MUUAN ÄITI
Kirj.
Maila Talvio
Porvoossa,
Werner Söderström,
1904.
I
Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani! oli
Allan kerran huudahtanut palatessaan kuoron konserttimatkalta. Hän
oli tölmännyt sisään suin päin, matkalaukku oli lentänyt ensimmäiseen
nurkkaan, lakki jollekin pöydälle ja käsivarret olivat kietoutuneet
hovineuvoksettaren ympärille. Allan oli säteillyt nuoruutta ja
elämänhalua ja hänen syleillessään oli äidin silmiin tullut kyyneliä,
ilon ja onnen ja ylpeyden kyyneliä.
— Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani!
oli Allan huudahtanut uudelleen ja pitkäksi hetkeksi jäänyt katselemaan
ympärilleen.
Se oli totta, mitä Allan oli sanonut: koti oli kaunis, ja äiti,
vaikkakin jo vanha ihminen, oli yhä miellyttävä, milteipä kaunis nainen.
Mikäpä hänen, hovineuvoksetar Sophie Palmbladin, sitten oli säilyessä
miellyttävänä ja kauniina? Ne, jotka ihmistä runtelevat ja kuluttavat
enemmän kuin ajan hammas, ovat usein murheet. Miltei kaikkia Sophie
rouvan ikäisiä ne olivatkin kolhineet kovin kourin. Mutta häneen
ne olivat koskeneet vain hipaisemalla. Huoletonta hänen elämänsä
oikeastaan oli ollut, ei koskaan harmaita leipähuolia, aina taattu
toimeentulo, hovineuvoksen eläessä hienoin seurustelupiiri, mikä
Helsingissä oli saatavana, ja hovineuvoksen kuoltua iloa lapsista,
jotka jo pian pääsivät täysi-ikäisiksi. Tyttäret Märta ja Alfhild
joutuivat hyviin naimisiin ja poikaa, Allania, odotti suuri
tulevaisuus. Hän oli aina ollut ihmelapsi, Allan. Oi Allan, Allan,
tyttöjen ihastus, tätien ilo, äidin silmäterä, suomenmielisten ylpeys,
johon aina viitattiin, kun joku ivasi koko puoluetta kömpelyydestä ja
tapojen puutteesta!
Hovineuvoksettaren päivät kuluivat tyynesti ja iloisesti. Hänen
elämänsä oli tasaista, miltei aurinkoista, kuten joskus sattuu iloisia
syksyjä, jolloin taivas hymyilee korealle metsälle ja järvet lepäävät
tyyninä. Hän järjesteli kodissa, asetti kukkasia maljakkoihin,
pyyhkieli tomuja ja teki pienen muutoksen siellä täällä, vaihteen
vuoksi. Koti oli vanhanaikainen, aistikas. Hän järjesteli hellin
käsin, sillä joka esineessä oli muistoja. Hän rakasti kotiaan. Mutta
ennen kaikkea hoiti hän sitä Allanin tähden, ainoan poikansa, pienen
Allanin tähden. Hän tuli vieläkin kutsuneeksi häntä "pikku Aliksi",
tämä kun oli nuorin lapsista. Alin piti viihtyä kodissa. Alin kamariin
äiti tuhlasi erityistä huolenpitoa. Sieltä ei koskaan, ei pimeimpänä
syyssydämenäkään saanut puuttua kukkasia.
Tyttäret, Märta ja Alfhild, kävivät miltei joka päivä äitiä katsomassa.
Tavallisesti oli joku lapsista mukana. Kuinka herttaisia olivatkaan nuo
lapset! Koko talon ne kyllä panivat nurin, kun tulivat oikein joukolla,
mutta eihän niitä hennonnut kieltää temmeltämästä, kun ne olivat niin
terveitä ja iloisia... Kun ei hovineuvoksettarella ollut vieraita
tai kun ei hän itse ollut vieraissa ja kun ei kotoa enää saattanut
löytää mitään järjestämistä, istuutui hän ruokasalin ikkunan ääreen,
josta oli näköala Bulevardille, ja ryhtyi kutomaan jotakin pientä,
pehmeää vaatekappaletta lapsenlapsille. Sellaista työtä hänellä riitti
loppumattomiin.
Keittiössä hallitsi vanha Miina, joka oli palvellut
hovineuvoksettarella parikymmentä vuotta. Hän oli uskollinen kuin
koira, tuo vanha Miina, tosin vähän äreänlainen, mutta kuitenkin
mallikelpoinen palvelijatar. Ei hovineuvoksettaren koskaan ollut
tarvinnut kantaa sitäkään ristiä, jota emännät kantavat kelvottomien
palvelijoiden takia. Miina oli jo alusta asti ollut perheen jäsen.
Mutta ei pidä kenenkään säästyä suruilta. Musta murhe astui jo
hovineuvoksettarenkin kynnyksen yli, tuli odottamatta ja aavistamatta
ja kävi salaiseksi, hivuttavaksi taudiksi.
Oli kevät ja Helsinki teki lähtöä maalle. Kaduilla jyrisi suuria
kuormia, tuolien ja pöytien jalat pystyssä, taivasta kohti. Ihmisten
asunnot olivat nurin narin. Ainoastaan hovineuvoksettaren koti oli
täydessä kunnossa, sillä hän ei ollut tahtonut ryhtyä hävitystyöhön
ennen kuin Ali olisi lähtenyt. Alillahan taas oli edessä kuoron
konserttimatka.
Eräänä päivänä tuli hovineuvoksettarelle vieras, neiti Mili
Mellin, Märtan luokkatoveri, kuiva lukunainen, silmälasit nenällä.
Hovineuvoksetar oli aina vaistomaisesti pelännyt häntä, hän oli niin
terävä ja kulmikas ja hänessä oli jotakin niin levotonta. Viime aikoina
oli vastenmielisyyden tunne sentään vähentynyt, sillä Mili oli järkevä
ja viisas nainen — ja Milillä oli veljentytär, viehättävä nuori tyttö,
jota Allan katseli ja joka katseli Allania. Hovineuvoksetar otti tämän
veljentyttären, Alicen, tähden aina mielellään vastaan neiti Mellinin
ja tarjosi hänelle parasta, mitä talossa oli.
Tälläkin kertaa tuli salin pöydälle maljallinen kauniita hedelmiä ja
niitä maistellessa liikkui keskustelu aivan rauhallisissa asioissa:
kauniissa ilmassa ja Alfhildin ja Märtan lapsissa. Mutta sitten tuli
hovineuvoksetar koskettaneeksi Allanin konserttimatkaan ja silloin
pingottui neiti Mellinin katse äkkiä. Ja hän rupesi omituisesti
kierrellen kaarrellen puhumaan "vanhan ystävyyden nimessä", sanoi
säälivänsä Alicea, joka on niin kiintynyt Allaniin, mainitsi valoisia
keväisiä öitä ja kosketti vihdoin "sellaisiin huonoihin paikkoihin,
joita on laitakaupungilla..."
Aluksi ei hovineuvoksetar ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ja mihin hän
oikeastaan pyrki. Joka tapauksessa vaikutti neiti Mellinin puhe häneen
piinallisesti. Hän oli niitä vanhan ajan naisia, joita on varjeltu
kaikesta pahasta ja joiden ei ole pitänyt saada tietää tämän maailman
rumuudesta kuin hämärästi aavistamalla. Hänellä oli ollut hyvä, hieno
koti. Hienostus oli mennyt hänen veriinsä. Hänen ei koskaan, ei
uteliaisuudestakaan, ollut tehnyt mieli tunkeutua kurkistamaan elämän
pohjille. Jos hänen käteensä sattumalta oli eksynyt kirja, jossa
puhuttiin arkaluontoisista asioista, oli hän inholla viskannut sen
luotaan niin pian kuin oli huomannut mihin suuntaan asiat kallistuivat.
