona. Hän luki ahkerasti ja
huvitti työn lomassa äitiään laululla. Hän koetti niinikään tuoda
kotiin tovereita, joista tiesi äidin pitävän.
— Mamma, virkkoi hän kerran, — sinä et enää pidä Edistä. Mitä sinulla
on häntä vastaan?
— Onko minulla jotakin häntä vastaan? pelästyi äiti. - Olenko minä sitä
sanonut?
— Mutta mamma, miksi sinä pelästyt?... Et ole mitään sanonut, mutta
olen luullut huomaavani.
Hovineuvoksetar pelästyi ikäänkuin joku äkkiä olisi nostanut verhoa ja
alkanut paljastaa tätä häpeää.
— Ei minulla ole! koetti hän vakuuttaa.
Hän oli tullut sellaiseksi, että hän pelästyeli kaikkea. Jos joku loi
häneen vakavan katseen, niin hän jo säpsähti ja odotti jotakin kauheaa.
Jos hän kuuli kiireisiä askeleita, niin hän jo odotti onnettoman
viestin olevan tulossa. Ja kaiken aikaa hautui hänen mielensä pohjalla
ajatus Allanista.
Mahdollista, että Allan yhä vielä otti Maijun polvelleen. Sen täytyi
väliaikaisesti saada tapahtua, kunnes hovineuvoksetar keksisi jonkun
keinon. Paras olisi, että Allan menisi naimisiin. Toiselta puolen:
mitä apua siitä oikeastaan olisi? Eipä auttanut Allanin isääkään,
vaikka hänen vaimonsa oli sekä nuori että kaunis. Toiselta puolen:
olisi se kuitenkin turva! Kunhan pikku Alice ymmärtäisi olla hiukan
toisenlainen! Kunhan hän ymmärtäisi esimerkiksi pukeutua niin,
ettei se Allania loukkaisi. Allanin kehittynyt kauneudenaisti kärsi
kaikenlaisista pikkuseikoista. Eihän Allan vielä ollut valmis, mutta
hän voisi kihlausaikanaan valmistua maisteriksi ja sitten helposti
saada tuntia jossakin koulussa.
Joulun jälkeen pikku Alice tätinsä neiti Mellinin kanssa läksi
ulkomaille. Hovineuvoksetar tahtoi välttämättömästi, että Allan menisi
asemalle ja veisi hänelle kukkia.
— Älä vaadi minulta sitä! rukoili Allan. — Se tyttö kuvittelee taas
ties mitä.
— No niin, sitten lähden minä itse ja vien kukkasia, selitti
hovineuvoksetar harvinaisen päättävästi. — Minä pidän Alicesta, minä.
Allan läksi kuitenkin äitinsä mukaan ja hänen täytyi myöntää, että
Alice oli odottamattoman sievä uudessa matkapuvussaan. Hän olikin
tähän saakka kävellyt kuin koulutyttö lyhyeksi käyneissä hameissa.
Nyt sujui harmaa verkapuku nilkkoihin saakka, lämmintä huopahattua
piteli pehmoinen harso, joka oli sidottu solmuun leuan alle, ja kukkia
oli rinnalla sellaiset joukot, ettei tyttö tahtonut uskaltaa päätään
liikuttaa. Hänen ympärillään oli suuri joukko tätejä ja serkkuja ja hän
kulki sylistä syliin.
Kun tuli hovineuvoksetar Palmbladin vuoro sanoa hänelle hyvästi,
kyyneltyivät Sophie-rouvan silmät. Alice suuteli häntä hellästi ja
itki. Hän oli hiljalleen itkenyt kaiken aikaa jolloin hyvästijättöä oli
kestänyt, itkenyt ja välillä hymyillyt. Sillä huviretkellehän hän oli
lähdössä. Herttaiselta hän näytti seisoessaan etenevän vaunun sillalla,
harso liehuen tuulessa ja pää nousten kuin kukkamättään keskeltä.
