esiin peitteen alta ja asettunut rinnan päälle katselemaan silmiin.
Pakoon, pakoon! Sophie-rouvasta tuntui siltä, että hänen täytyy
lähteä juoksemaan. Pois, pois! Hän heittäytyi toiselle kyljelleen
ja painoi kädet silmilleen. Eikä kuullut pitkään aikaan muuta kuin
kohinan korvissaan ja sydämensä raskaat, läähättävät lyönnit. Sitten
hän pusersi kiinni silmänsä. Niin lujaan hän ne painoi, etteivät ne
ikinä enää aukenisi. Hän ei enää tahdo mitään nähdä, ei katsoa ketään
silmiin. Hän ei voi! Niin tiiviisti painaa hän luomensa kiinni, ettei
jää vähäistäkään rakoa. Sokea hän on! Sokea! Sokea!
Ja hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän saa auki silmiään. Hän olisi
jo voinut katsella eteensä, sillä yksin Allan oli hänen luonaan,
se toinen oli mennyt keittiöön, pois... Mutta hän on sokea!... Ja
siinä tiedossa viipyi hän kauan aikaa, kuulematta muuta kuin kohinaa
päässään, sydämensä lyöntejä ja Allanin hiljaista liikuntaa matolla.
Äkkiä muistui hänen mieleensä, että minne Allan on soittanut,
lääkärillekö vai tytöille, Märtalle ja Alfhildille? Ja vieläkö Allan
on ilman liiviä ja takkia? Ja silloin ponnisti äiti voimiaan niinkuin
todella olisi pitänyt repäistä auki silmät, joiden luomet olivat
liimautuneet kiinni. Hän sai silmänsä auki ja näki, että Allan oli
pannut ylleen sekä liivin että takin. Se rauhoitti äitiä. Mutta ei
hän saanut kysytyksi, kuka oli tulossa, lääkäri vaiko tytöt, Märta ja
Alfhild... Hän oli nukkuvinaan.
Hän kuuli Allanin menevän huoneeseensa, palaavan, seisovan vuoteen
ääressä ja sitten asettuvan keinutuoliin. Kadulla ajettiin. Allan
riensi ikkunaan ja kiirehti sitten eteiseen. Hän juoksi alas portaita,
nähtävästi avaamaan alaovea... Kuka sieltä nyt tulee? Jos se on
lääkäri, niin mitä kummaa hän vastaa hänelle? Selittäköön Allan
kaikki niin hyvin kuin voi. Mutta jos professori aavistaa...! Hän
on vanha ihmistuntija, varmaan hän vainuaa jotakin outoa ja huomaa,
että totuus salataan. Tätä ajatellessa joutui hovineuvoksetar taasen
sellaiseen ahdistukseen, että hiki puhkesi virtaamaan ruumiista. Häntä
kylmäsi ja puistatutti ja kun hän kuuli askelten likenevän, peitti
itsehillitsemiskyky kokonaan ja hän purskahti itkuun.
Hyvä vanha professori puheli rauhoittavasti. Jokainen hänen
liikkeensäkin tyynnytti. Ei häntä olisi tarvinnut pelätä, hän ei
kysellyt mitään, selitti vain ymmärtävänsä kaikki: hovineuvoksetar oli
pelästynyt, siinä kaikki. Tapahtuuhan sellaista! Kyllä tämä pian menee,
parin päivän perästä hän on pystyssä.
Hovineuvoksetar sai rauhoittavia lääkkeitä, nukkui suloiseen uneen ja
olisi voinut nousta jo seuraavana päivänä. Mutta "tytöt", Märta ja
Alfhild viipyivät hänen luonaan koko päivän eivätkä päästäneet häntä
vuoteesta. Niin, niin, he eivät tietäneet, he eivät aavistaneet... He
luulivat, että hänen tautinsa paranisi nukkumalla vuoteessa. Ei sille
ole parannusta. Ja jos se pahin on tulossa, miten sitten käykään?