Kun nyt neiti Mellin ujostelematta alkoi puhua "huonoista paikoista"
ja "huonoista naisista", punastui hän ja huomautti arasti, etteihän
niitä sellaisia toki Suomessa olekaan... Voi olla Pariisissa ja muissa
suurkaupungeissa...
Silloin hypähti neiti Mellin tuoliltaan, teki oudon liikkeen
käsivarsillaan ja kiihtyi puhumaan:
— Voi, voi, eikö täti todella tiedä mitään? Vai Pariisissa ja
suurkaupungeissa!... On sentään surullista, että sivistyneet äidit niin
vähän tietävät poikiensa elämästä...!
Tämä kuului miltei jo syytökseltä. Hovineuvoksetar ojentui suoremmaksi
ja loi neiti Melliniin nuhtelevan katseen. Puna hänen poskillaan
tummeni tummenemistaan.
— Hyvä sinun on puhua, sanoi hän. Sinä et koskaan ole kasvattanut
lapsia. Sinä olet aina istunut kirjojesi ääressä... Ja sitten... sinä
olet tätä uutta polvea. Ei se ujostele mitään eikä sille ole mikään
pyhää. Mutta näe ensin mihin tuloksiin uudet kasvatuskeinot johtavat
ja tuomitse sitten! Minä puolestani olen varma siitä, ettei yhdenkään
sivistyneen kodin poika mene... sellaisiin paikkoihin.
Hänen oli vaikea saada sanat suustaan ja hän loi ujostellen silmänsä
maahan.
Neiti Mellin, lukujen kuihduttama, vanhanpuoleinen tyttönen, katui jo
kovin sanojaan, tarttui hovineuvoksettaren käteen ja koetti ruveta
sovittamaan.
— Ei täti pahastu! Hyvä täti, en tahtonut loukata. Mutta olemmehan
siksi vanhat ystävät, että... Niin, minä nyt pidin velvollisuutenani
kertoa tädille mitä Allanista puhutaan...
— Mitä Allanista puhutaan! toisti hovineuvoksetar soinnuttomasti,
ikäänkuin ei hän taaskaan olisi käsittänyt mistä oli kysymys. Mutta
samassa pakeni veri hänen kasvoiltaan, hän kalpeni silmänräpäyksessä
kalman valkeaksi. Ensi kerran eläessään menetti hän kaiken käsityksensä
sopivaisuudesta. Hän kiihtyi niin, ettei tietänyt mitä teki. Hän
käyttäytyi kuin oikullinen lapsi: tukki korvansa ja rupesi huutamaan:
— Se ei ole totta, se ei ole totta, se ei ole totta' Mustatkaa te miten
paljon tahdotte muita, mutta minun poikaani te ette saa kajota... Te
ette tunne häntä, minä vain hänet tunnen. Jättäkää hänet rauhaan... Ei,
ei, ei, en tahdo kuulla mitään, en mitään...
Hovineuvoksetar purskahti itkuun. Neiti Mellinin yritykset sovittaa tai
selittää olivat aivan turhat. Niin pian kuin hän suunsa avasi, tukki
hovineuvoksetar korvansa ja toisteli, ettei hän tahdo kuulla mitään.
Neiti Mellin ei ollut mikään tunteellinen nainen, mutta hänen kävi
sääli täti Palmbladia. Ja hän miltei pelkäsi hänen sairastuvan, kun hän
noin raivoisasti itki. Hän koetti puserrella hänen kättään, hän toi
hänelle vettä. Vihdoin rauhoittui hovineuvoksetar niin paljon, että
antoi Mili-neidin puhua.
Eihän hän ollut voinut käsittää, että täti olisi näin arka! Hänen oli
käynyt niin kovin sääli Alicea, joka oli puhdas ja suloinen tyttö ja
niin kiintynyt Allaniin.
Äkkiä lakkasi hovineuvoksetar itkemästä, kuivasi kyyneleensä ja näytti
kokoavan tahtonsa.
— Mitä sinä nyt sitten olet kuullut Allanista?... Mistä te nyt sitten
syytätte minun Allan raukkaani?
Hänen äänessään oli niin paljon katkeruutta, niin paljon syvää
loukkaantumusta, että Mili hetkiseksi jäi neuvottomana häneen katsomaan.
— Mutta onko tädillä voimia nyt kuulla minua? sanoi hän vihdoin. — Ehkä
en tällä kertaa puhu enempää, kun täti on näin heikko...?
Mutta hovineuvoksetar oli jo käynyt uteliaaksi. Nyt ei hän enää
päästänyt neiti Melliniä käsistään ennen kuin sai tietää kaikki.
Eihän se oikeastaan mitään niin merkillistä ollut. Sillä laillahan
miehet yleensä elävät. Niin, niin... Suurin osa sivistyneitäkin
miehiä, niitä, jotka istuvat luottamusviroissa ja johtavat yleisiä
asioita. Mutta Alicen tähden se tässä tapauksessa oli väärin...
No niin, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli nähty Allanin
erään silinteripäisen herrasmiehen kanssa ajavan ulos sellaisen
huonomaineisen paikan portista. Allanilla oli ollut ylioppilaslakki
päässä — yö oli jo niin valoisa, että oli mahdoton erehtyä — molemmat
olivat olleet humalassa.
Hovineuvoksetar kuunteli kankeana, joka piirre jäykäksi pingoittuneena.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä... Niin, Allan oli todella
silloin ollut poissa kotoa. Mutta häntä ei siksi yöksi oltu kotiin
odotettukaan. Hän oli jo edeltäkäsin ilmoittanut jäävänsä Edi Sjöbergin
luo yöksi. Edi oli hyvä poika, hänen ystävänsä ja osakuntatoverinsa.
Edi oli vuorostaan välistä ollut yötä Allanin luona. Heillä oli niin
paljon yhteisiä harrastuksia ja he juttelivat usein myöhään yöhön, kun
yhteen sattuivat.
— Vai niin, vai niin, pani Mili-neiti ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin
kaikki mitä hovineuvoksetar kertoi olisi soveltunut hänen laskuihinsa.
— Onko täti koskaan kysynyt, mistä asioista he juttelevat myöhään
yöhön? Voisi olla hauska tietää...
— Kuinka sinä saatat olla noin paha ja katkera! pääsi
hovineuvoksettarelta ja hänen äänensä vapisi jo, ikäänkuin itku olisi
ollut tulossa.
— Se silinteripää herra on juuri voinut olla se ystävä, sanoi
Mili-neiti.
Hovineuvoksettaren päähän iski siinä hetkessä ajatus, joka pani
tuskan hien pusertumaan hänen otsaltaan. Edi Sjöberg oli todella
kandidaattitutkinnon suoritettuaan hankkinut silinterin.
— Ei, ei, ei! huusi hovineuvoksetar ikäänkuin omaa syntyvää epäilystään
torjuakseen. — Se on mahdotonta! Näyttäköön miltä hyvänsä, se ei ole
totta! Helsingissä on satoja ylioppilaslakkeja ja silinterejä... mutta
minun poikani se ei ole ollut!
Neiti Mellin hymähti.
— Niin sanoo varmaan jokainen sivistyneen kodin äiti... Mutta voihan
täti kysyä Allanilta.
— Kysyä Allanilta! toisti hovineuvoksetar ja jäi tuijottamaan Miliin,
pelästyneenä kuin aaveeseen.