Ihmiset viipyivät vielä asemasillalla liehuttamassa nenäliinojaan.
Mutta Allan tarttui äitinsä käsivarteen ja talutti hänet pois
väkijoukosta. He kulkivat hyvän aikaa ääneti. Hovineuvoksetar vain tuon
tuostakin pyyhki silmiään.
— Kylläpä sinä, mamma, pidät Alicesta! sanoi Allan vihdoin.
— Pidän, myönsi hovineuvoksetar ja ajatteli: pitäisitpä sinäkin,
sinulle se olisi niin tarpeellista.
Hän todella oli kiintynyt Aliceen, Alice oli juuri sellainen nainen,
jommoista hän Allanille toivoi. Nyt oli poissa Alicekin!
Allanilla ei näyttänyt olevan vähääkään halua naimisiin. Kun äiti
joskus ikäänkuin leikillä siitä puhui, purskahti Allan nauruun ja
sanoi, että hän kyllä menee naimisiin, jos mamma hankkii hänelle
sellaisen tytön jollainen mamma oli nuorena.
Hovineuvoksetar todella ei keksinyt mitään muuta neuvoa kuin että
Allanin täytyi saada leikitellä Maijun kanssa, kunnes ilmaantuu joku
muu keino. Väliaikaisesti vain!... Kauheaa sitä oli ajatella, että
Allan, hieno, sivistynyt poika, joka voisi saada tusinoittain morsiamia
vertaistensa joukosta, tyytyy piikatyttöön. Vieläpä äitinsä kodissa...!
Se oli törkeää, se oli iljettävää. Mutta täytyi kärsiä Allanin tähden.
Kärsivällisyyttä totisesti vaadittiin. Maiju oli käynyt emännälleen
aivan sietämättömäksi. Ja toiselta puolen hovineuvoksettaren täytyi
pelätä Maijua, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle velkaa jotakin.
Ja kaiken tämän ohessa hänen täytyi kohdella häntä ystävällisesti,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kuinka kauheisiin ristiriitoihin
ihminen voikin joutua!
— Ettei hoovrootskakaan koskaan tuota marakattia toru, sanoi vanha
Miina, joka päivä päivältä kävi kipeämmäksi ja äreämmäksi. — Mitä apua
minulla siitä ryökinästä on? Eihän se muuta tee kuin seisoo peilin
edessä, liiviään nyörää ja hiuksiaan polttaa. Minä vain en enää viitsi
sitä katsella. Puhun sille kauniisti, koetan neuvoa — suuttuu ja antaa
suut silmät täyteen. Minä vaan en jaksa sitä katsella. Paras että
lähden pois, hoovrootska saa nähdä kuinka tulee toimeen sen kanssa.
— Mitä nyt sitten on tapahtunut?
— Ei nyt mitään erityistä, vastasi Miina rauhoittavammin, sillä hän
huomasi, että hänen emäntänsä kalpenee. — Mutta kun nielemistäsi nielet
kiukkuasi, niin lopulta läkähdyt, jollet puhua saa... Eiköhän olisi
paras panna pois koko tyttö? Se on käynyt suorastaan kelvottomaksi...
Viime lauseensa Miina lausui kuiskaten. Mutta hovineuvoksetar piteli
kiinni tuolista, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut
kaatumaisillaan. Mitä ihmettä Miina tarkoitti? Oliko hän todella
huomannut jotakin? Mutta hovineuvoksetar ei uskaltanut kysyä. Hän sanoi
vain:
— Niin, ehkä on paras panna hänet pois.
Vaan sitäpä ei ollut hyvä tehdä. Mitä olisi Allan ajatellut? Ja
hovineuvoksettaren päähän välähti kuin salamana: jos panet pois tytön,
rupeaa poikasi taas oleskelemaan ulkona!
Mistä tuo kamala ajatus tulikin? Olipa hän joutunut oikein helvettiin.
Hän oli kuin tulessa, ajatukset polttivat ja kirvelivät ikäänkuin olisi
tulisilla raudoilla viillelty.
Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että Allan viime aikoina oli ollut
niin paljon kotona vain sentähden, että Maiju oli talossa. Maijua ei
käynyt ajaminen pois. Vanha Miina sai väistyä. Hän oli erotessaan
kaksikymmenvuotisesta palveluksestaan äreä ja kiukkuinen, tuskin
hän kiitti lahjastakaan, jonka sai herrasväeltään muistoksi. Mutta
kaikki hänen kiukkunsa tarkoitti vain Maijua. Hänelle ei hän antanut
katsettakaan, vielä vähemmin hyvää sanaa, jäähyväisiksi. Lyhyesti
hän hyvästeli emäntäänsä ja Allan-herraakin, mutta avatessaan ovea
ja astuessaan alas portaita itki hän menehtyäkseen. Koskihan ero
hovineuvoksettareenkin. Mutta se oli sentään pieni asia sen rinnalla,
mikä hänen sielunsa pohjalla kalvoi ja söi.
Uni on onnellisten ihmisten ystävä ja armoton se voi olla onnettomille!
Se väikkyy heidän ympärillään ja vilkuttaa valkeita siipiään — kuinka
suloista olisi jos se niillä peittäisi väsyneen kasvot ja painaisi
hänen silmänsä umpeen! Mutta se vain ilkkuu ja vilkkuu vieressä. Ja
onneton viruu vuoteessaan, kärsii ja tuskittelee. Pahat näyt istuvat
vuoteen laidalla ja pitävät vartiota.
Oliko ihme, ettei hovineuvoksetar saanut unta? Oliko ihme, että hän
oli kuin pahan hengen kynsissä? Jos olisi voinut puhua jollekulle,
jos olisi voinut kirjoittaa jollekulle. Mutta suu pysyi suljettuna ja
jos olisi tahtonut kirjoittaa, ei käsi ikinä olisi totellut. Sitä ei
ymmärrä kuin se, joka on kokenut samanlaisia oloja.
Kaiken tuskan ja kärsimyksen kautta tuli äiti siihen johtopäätökseen,
että on onni, että Allan edes joksikin aikaa tyytyy Maijuun. Maiju
on viaton tyttö, puhdas tyttö. Paljon parempi kuin naiset huonoissa
paikoissa. Maiju on kotona ja Allan pysyy kotona. Ei mene rahaa eikä
ole vaaraa kauheista taudeista. Ja äiti sulki silmänsä ja korvansa
kaikelta.
Se hänen sentään pakostakin täytyi huomata, että Maiju kävi yhä
epätasaisemmaksi. Välistä hän oli niin äreä, että viskeli ovia. Välistä
hänen kasvoillaan oli tyyni, kirkas onni. Silloin hän nähtävästi
kuvitteli, että nuori, hieno herra rakastaa häntä — ties vaikka olisi
rohjennut uneksia, että hän hänet nai. On se sentään liikaa! Toiselta
puolen hovineuvoksettaren kiukku nousi, toiselta puolen hänen kävi
sääli. Mutta tuohan on itse asiassa niin monen sievän kansannaisen
kohtalo! Hän uneksii lyhyen unensa, että pääsee rouvaksi, mutta
joutuukin sitten työmiehen vaimoksi ja tulee ehkä onnelliseksi...
Tietysti Maijunkin onnenhetkiä aina vaani pelko. Usein hän näytti
ikäänkuin lyyhistyneen lamaan eikä tahtonut antaa nähdä kasvojaan. Kai
hän oli itkenyt... Niin, niin, surullista se oli. Mutta surunsa on
jokaisella ihmisellä ja jäähän hänelle kuitenkin koko elinajaksi se
kaunis muisto, että sellainen mies kuin Allan on häntä rakastanut...
tai jollei juuri rakastanut, niin pitänyt povellaan.