Nähdä tyttö, Maiju, aina ja alituisesti edessään, käskeä häntä, sietää
häntä, seurata hänen liikkeitään, tarkata hänen eleitään, vihata häntä
niin että mieluimmin löisi ja ajaisi kadulle — ja kuitenkin sietää
sietämistään, ääntä päästämättä!... Nähdä Allanin kirkkaat kasvot,
kuulla hänen laulavan, kuulla hänen nauravan, nähdä hänen kohtelevan
tyttöä kuten herran sopii palvelijatartaan — ja tietää, että kaikki on
valhetta!
Tämä tila saattoi totisesti tehdä ihmisen mielipuoleksi!
Hovineuvoksetar riutuikin riutumistaan, vaikka hän seurasi kaikkia
professorin määräyksiä. Ja ainainen itsehillitseminenkin kulutti ja
kalvoi.
Pian tuli vielä lisäksi, että Allankin alkoi hermostua ja kadottaa
mielenmalttinsa. Kaikenlaiset pikkuseikat saattoivat hänet
raivostumaan. Hänen lautasensa äärestä saattoi puuttua veitsi — hän
lensi tulipunaiseksi ja sai vaivoin pidätetyksi kirouksen. Ja äidin
piti panna liikkeelle koko viihdytystaitonsa ennen kuin hän sai hänet
jatkamaan ateriaa. Kerran kun hänen piti lähteä ulos, huomasi hän,
ettei kalosseja oltu pyyhitty — silloin karkasi hän suinpäin keittiöön
ja torui Maijua niin, että kuului läpi koko huoneiston.
— Mamma, sanoi hän kiivaasti äidilleen, — toimita pois tuo tyttö. Kohta
minun pitää ruveta kiilloittamaan kenkänikin.
Kaikki viittasi siihen, että Allan oli saanut tarpeekseen Maijusta ja
halusi hänestä päästä. Äiti käsitti, että hän Maijun tähden kammosi
kotiaan ja viipyi poissa päivät pitkät, usein yötkin umpeensa.
Sophie-rouva oli heikompi kuin koskaan ennen, mutta hän pysytteli
pystyssä, sillä hänellä ei ollut aikaa sairastaa. Hän eli jännitetyin
hermoin, hänen täytyi kestää, sillä hänen täytyi pelastaa Allan, hänen
täytyi keksiä joku keino.
Mutta onko siis se pahin nyt todella tulossa? Ja millä kumman tavalla
hän saa Maijun pois talosta? Jos panee hänet pois muitta mutkitta, niin
hän voi kostaa, voi tulla kertomaan emännälleen likaiset juttunsa,
ehkäpä huutaa ne koko maailmalle. Se ei käy päinsä.
Olisipa kyllä syytäkin erottaa Maiju palveluksesta, niin
huolimattomaksi hän on käynyt. Hän on kokonaan muuttunut. Häntä saa
käskeä monta kertaa ennen kuin hän panee käskyt täytäntöön. Hän
ei muista mitään. Usein hän istuu keittiössä kuin puukappale ja
hänelle saa huutamistaan huutaa, ennen kuin hän kuulee. Kerran sanoi
hovineuvoksetar hänelle:
— Kello soi, mene avaamaan ovea.
Hän karkasi suinpäin vesijohdolle ja väänsi auki hanan. Ja kun
hovineuvoksetar yritti häntä nuhdella, katsoi hän häneen mielettömällä
katseella. Hovineuvoksetar kerrassaan pelästyi. Kului hyvän aikaa,
ennen kuin hän sai tytön ymmärtämään, mistä oli kysymys.
Moni perheenemäntä olisi varmaan vähemmistäkin sanonut piikansa
irti palveluksesta. Mutta hovineuvoksetar ei saanut sanotuksi. Hän
kuvitteli, että tyttö lähtee sinne maalle, mistä hän hänet toi, ja
kertoo siellä kaikki. Ehkäpä hänen äitinsä tulee tänne ja vaatii tytön
emännän tilille... Ei muuta neuvoa kuin niellä ja kärsiä, niellä ja
kärsiä sellaista, jommoista ei emäntä saattaisi piikatytöltään kärsiä.