Se se todella puuttuisi! Tarkoittiko Mili todella, että hän tekisi
pojalleen sellaisen kysymyksen, kysymyksen, jota ei hän kehtaa ääneen
lausua oman itsensäkään kuullen? Silloin olisi myöskin hänen ja Allanin
lämmin suhde lopussa. Se olisi Allanin rakkauden ja kunnioituksen
kuolinisku. Allan on niin puhdas ja viaton. Hän voisi kysyä vastaan:
mitä, mamma, tarkoitat? Mitä siellä talossa sitten on?... Huono paikka
— mitä se on? Ja mitä äiti vastaisi kaikkeen tähän? Hovineuvoksetarta
inhoitti niin, että sydänalaan koski. Häntä hävetti niin, että teki
mieli peittää kasvot käsillään. E, ei, ei! Hirsipuuhun hänet saadaan
kuljettaa ennen kuin hän Allanille näistä asioista puhuu. Ja hänen
kasvonsa olivat kirkkaat ja levolliset, kun hän ne Miliin loi, sillä
niistä loisti äidinrakkauden luottamus. Hän oli vakuutettu poikansa
puhtaudesta.
— Mutta, keskeytti neiti Mellin kuivasti ja asiallisesti, — ettekö te
sitten koskaan puhu Allanin kanssa elävästä elämästä?
Hovineuvoksetarta alkoi taasen hävettää ja värit vaihtelivat yhtä
mittaa hänen kasvoillaan. Hän rupesi hermostuneesti hypistelemään
pöytäliinan tupsuja.
— Eikö elämässä nyt todella ole muuta elävää? pääsi häneltä. — Mitä
elämää se on? Häpeää mieluummin... Kyllä minun ja poikani väli on
selvä, kyllä minä tiedän mitä hänelle puhun. En minä rupea omaa
poikaani turmelemaan.
Viime sanoissa oli taas niin paljon katkeruutta, että neiti Mellinin
piti ruveta pyytelemään anteeksi. Ei hän ollut tarkoittanut pahaa.
Mutta eiköhän kuitenkin pitäisi ottaa selvää asiasta. Sellainen elämä
on häpeällistä ja lisäksi vaarallista. Siinä voi saada kaikenlaisia
tarttuvia tauteja... Se tulee hyvin kalliiksi. Ja Alicen tähden...
Hovineuvoksetar istui kuin piinapenkissä, vaikka hän hillitsi itseänsä
eikä enää käyttäytynyt kuin oikullinen lapsi. Sanat "tarttuvia tauteja"
ja "se tulee hyvin kalliiksi" toivat todellisuuden niin kauhistuttavan
likelle, että aivan rupesi kääntämään mieltä. Ja kun Mili sitten
mainitsi Alicen, valtasi hovineuvoksettaren aivan uusi pelko. Aikooko
Mili ehkä kertoa juttunsa Alicellekin? Nykyajan naisilta voi odottaa
mitä tahansa. Se se puuttuisi! Alice ja Allan ovat miltei kihloissa:
äiti vain odottaa sitä hetkeä, jolloin Allan tulee ilmoittamaan
hänelle iloista uutista. Alice on herttainen tyttö, hyvin kasvatettu,
hyvästä perheestä, eikä ilman varojakaan. Alice on aivan nuori, vasta
kahdeksantoista ikäinen, mutta hän on koulupenkiltä asti rakastanut
Allania ja vain Allania. Se on kokonaan Allanin syy, etteivät he ole
kihloissa. Allan ei ole tarpeeksi kiintynyt. Se on Allanin puolelta
sellaista epämääräistä liehittelyä ja ajoittaista kylmenemistä. Mutta
äiti toivoo sentään vielä ja perustaa toivonsa Alicen sitkeyteen ja
uskollisuuteen. Kunhan ei nyt tämä kauhea juttu tulisi esteeksi tytön
puolelta!... Ei, ei suinkaan Mili sentään voi olla niin epähieno.
— Aiotko kertoa Alicelle? kysyi hovineuvoksetar vihdoin.
— En vielä tiedä.
Milin vastaus oli niin järkevän kuiva, että hovineuvoksetar joutui
aivan mielikuohuksiin. Vapisevin huulin hän kysyi:
— Olisiko sinulla todella sydäntä repiä rikki viattoman nuoren tytön
unelmat?
Hovineuvoksetar erehtyi, kun luuli Mili Mellinin jäävän vastausta
vaille. Mili-neiti vastasi täsmällisesti kuin tieteellisessä
väittelytilaisuudessa:
— Olisiko tädillä sitten sydäntä antaa viattoman nuoren tytön mennä
miehelle, joka...
Hovineuvoksetar painoi kasvot käsiinsä ja lyyhistyi lamaan. Mitään näin
kauheaa ei hän koskaan ollut kokenut. Ensin sellainen syytös Allanista
ja nyt tälläinen hänestä itsestään! Hänkö sydämetön? Kuinka monet
monituiset köyhät olivat siunanneet hänen hyvyyttään! Eihän hän koskaan
ollut sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ja Alicelle, Alicelle on hän
valmis antamaan rakkaimpansa, Alinsa, — ja tuo nainen tuossa syyttää
häntä sydämettömyydestä Alicea kohtaan. Voi hyvä Jumala sentään,
että hänen täytyy tällaistakin kokea! Elämä tuntui hänestä aivan
toivottomalta, hän itki pakahtuakseen. Hän ei enää kuullut, kuinka
se nykyaikainen lasisilmä neiti pyyteli häneltä anteeksi, selitteli
ja sovitteli. Hän vain itki. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, seisoi
vanha Miina hänen edessään, vesilasi kädessä, ja torui, että mitä se
sellainen itkeminen on, kun pelästyttää toisen niin, että on ihan
siihen paikkaan kuolla...
Helpostihan hovineuvoksetar Miinasta suoriutui. Pahempi olisi ollut,
jos se uudenaikainen neiti vielä olisi ollut täällä. Hänen edessään
ei hän enää olisi voinut hillitä itseään, vaan hän olisi puhunut
epäkohteliaasti. Jumalan kiitos, että tämä olikin poissa!
Ikkuna Bulevardille oli auki ja puhkeavien lehtien lemu tunki
huoneeseen. Ulkoilma virkisti polttavaa päätä ja kyyneleet valuivat
rauhoittavammin.
Voi maailman pahuutta, voi ihmisten pahuutta! Ei luulisi kenenkään,
joka Allanin on nähnyt, voivan levittää hänestä sellaista huhua.
Hovineuvoksettaren silmät nousivat suureen valokuvaan, joka riippui
kirjoituspöydän yläpuolella. Se oli hänen miesvainajansa kuva. Hän
kääntyi sen puoleen ikäänkuin apua anoen, mutta se tuijotti kylmänä
eteensä, antamatta mitään neuvoa. Silloin nousi hovineuvoksetar
kiireesti ja riensi pöydän ääreen, joka oli nurkassa, kuvan alla.
Se oli siro, pieni kirjoituspöytä, täynnä tyttärien, vävypoikien ja
heidän lastensa kuvia. Kaikki kukoistavia, nuoria ihmisiä! Ja kuinka
herttaisilta lapset näyttivätkään pyöreine, paljaine säärineen ja
käsivarsineen! Tomuakin pyyhkiessä oli isoäidin monesti pitänyt
pysähtyä hymyilemään lasten kuville, niin herttaisia ne olivat
kuvissakin. Mutta tällä kertaa liukuivat hänen silmänsä rauhattomasti
kaikkien lastenlasten ohitse, ja pysähtyivät Allanin, hänen ainoan
poikansa kuvaan.
Tuossa oli Ali lapsena, pitkät, vaaleat kiharat liehumassa hartioilla.
Herttainen, suloinen lapsi, kuin enkeli katsella! Joka senkin kuvan
näki, hänen täytyi tulla vakuutetuksi siitä, että huhu oli panettelua.
Toisessa kuvassa oli Ali koulupoikana, tukka jo lyhyeksi leikattuna
ja merimiespuku yllä. Sekin kuva todisti mielenpuhtautta. Kolmannessa
kuvassa oli Ali ylioppilaslakki päässä, rintapielet täynnä kukkia.