Hovineuvoksetar näki tytön, jonka hän puoli vuotta sitten kukoistavana
ja terveenä oli maalta tuonut, kuihtumistaan kuihtuvan. Kauheaa sitä
oli katsella. Hän koetti olla näkemättä, hän ei kysellyt mitään, ei
ollut tietävinään eikä huomaavinaan. Mitä hän sitten olisi voinut
tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa.
III
Hovineuvoksetar oli jo tottunut pelkoon ja epäilyksen tuskiin. Mutta
miten hän sittenkin lienee ollut niin lapsellinen ja lyhytnäköinen,
ettei hän käsittänyt vaaraa koko sen laveudessa: hänen päähänsä ei edes
pälkähtänytkään, että hänen poikansa ja piikatytön suhteesta voisi olla
seurauksia. Hän piti sitä sittenkin verraten viattomana — taikka ei
viattomanakaan, mutta ei kuitenkaan niin kovin vaarallisena.
Senkin asian täytyi hänelle selvitä, että vaara oli tarjolla.
Eräänä iltana, kun hän saadakseen pitkää, unetonta yötään kulumaan
oli istunut lukemassa tavallista myöhempään, huomasi hän, ettei hänen
tulitikkulaatikossaan ollut kuin muutama tikku. Silloin hän päätti
lähteä keittiöön hakemaan lisää. Ja hän otti kynttilän käteensä ja
läksi hiljaa astelemaan.
Kummallista! Maiju valvoo vielä, vaikka on puoliyö, sillä
palvelijanhuoneessa on tulta. Oven käydessä ilmestyy tyttö kynnykselle,
mutta päästää samassa huudon ja pakenee, ikäänkuin olisi aaveen
nähnyt. Hovineuvoksetar yrittää ruveta häntä rauhoittamaan ja kysymään
miksi hän näin kauan valvoo, kun samassa avautuu ruokasalin ovi ja
kynnykselle ilmaantuu — Allan, paitahihasillaan, ilman liiviä.
Sophie-rouvan silmissä mustenee ja hänet valtaa pyörryttävä kipu.
Sydänalaansa pidellen nojautuu hän keittiön muuria vasten ja koettaa
saada henkeään kulkemaan. Tuntuu siltä kuin hänen täytyisi tukehtua.
Allan on silmänräpäyksessä hänen rinnallaan, tukee häntä ja taluttaa
vuoteeseen.
— Mutta mamma, mamma, rauhoittaa hän rauhoittamistaan, — mitä sinä
pelästyit? Minunhan vain piti tulla ottamaan vettä. Kuka nyt sillä
tavalla pelästyy! Maiju oli unohtanut tuoda minulle vettä.
— Minä, sopertaa äiti, — minä etsin tulitikkuja.
— Ja niitä oli Maiju unohtanut tuoda sinulle! kiihtyy Allan. — Kyllä se
tyttö nyt ansaitsee aika läksytyksen.
— Ei, ei, koettaa äiti selittää. — Oli... muutamia...
Niin kauan jaksaa hän hillitä itseään, että pääsee vuoteeseen.
Mutta siinä laukeaa jännitys ja hän nyyhkii ja vääntelee täydessä
suonenvedossa. Hänen sielussaan käy yhä taistelu, sillä ajatus toimii
kaiken aikaa. Hän tahtoo uskoa poikansa sanoihin. Mutta luottamus on
poissa. Hän muistaa selvästi, ettei Allanin kädessä ollut lasia eikä
kannua, ei edes kynttilääkään... Ja yhtäkkiä käsittää äiti, ettei
hän vielä laisinkaan ole ymmärtänyt koko vaaraa. Pahin ei vielä ole
tapahtunut. Voi tapahtua sekin!
Oi tätä elämää! ajattelee hän. Kun olisikin kuollut!
Hän tuntee, että peitettä korjaillaan hänen ympärilleen. Hänen kättään
nostetaan ja päästetään taasen alas. Joku puhuu telefoonissa...
Allan... Lääkärille varmaan! Silloin hovineuvoksetar kiskaisee auki
silmänsä ja näkee, että Maiju askartelee hänen vuoteensa ääressä.