Kyyneleet valuivat vuolaina äidin silmistä ja hymy puhkesi kasvoille,
kun hän sitä kuvaa katseli. Se oli ollut kaunis päivä, se, jolloin Ali
tuli ylioppilaaksi.
Äiti ottaa kuvan käteensä ja painuu hartaasti sitä katselemaan. Oi
kuinka hän rakastaa poikaansa! Nyt hän sen vasta oikein tuntee, kun
hänen lastansa panetellaan. Ali on hänelle enemmän kuin kaikki muu
yhteensä, enemmän kuin hänen kätensä tai jalkansa taikka silmänsä. Hän
voisi kadottaa ne kaikki mieluummin kuin Alin... Ja äkkiä valtaa hänet
halu rientää ikkunan luo, työntää se auki, nostaa kuva kaiken kansan
nähtäväksi ja huutaa: katsokaa häntä! Kuka uskaltaa näistä kasvoista
ajatella pahaa?
Eläisipä vain isävainaja! Kyllä hän maailmalle näyttäisi. Hän,
hovineuvos Palmblad, hän oli ankara, tulinen herra, ei hän olisi
kärsinyt tällaista häpeää!
Jota kauemmin äiti kuvaa katsoo, sitä tyynemmäksi hän tyyntyy. Hänen
rakas, hänen puhtoinen poikansa!
Allan tuli sinä päivänä kotiin tavallista aikaisemmin. Äiti säpsähti
kuullessaan hänen askeleensa ja läksi kiireesti makuuhuoneeseen.
Hän ikäänkuin pakeni. Hän ei tahtonut, että Allan näkisi hänet näin
itkettyneenä. Ja hän veti alas uutimen ja rupesi valelemaan kasvojaan
kylmällä vedellä. Hänen sydämensä löi ja vapisi. Häntä kalvoi ikäänkuin
omantunnonvaiva. Hän oli ehkä sittenkin ajatellut jotakin pahaa
Allanista.
Hän kuuli Allanin vihellellen astuvan ruokasaliin, sitten saliin,
avaavan soittokoneen kannen ja alkavan harjoitella.. Se oli nyt se uusi
sävellys, joka oli saanut ensi palkinnon kuoron sävellyskilpailussa.
Iloinen, valoisa sävellys. Ja kuinka Allanin ääni kantoi ja soi! Allan,
Allan, hänen lapsensa, hänen rakas lapsensa!... Hovineuvoksetar joutui
sellaiseen katumukseen ja hellyyden sekaiseen mielentilaan, että hänen
olisi tehnyt mieli rientää saliin, hiljaa laskea kätensä Allanin
silmille, sulkea hänet syliinsä ja pyytää häneltä anteeksi. Mutta
varmaan hän siinä taas olisi purskahtanut itkuun. Ei, Ali ei mitenkään
saa nähdä hänen itkeneen! Ali ei saa aavistaa mitään! Ja sen sijaan
riensi hovineuvoksetar keittiöön ja käski Miinan laittaa illallisen
pöytään ja tuoda pullon viiniä... Alin piti ikäänkuin hyvitykseksi
saada jotakin, josta hän piti. Hän piti hyvästä viinistä ja se saattoi
hovineuvoksettarelle itselleenkin olla terveellistä. Lääkäri oli sitä
nimenomaan määrännytkin hänelle.
Ja tämän määräyksen annettuaan istuutui hovineuvoksetar tyyntyneempänä
työpöytänsä ääreen ja rupesi kutomaan pientä, vaaleaa röijyä
Alfhildille, joka odotti kolmatta lastaan.
Allan lauloi. Hän osasi jo sävelen ja soitti säestyksenä koko kuoron
osan. Mutta pian luopui hän nuoteista ja rupesi vapaasti muodostelemaan
säestystä. Hän sai esiin sekä viehkeyttä että voimaa, sekä raivoisaa
riemua että itkevää ikävää. Suuret lahjat sillä pojalla oli, hän olisi
huoleti voinut antautua tällekin alalle... Työ vaipui äidin helmaan
ja hänen katseensa kiintyi puitten latvoihin, joissa puhkeili suuria,
kellertäviä lehtisilmuja. Kevät oli ilmassa ja kevät soi Allanin
laulussa. Ainoastaan hovineuvoksettaren mielessä oli outo alakuloisuus.
Hän tuli ajatelleeksi, että Ali taas pian lähtee. Hyvähän se on,
että poika saa huvitella. Koskas sitten, jollei nyt nuorena! Kun on
sellaiset lahjat kuin Alilla, niin miksei laulaisi ihmisten iloksi.
Mutta samalla äitiä pelotti tämä uusi konserttimatka. Jospa hän aina,
aina saisi pitää poikansa silmäinsä alla! Vaikka eipähän sitä tiedä
kuinka suojattu on täälläkään. Ja epäilyksen kalvava mato alkoi taas
kohottaa päätään hänen sielunsa pohjalta. Tunne oli niin outo, ettei
hän itsekään selvään tietänyt mitä se oli, tiesi vain, että ahdisti
kiusallisesti, pelotti ja hävetti.
Mutta pois pakeni pelko kuin yön peikko päivän tieltä, kun Ali astui
huoneeseen. Äiti vaivutti kiireesti silmänsä työhön ja kutoi suurella
ahkeruudella, jotteivät hänen kasvonsa mitään ilmaisisi. Ali toi
huoneeseen ikäänkuin toista ilmaa, iloista, hilpeää ja raikasta.
Hän oli pitkä, solakka mies, iho puhdas kuin tytöllä, hiukset vaaleat
ja sitaistut suoraan ylös, joten otsa jäi vapaaksi. Otsa korkea,
puhdas ja kirkas. Se otsa todisti mielen viattomuutta, tyyneyttä ja
lempeyttä, mutta suora, voimakas nenä tiesi lujuutta, ja suupielissä
leikitteli pieni pilkka — tai lieneekö ollut ylimielisyyttä — ja ennen
kaikkea elämänhalu. Hänen silmiensä väri oli hiukan epämääräinen,
milloin harmahtava, milloin sinertävä, milloin vihertävä. Yleensä eivät
hänen silmänsä ilmaisseet paljoa, mutta kiivastuessa tuli niihin jokin
peloittava, lasittunut ilme, joka vaikutti kuin unettava myrkky. Hänen
kasvonsa olivat pitkähköt, säännölliset täynnä vilkkautta ja eloa.
Elämänilo seurasi hänen kintereillään ja tartutti ympäristön.
Hän seisahtui ikkunaan, hyräili ja katseli kadulle.
— Mamma, virkkoi hän äkkiä, — tapasin tänään kadulla Alicen ja saatoin
hänet kotiin. Oletko nyt tyytyväinen?
Alicen nimeä mainitessa tuli hovineuvoksettaren taas paha olla. Miten
lienee tullutkin, kun hän jo äsken oli ollut aivan tyyni.
— Mitäpähän mammasta, koetti hän sanoa niin luonnollisesti kuin
suinkin. — Mutta etkö itse ole tyytyväinen?
— No niin... Kunhan saisi sen tytön pukeutumaan vähän aistikkaammin.
Hän sekoittaa mitä mahdottomimpia värejä. Se häiritsee minun silmääni.
Ihan totta, mamma. Se on oikeastaan sinun syysi — sinä olet hemmotellut
minut. Mitä oletkin totuttanut minut niin sopusointuisiin väreihin!
Hymy puhkesi jo pakottamatta hovineuvoksettaren huulille. Se Ali osasi
niin ihmeellisesti lämmittää.
— Alice on niin nuori, selitti hovineuvoksetar. — Kaikissa nuorissa
on jotakin kehittymätöntä. Kun minä olin hänen iässään, pukeuduin
luultavasti yhtä epäaistikkaasti.
— Sitä en usko! huudahti Allan ja nauroi.
Jää oli jo kokonaan murtunut. He juttelivat vapaasti ja huolettomasti.
Äidin täytyi tulla saliin, jotta Allan esittäisi hänelle kuoron uuden,
palkitun sävellyksen, ja kun piti lähdettämään illalliselle, teki
Allan äidilleen keikarimaisen kumarruksen ja talutti hänet pöytään.
Ja syödessä he kilistelivät lasejaan kuin iloiset, hyvät toverit.
Hovineuvoksetar oli heidän jutellessaan sulamistaan sulanut, aivan kuin
aurinko olisi häneen paistanut. Hän ikäänkuin nuortui siinä rakkaimman
lapsensa lemmen lämmössä. Hän teki niin nuoren vaikutuksen, että häntä
tuskin olisi uskonut Allanin äidiksi — paremmin hän oli kuin vanhempi
sisar. Äkkiä virkkoi Allan:
— Kuinka ikävä, että minun vielä tänään pitää lähteä harjoituksiin!...
Kas, meidän täytyy nyt olla niin ahkeria, kun miehet tuon tien
hajaantuvat ja konserttimatka on käsissä viikon perästä.
Kuin pyyhkäisemällä hävisi hovineuvoksettaren kasvoista ja liikkeistä
äskeinen nuortea sulo. Silmänräpäyksessä hän ikäänkuin kuihtui ja
jäähtyi. Selittämätön ahdistuksen tunne oli hänet vallannut. Kuinka
hartaasti hän olisi suonut, että Ali tänä iltana, vaikkapa vain tänä
yhtenä iltana olisi jäänyt kotiin! Mutta hän ei sanonut mitään, eihän
hän voinut, Ali olisi voinut ruveta epäilemään. Ja hän ponnisti vain
kaikki voimansa salatakseen alakuloisuuttaan. Kauhea epäilys alkoi
taasen jäytää ja nosti kyyneliä silmiin. Hänen täytyi nielemistään
niellä ja ponnistella. Onneksi meni Allan heti illallisen jälkeen
huoneeseensa.
Hovineuvoksetar koetti askarrella makuuhuoneessa, hän muutteli ja
siirteli valokuvia kirjoituspöydällään. Hän ei uskaltanut päästää
mielialaansa valloilleen. Sillä silloin olisi hän ollut hukassa: Ali
olisi ruvennut kyselemään. Joka hetki oli peloittavan pitkä. Toiselta
puolen olisi hän suonut Allanin viipymistään viipyvän kotona, toiselta
puolen hän toivomalla toivoi, että aika kuluisi ja hän pääsisi jäämään
yksin. Allaninhan oli kuitenkin mentävä!
Vihdoin viimein tuli Allan sanomaan hyvästi. Hän tuli päällystakki
yllä, valkea lakki päässä. Äiti ponnisteli kaiken aikaa pysyäkseen
tyynenä. Hänestä tuntui, että hänen kätensä painoivat kuin lyijy, kun
hän ne laski poikansa olkapäille. Hänestä tuntui, että hän piteli
kiinni suonenvedontapaisella kiihkolla. Ja kaiken aikaa taisteli hän
tehdäkseen kätensä keveiksi. Nähtävästi se sentään onnistuikin, koskei
Allan tuntunut mitään huomaavan... Kun hänen kätensä sitten olivat
vaipuneet, tuli hänelle se tunne, että hänen uudelleen täytyy käydä
kiinni Allaniin ja pidellä häntä niin, ettei hän ikinä, ikinä pääse
irti. Tai ainakin hänen ensin täytyy saada puhua hänelle. Hänellä on
niin paljon, niin paljon puhumista! Mutta samassa nousivat kyyneleet
kurkkuun eikä hän olisi voinut saada sanaa suustaan, vaikka olisi
tahtonutkin. Onneksi oli eteisessä niin hämärä, ettei Allan mitään
huomannut.
— Nuku nyt aivan rauhassa, mamma, sanoi Allan kiertäessään auki lukkoa.
— Minä koetan pian tulla kotiin.
Ennen äiti todella oli voinut nukkua. Hänen unensa oli ollut tyyntä
ja suloista. Usein ei hän ollut kuullutkaan, koska Allan tuli kotiin.
Joskus hän oli herännyt, vetänyt tulta tikkuun ja katsonut kelloa.
Se oli ollut kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, jopa enemmänkin.
Ylioppilaselämä nyt on kuin onkin sellaista, oli hän ajatellut, vetänyt
peitteen ylleen ja painunut takaisin uneen... Tänä yönä ei äidin
silmiin tullut unta. Epäluulon siemen, niin tuntematon siihen asti,
oli äkkiä itänyt hänen sieluunsa ja aikoi nähtävästi juurtua sinne
olemaan. Hän taisteli vastaan: hän ei tahdo, ei tahdo, ei tahdo epäillä
omaa lastaan! Mutta ennen kuin hän tiesikään, tapasi hän itsensä
ajattelemasta: entä jollei Allan olekaan harjoituksissa... tai jos
hän harjoituksista menee... Entä jollei hän lauantain ja sunnuntain
välisenä yönä ollutkaan Edin luona, vaan...
— Ei, ei, ei! huusi hän äänettömässä tuskassa itselleen ja pusersi
kätensä nyrkeiksi, ikäänkuin puolustautuakseen petoa vastaan. Hän
väänteli ja hikoili vuoteessaan, veti yhtä mittaa tulta tikkuun
ja katseli kelloa. Ei aika vielä milloinkaan ollut kulunut näin
matelemalla!
Hän teroittaa korvansa kuulemaan, eikö Ali jo tule. Hän koettaa
askelten joukosta, jotka kopisevat kadulla, erottaa Allanin askeleet.
Henkeä pidätellen hän kuuntelee joka kerta, kun jotkut askeleet
likenevät. Yö on hiljainen, kuuluu selvästi... Ohi menevät! Hetkiseksi
hänen jännityksensä laukeaa ja sen kanssa lamaantuu toivo, mutta pian
saa hän taasen kiinni toivon päästä ja kuuntelee, kuuntelee... Ei
mitään!... Hän raapaisee tulta tikkuun, katsoo kelloa. Vasta puoli
kaksitoista. Allan ei olisi voinut ehtiäkään. Nyt täytyy nukkua.
Pian Ali tulee... Ja hovineuvoksetar koettaa kutsua silmiensä eteen
lainehtivaa ruisvainiota. Siitä pitäisi saada unta. Hän kuvittelee
sitä harmahtavan viheriää, savuavaa kenttää, joka läikkyy ja lainehtii
lämpöisessä tuulessa. Sitä riittää niin kauas kuin silmä kantaa. Pilvet
kulkevat, joutuvat silloin tällöin auringon eteen ja aaltoileva ala
hämärtyy... Äkkiä särkyy koko kuva hänen silmistään ja tuntuu siltä
kuin hänen täytyisi tukehtua. Hän työntää peitettä yltään, pääsee
istualleen ja selviää.
Etteivät nämä kauheat ajatukset vain saisi sijaa hänen mielessään! Nyt
tuntuu taas siltä kuin se kaikki olisi totta. Hän on vakuuttunut siitä,
ettei se ole totta, mutta tuntuu siltä kuin olisi. Hänen vuoteensa
ääressä on kuin aave, jonka näkee ja jota koettaa ajaa pois, vaikka
tietää, että se on olematon.
Onko äiti sitten laiminlyönyt Allanin kasvatusta, koska tämä hakee
huvituksia kodin ulkopuolelta? Onko hän ollut liian ankara vaiko
liian leväperäinen? Onko se ollut paha, että hän niin rajattomasti on
luottanut lapseensa?... Mutta eihän hän ole voinut kuvitella, että
tapahtuisi tällaista. Ja eihän hän vieläkään usko siihen! Mahdotonta,
mahdotonta se on! Eiväthän he elä Pariisissa. Allan ei vielä ole
ehtinyt Pariisissa käydäkään. Hän ei missään ole voinut oppia mitään
tällaista. Se on niin tuiki mahdotonta. Kyllä hän tuon tien on kotona.
Ja taas alkaa äiti katsella kelloa ja seurata askelia kadulla. Ohi ne
vain menevät...
Olisiko hänen pitänyt ruveta lastensa toveriksi ja puhua heidän
kanssaan "elävästä elämästä", kuten se uuden ajan nainen sanoi?
Paljastaa heille kaikki syvyydet, joita hän punastuu pimeässäkin
ajatella... Ei, ei, ei! Elämä kyllä opettaa. Tyttäretkin ovat aikoinaan
saaneet tietää kaikki mitä ovat tarvinneet. Allan... niin... Allan...
mitä tietää hän elävästä elämästä? Kuka hänelle on sitä aukaissut? Ei
kai kukaan... ei hän kai tiedä siitä mitään. Jollei koulussa olisi
saanut oppia... Häneltä kuoli liian aikaiseen isä. Isän asia olisi
ollut aukaista hänelle elävää elämää.
Äkkiä laukeavat Sophie rouvan kädet, jotka ovat olleet puserruksissa,
ja hänen mieleensä välähtää kamala, epämääräinen aavistus... Mutta
samassa vie hän kädet ohimoilleen ja puhuu taas äänettömänä, hädissään
itselleen. Ei, ei, ei! Hän ei tahdo epäillä mitään, ei tietää mitään!
Mitä on kello? Allan voi tuossa paikassa tulla!... Jokin ovi läiskähtää
auki... Allan! Äiti odottaa, kyynärpäihinsä nojaten, kohollaan
vuoteesta. Mutta ei kuulu askelia portaista, ei avaimen rapinaa
pantaessa avainta avaimenreikään — ei kuulu enää mitään. Ruokasalissa
alkaa kello lyödä. Hän laskee sen lyönnit painamalla sormiaan
vuoronperään peukaloa vastaan. Kaksitoista.
Allan lupasi pian tulla. Nyt hän jo voisi ruveta olemaan kotona.
Onhan hän, Sophie rouva, joskus ennenkin odotellut tällä tavalla.
Mutta siitä on jo hyvin kauan. Silloin hän odotti kotiin miestään.
Heidän avioliittonsa ensi kuukaudet olivat silloin juuri ehtineet
mennä. Alfred oli ollut kiivas, kuumaverinen mies. Kuinka hän alussa
oli pelännyt hänen hyväilyjään! Hän oli ollut tukahtumaisillaan
miehensä hellyyteen. Ei, ei hän olisi suonut sellaista piinaa
viholliselleenkaan, jos hänellä vihollisia olisi ollut... Mutta pian
oli Alfred tyyntynyt ja Sophie rouva oli joutunut uuteen maailmaan.
Lapset olivat anastaneet hänen koko olentonsa.
Äkkiä välähti hänen mieleensä muisto, joka jo oli parinkymmenen vuoden
vanha ja johon ei hän koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota.
Allan oli silloin pieni, oli sairaana. Lääkäri kyllä oli vakuuttanut,
ettei ollut hengenvaaraa, mutta äiti oli sittenkin levoton ja valvoi
yökaudet sairaan lapsensa ääressä. Eräänä yönä tuli lapselle outo
kohtaus, kuume nousi äkkiä peloittavasti ja se alkoi hengittää
läähättämällä, ikäänkuin ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa. Äiti
säikähti ja luuli lopun olevan tulossa.
Alfred teki työtä omassa huoneessaan. Hänen oli tapana valvoa yökaudet
kirjoituspöytänsä ääressä. Sophie-rouva riensi ruokasaliin, tuli
pimeään saliin ja suuntasi askeleensa kohti miehensä työhuoneen ovea,
jonka avaimenreiästä loisti tulta. Hän astui ääneti, sillä hänen
jalassaan oli pehmeät tohvelit... Huoneesta rupesi kuulumaan ääniä:
hänen miehensä ääni ja naisen ääni. Nainen nauroi hillitysti. Toisissa
oloissa olisi Sophie-rouva ehkä pysähtynyt kuuntelemaan, mutta näin
hädissään lapsensa tilasta tarttui hän suoraa päätä kääkään ja aikoi
riuhtaista oven auki. Ei auennut! Oli suljettu!
"Kuka siellä?" kuului Alfredin ääni tiukkana ja malttamattomana.
"Minä vain... Kun minusta Ali on tullut huonommaksi. Minä niin
pelkään..."
"Heti paikalla..." vastasi Alfred.
Sitten kuului jotakin liikettä ja ovea, joka vei porraskäytävään,
aukaistiin. Heti sen jälkeen tuli Alfred saliin ja he riensivät yhdessä
makuuhuoneeseen.
Lapsella ei ollut mitään hätää. Kohtaus meni menojaan ja äiti
rauhoittui.
"Kuinka kummallista!" virkkoi Sophie-rouva aamulla miehelleen. "Kun
minä yöllä likenin huonettasi, olin kuulevinani sieltä ääniä. Oli aivan
kuin joku nainen olisi nauranut huoneessasi."
"Kuka siellä olisi ollut keskellä yötä!" vastasi hovineuvos. "Olet
valvonut ja mielikuvituksesi on kiihoittunut."
Siihen se silloin oli jäänyt ja hovineuvoksetar oli unohtanut koko
asian. Nyt parinkymmenen vuoden perästä sukelsi kohtaus esiin, nyt,
parinkymmenen vuoden perästä teki hovineuvoksetar johtopäätöksen:
huoneessa oli nainen, oli keskellä yötä! Se ei ollut mielikuvitusta.
Sinä päästit, Alfred, hänet porraskäytävään, kun minä kävin kiinni
lukkoon... Se nainen on voinut olla huoneessasi ennenkin!
Ei Sophie-rouva enää itkenyt. Tulena kiersi veri hänen suonissaan ja
päässä takoi ja kihisi. Missä hänen silmänsä oikeastaan olivat olleet,
kun ei hän ollut mitään nähnyt, mitään kuullut, mitään ymmärtänyt?...
Alfredilla oli ollut tapana kesken työtään, keskellä yötä lähteä
tunniksi tai pariksi kävelemään, — mihin hän silloin läksi? Saamaan
raitista ilmaa, oli hän sanonut. Mutta entä jos hän oli mennytkin...
Tai... Mutta onko Helsinki nyt todella niinkuin Pariisi ja muut
suurkaupungit?
Kuinka on kauheaa ajatella pahaa kuolleista!... On kauheaa ajatella
pahaa elävistäkin, ja eiväthän he kuitenkaan ole niin turvattomia kuin
kuolleet. Ja ajatella pahaa ihmisestä, joka on ollut niin likellä,
ollut oma mies...!
— Allan! huusi äiti hädissään, huusi ilman ääntä ja tukki suutaan
lakanalla, jottei hänen läähättävä hengityksensäkään kuuluisi.
— Tule kotiin, tule kotiin, lapseni! Sillä muuten...
Ilmaa! Valoa! Taikka hän tulee hulluksi! Ja hän karkasi vuoteestaan,
riensi ikkunan luo ja veti ylös uutimen.
Huoneeseen tulvi valoisa kevätaamu ja saattoi kuulla lintujen
liverrystä. Aurinko oli nähtävästi juuri noussut. Itse sen kiekkoa
ei näkynyt, mutta talorivi toisella puolen katua paistoi kirkkaassa
valossa.
Teki hyvää nähdä aurinkoa ja päivän valoa. Tuntui turvalliselta
katsella jykeviä talorivejä, joista tiesi, että ne pysyvät paikoillaan
ja ovat sitä miltä ne näyttävät. Hovineuvoksetar hengitti syvään,
tyyntyi, rauhoittui ja päätti jäädä tähän istumaan, kunnes Allan tulee.
Hänen korvaansa kuuluukin jo kavioiden kapsetta. Kadun päähän ilmestyy
ajuri, joka likenemistään likenee. Rattailla istuu ylioppilas,
mutta kuka - sitä ei saata erottaa. Hovineuvoksetar on jo täydessä
jännityksessä. Onko se Allan? Varmaan, varmaan! Täytyy jo olla.
Äkkiä pysäytetään hevonen keskelle katua, ajaja astuu maahan ja maksaa.
Se on Allan, ihan varmaan, Allanin vaalea kesätakki, Allanin pitkä,
solakka vartalo... Mutta kuinka hän kävelee väsyneesti! Ja miksei hän
ajanut perille saakka? Se ei voi olla Allan. Ja näyttää sittenkin
olevan. Ylioppilas likenee likenemistään, häviää jo kotitalon seinien
varjoon.
Hovineuvoksetar kuuntelee, kuuntelee henkeä pidätellen. Kunpa hän
tulisikin! Ettei se vain olisi joku, joka menee sivu. Ettei se vain
olisi näköhäiriötä! Ei, hän ei enää jaksa kestää tätä! Hän riuhtaisee
itsensä pystyyn, hiipii ovelle, kiertää sen varovaisesti auki, juoksee
ruokasalin läpi, eteenpäin, eteenpäin!
'- Mamma! pääsee Allanilta, kun hän näkee portaiden kaidepuuhun
nojautuneena äitinsä, hiukset valloillaan, kasvot kalpeina, silmät
täynnä pelkoa. — Mamma, mamma, mitä on tapahtunut?
— Tule, sanoo äiti kuiskaten. — Minun täytyy nähdä sinut! Minun täytyy
saada käsilläni koettaa sinua! Joudu...
Allan juoksee ylös portaita.
— Mamma... mitä?
Äiti käy häneen kiinni, koettelee käsivarsia, käsiä, kiertää kädet
hänen kaulaansa, katsoo silmiin...
— Mamma, sinähän olet kuumeessa, olet kipeä! Minä soitan heti
professorille.
— Ei, ei, ei! Näin unta... Ali, sinä olet niin kalpea... Sinä ole
juonut...
Allan säpsähtää.
— Mutta mamma... mikä sinun on? Vain pari lasia punssia. Äänen tähden.
Ja johan minä kotona join viiniä. Tiedäthän, etten minä mikään
absolutisti ole...
— Niin, niin, tiedän... Hänen tekisi mieli kysyä: mikset, lapseni,
ajanut kotiin asti, vaan maksoit ajurille tuolla keskellä katua? Et
tahtonut herättää mammaa — siksikö teit niin?... Mutta eihän hän voi
sellaista sanoa ja hän vain silittää Allanin otsaa ja toistelee: — Sinä
olet nyt kotona, sinä olet nyt kotona, Ali...
— Mutta mamma, keskeyttää Allan hänet, — en ole koskaan nähnyt sinua
tällaisena. Mikä sinun on? Kyllä minä nyt soitan lääkärille...
Äiti ei antanut soittaa.
Hovineuvoksetar tointui pian. Sillä kaikki asiat näyttivät kääntyvän
parhain päin. Ensinnäkin oli Allan hyvin paljon kotona — ja alati
katsellessaan hänen hilpeitä, puhtaita kasvojaan tuli äiti varmaksi
huhujen perättömyydestä. Samalla unohtui koko se kamala yö, kuten
unohtuu paha uni, ja hovineuvoksetar päästi jo aivan levollisena
poikansa lähtemään kuoron konserttimatkalle.
Miltei joka päivä tuli äidille hauskoja näköalakortteja eri osista
maata. Joka paikassa oli kuoro otettu vastaan suurella innostuksella.
Se oli sekin iloinen tapaus isoäidille, että Alfhildille syntyi niin
suuri, herttainen poika. Sillä oli syntyessään pitkä, pikimusta tukka
ja kuinka tavattoman rauhallinen ja hyväluontoinen lapsi se oli! Nukkui
yöt ja antoi muiden nukkua. Ei itkenyt kuin nälissään.
Äiti oli jo maalla, kun Allan tuli konserttimatkaltaan. Hän tuli hiukan
laihtuneena, mutta reippaana ja iloisena, ja hänen kertomuksistaan
riitti hauskaa sekä nuorille että vanhoille. Alfhild ja Märta asuivat
aivan likellä, joten joka päivä oltiin yhdessä. Allan, kyllä hän osasi
merkillisesti huvittaa ja virkistää! Mutta ei hän kauan malttanut olla
maalla lepäämässä. Täytyi lähteä Helsinkiin lukemaan.
Äidin tuli häntä ikävä, mutta ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta.
Aave viime keväältä oli kokonaan kadonnut. Muutamien viikkojen perästä
tuli Allan äitiään tervehtimään: hän oli käynyt huonon näköiseksi,
silmien alustat olivat sinertävät ja katseessa oli jotakin levotonta.
Silloin säikähti äiti ja aave viime keväältä palasi silmänräpäyksessä
hänen eteensä. Kuka ties mihin poika siellä yksinään, ikävissään oli
joutunut. Ja Sophie-rouva päätteli: en enää saata jättää Allania yksin,
minun täytyy lähteä Helsinkiin hänen mukaansa. En voi elää erilläni
hänestä. Minä menehdyn levottomuuteen hänen tähtensä. Hänellä täytyy
olla koti, jossa hän viihtyy.
Äiti esitti tuumansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta Allan pani
heti jyrkästi vastaan.
— Ei, mamma, ei tule kysymykseenkään! Etkö muista kuinka sairas olit
keväällä. Sinun täytyy virkistyä täällä maalla. Mikä hätä minulla on
Helsingissä! Olen lukenut hiukan liiaksi — siinä kaikki!
Äiti käsitti, ettei hän voi seurata poikaansa herättämättä hänessä
epäluuloa. Ja hän jäi maalle, mutta ei hänen kesänviettonsa ollut
virkistystä. Hänen ajatuksensa olivat yhtä mittaa Allanissa ja
mielikuvitus hallitsi häntä kaiken aikaa. Hän kirjoitti Allanille
monta kertaa viikossa, kertoi tarkalleen kaikki pikku tapahtumat
jokapäiväisestä elämästä ja toivoi niillä sitovansa Allanin omaisiinsa.
Tuon tuostakin lähetti hän hänelle leivoksia, joista tiesi hänen
pitävän. Hän tahtoi uskoa, että nämä pienet rakkaudenosoitukset
varjelevat rakastettua pahasta. Hän ei ollut mikään uskonnollinen
nainen, mutta nyt rupesi hän rukoilemaan Allanin puolesta. Tuon
tuostakin tapasi hän itsensä kädet ristissä kuiskaamassa: Jumala,
varjele häntä! Eikä sittenkään hänen rauhansa palannut eikä epäilys
poistunut. Jos olisi voinut puhua jonkun ihmisen kanssa! Se olisi
sentään keventänyt. Mutta kenelle sellaisesta kauheasta asiasta olisi
voinut puhua? Ei kenellekään! Täytyi painaa suu kiinni, sydän kiinni,
kaikki niin lukkoon, ettei kasvoissakaan näkyisi mitään merkkejä
levottomuudesta.
Hän painoi kiinni suunsa, sulki kaikki epäilykset sydämeensä. Ja siellä
asuikin ainainen, kalvava tuska, joka kulutti hänen elämänsä lankaa.
II
Syksyllä äiti pääsi varmuuteen.
Hän oli vanhan Miinansa avuksi tuonut maalta nuoren tytön, Maijun. Hän
oli sen huomannut, kun se tuli kauppaamaan marjoja helsinkiläisille
herrasväille. Se oli oikein soma maalaistyttö, heleäihoinen, sinisilmä,
vaaleatukka. Tietysti sille tyttöpahaiselle oli aivan odottamaton onni
saada paikka Helsingistä. Eihän hän sellaista ollut voinut uneksiakaan.
Ja hän kasvoi äkkiä sekä omissa silmissään että vanhempiensa ja
kyläläisten silmissä, ja kun tyttö kotirannasta lähtiessä seisoi
uusissa, hovineuvoksettaren toimittamissa tamineissa laivasillalla
huiskuttamassa nenäliinaa ja vuodattamassa kaipauksen kyyneliä, niin
vallitsi hänen sydämensä pohjalla ylpeydensekainen riemu.
Helsingissä sitten alkuaikoina tuntui sekä kolkolta että ikävältä.
Olihan hovineuvoksetar hyvä, mutta Miina oli kiukkuinen ja häijy.
Ei hänelle osannut olla mieliksi millään. Kotiin tuppasi niinikään
olemaan ikävä. Sitten sentään rupesi aikakin kulumaan, kun sai vähän
tuttavia. Alakerran herrasväillä oli hauskoja tyttöjä. Iltapäivisin,
kun päivällisaskareet olivat päättyneet, saattoi pistäytyä alakerran
keittiöön. Tytöt olivat niin hyvät tekemään kiusaa ja naurattamaan.
Maiju nauroi, nauroi pakahtuakseen, niin hulluja ne tytöt monta kertaa
puhuivat.
Tuli tuo ilo toki herrasväenkin korviin alakerran keittiöstä. Kerrankin
sattui Allan istumaan äitinsä makuukamarin ikkunassa, kun nauru
alhaalta alkoi helistä ja soida.
— Kuka kumma se noin nauraa? kysyi Allan ja hänen suunsa meni
vaistomaisesti nauruun ja silmiin tuli kummallinen loisto.
— Maijuhan se on, vastasi äiti ja katsahti poikaansa oudosti, ikäänkuin
joku epämääräinen ajatus olisi herännyt.
— Aaa! pääsi Allanilta. — Nauraapa se heleästi. Ilmankos sillä on niin
valkoiset hampaat.
Samana iltana sanoi hovineuvoksetar Maijulle, ettei pidä nauraa niin
kauhean lujaan, että koko talo raikuu. Maalla se voi käydä päinsä,
mutta ei se sovi kaupungissa.
Hovineuvoksetar sanoi tämän aivan ystävällisesti, mutta Maiju punastui
korviaan myöten. Hän nähtävästi häpesi maalaisuuttaan.
Sen jälkeen hänen naurunsa kuului pidätettynä hihityksenä. Ja vain
välistä se ikäänkuin vahingossa pulpahti helisemään. Mutta samassa
kuului naputus ruutuun ja makuukamarin ikkunaan ilmaantuivat
hovineuvoksettaren kasvot. Hovineuvoksetar ravisti paheksuvasti
päätään, mutta näytti sentään ystävälliseltä. Maijua enemmän hävetti
kuin peloitti.
Oli jo syksy. Päivällä aurinko vielä lämmitti, mutta yöt olivat kylmät.
Ihmiset järjestelivät pois kesätavaroitaan ja valmistautuivat ottamaan
vastaan talvea.
Hovineuvoksettarella pesi Maiju ikkunoita. Hänen yllään oli ohut,
sininen kesäpusero, hihat olivat käärityt kyynärpäihin asti, kaulus oli
huolimattomasti auki. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiussiekaleet liehuivat
ympäri otsaa ja tukevat, työn kovettamat kädet olivat veripunaiset.
Oli joudutettu pois tieltä nuoren herran akkunaa sillaikaa kun hän
oli kaupungilla. Hovineuvoksetar itse oli järjestänyt pumpulit ja
tarkastanut, että raot olivat hyvin tukitut. Allan-herran kamarin
valmistuttua siirtyi Maiju saliin ja pesi siellä hiljalleen ikkunoita.
Hovineuvoksetar läksi kaupungille.
Hän tuli kotiin hevosella, sillä hän oli tehnyt paljon ostoksia, ja
meni sisään keittiön tietä, koska tavarat enimmäkseen kuuluivat sinne.
Vanha Miina murisi hänelle jo heti vastaan, että se tyttö, se Maiju on
niin hidas, ettei sitä jaksa katsella. Kaiken aikaa on hangannut salin
ikkunoita. Hovineuvoksetar koetti rauhoittaa häntä selittämällä, että
Maiju aika reippaasti oli pannut Allan-herran akkunat paikoilleen.
Sitten hän riisui hansikkaansa, irroitti hatun nauhat ja läksi
makuuhuoneeseensa, mennäkseen saliin Maijun työtä tarkastamaan. Tuskin
oli hän päässyt kynnykselle, kun hänen silmänsä osuivat vastapäätä
seisovaan peilikaappiin ja peilissä näki hän seuraavan kuvan: tuolissa
istuu Allan ja Maiju on hänen polvellaan. Maijun posket palavat,
hän hymyilee puoleksi ujoa, puoleksi mielistelevää hymyä ja näyttää
yrittävän nousta. Mutta Allan pitelee kiinni ja painaa tytön poskea
omaansa vasten. Allanin silmissä oli outo, peloittava loisto. Tämän
kaiken huomasi äiti silmänräpäyksessä. Ovi salin ja makuuhuoneen
välillä oli jäänyt raolleen ja siitä tämä kaikki näkyi.
Hovineuvoksetar jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Hyvä ettei hän mennyt
nurin tai parkaissut, sillä hänen kauhunsa oli ensi hetkessä niin
suuri, että hän luuli pyörtyvänsä. Mutta hän tointui heti paikalla ja
käsitti, että täytyy olla hiljaa, hiljaa. Samalla löi salamana hänen
päähänsä: se on kaikki totta mitä ovat puhuneet Allanista! Hän on sen
kaiken tehnyt!... Hänen päässään iski kuin kipunoita, hänen ruumiissaan
meni kaikki ikäänkuin sekaisin, veri tyrskähti hänen kasvoilleen,
hänen kätensä kävivät hikeen ja sydäntä poltti kuin paisetta. Hän
hiipi varpaillaan takaisin ruokasaliin ja siitä eteiseen. Hän pakeni
ikäänkuin hän olisi tehnyt pahaa. Häntä pelotti ikäänkuin häntä olisi
ajettu takaa. Äkkiä hän keksi, että täytyy astella hyvin lujaan ja
kolistella tuoleja, jotta kuuluu ympäri talon. Sitten hän meni takaisin
keittiön ovelle ja puhutteli Miinaa tarpeettoman lujalla äänellä.
Aaa!... Ovat kuulleet. Allan tulee. Äiti pelkää häntä, äiti ei voi
nähdä häntä. Pois, makuuhuoneeseen, ja ovi kiinni! Varovaisesti, ettei
hän huomaa mitään... Jo kolistelee Maijukin salissa. Nyt sillä on
kiire. Oo sitä tyttöä! Tänään hän totisesti ajaa sen talosta! Hän luuli
tuoneensa itse viattomuuden sieltä maan sydämestä — ja tällainen se on!
— Mamma! kuuluu Allanin ääni oven takaa. — Joko sinä olet kotona?
Kuinka sinä pääsit soittamatta?
— Odota vähän, saa äiti sanotuksi. — Tulen heti.
— Joko me pian syömme? Minun on kauhean nälkä.
— Sano, että Miina tuo sisään ruuan.
On kuin joku toinen puhuisi hänen puolestaan, niin vieraalta kaikuu
hänen äänensä.
Allanin on nälkä, ajattelee hän itsekseen. Allan tahtoo syödä... Kaikki
on totta! Alfred oli sellainen ja hänen poikansa on sellainen. Kaikki
on totta. Se viimekeväinen tuska ei ollut unta. Nyt minä olen nähnyt
omilla silmilläni.