Ja lisäksi koettaa sovittaa Allania, joka yhtä mittaa näyttää, että hän
vaatii äitiä panemaan pois tytön talostaan.
Voi tätä tilaa, tätä tilaa! vaikeroi hovineuvoksetar pitkinä öinä
yksinään. Unettominakin olivat yöt hänelle keventäviä, sillä hänen ei
silloin tarvinnut teeskennellä eikä näytellä. Hän sai edes silloin
päästää tuskansa valloilleen ja häiritsemättä miettiä keinoja. Jos
olisi saanut edes jollekin puhua, joltakin kysyä neuvoja. Mutta ei
saanut hiiskahtaakaan, ei kenellekään, ei kenellekään!
Ystävällinen vanha perhelääkäri tuli hänelle kuitenkin lopulta avuksi.
Kun hän turhaan oli käyttänyt käsillä olevia keinojaan, määräsi hän
sekä hovineuvoksettaren että hänen poikansa ulkomaille kylpemään. Tämä
sanoma tuli kuin taivaasta, iloinen sanoma ahdistuksessa oleville
ihmisille. Se ratkaisi koko kysymyksen, hakkasi kuin miekalla halki
koko solmun: talous oli joksikin aikaa hajoitettava, palvelustyttö
pantava pois — sehän oli luonnollista!
Mutta hovineuvoksettaren oli sittenkin vaikea saada asia järjestetyksi.
Ei olisi uskonut, että se oli niin vaikeaa! Hän suorastaan ei voinut.
Pari kolme kertaa hän meni keittiöön varta vasten sanoakseen Maijulle,
että hän kesäkuun ensi päivästä on vapaa palveluksestaan — mutta palasi
tyhjin toimin. Hän ei voinut sanoa sitä. Hän pelkäsi Maijua!
Kerran, kun Maiju tuli ruokasaliin latomaan astioita kaappiin, istui
hovineuvoksetar työpöytänsä ääressä kutomassa pientä, punaista sukkaa.
Ja mitenkä hän silloin äkkiä lieneekin saanut vaikeat sanat suustaan.
Ilman edelläkäypää valmistusta tulivat ne keveästi ja luonnollisesti ja
vasta kun ne olivat lausutut, pelästyi hovineuvoksetar seurauksia.
Ei hänen olisi tarvinnut pelätä. Ei Maiju raivostunut, ei ruvennut edes
itkemäänkään.
— Sitä minä jo olen odottanutkin, sanoi hän vihdoin hiljaa, ja jatkoi
työtään.
— Niin, olethan sinä kuullut, että professori on määrännyt minut
ulkomaille kylpemään.
Hetkeksi jäi Maiju emäntäänsä katsomaan. Nyt, nyt hän sanoo jotakin...
Nyt tulee se hirveä totuus! ajatteli hovineuvoksetar ja silmukat hänen
käsityössään putoilivat putoilemistaan, sillä kaikki hyppi hänen
silmissään. Maiju rupesi hypistelemään esiliinaansa ja taisteli jo
kyyneliä vastaan.
Hovineuvoksettaren päähän välähti äkkiä tuuma ja hätäisesti, ennen kuin
toinen ehti suutaan avata, virkkoi hän:
— Minä annan sinulle sitten vielä sata markkaa lahjaksi, koska näin
keskellä vuotta joudut pois palveluksestasi...
Silloin painuivat tytön kasvot esiliinaan, ja kuului vain tukahutettu
korahdus, ikään kuin joku olisi häntä kurkusta kuristanut.
— Kuule, Maiju, hätääntyi hovineuvoksetar sanomaan, — hyvä Maiju, älä
nyt noin...
Ja hän oli jo lisäämäisillään: saathan sinä nyt kyllä paikkoja
Helsingissä! mutta sanat takertuivat kurkkuun ja hänen kävi tyttöä
sanomattoman sääli. Kyyneleet yrittivät jo pusertua hänenkin silmiinsä.
Hänen täytyi nousta ja rientää panemaan kätensä Maijun olkapäälle.
Ja siinä koskettaessaan tytön hytkivää ruumista, joka poltti ohuen
kankaan alta, tuli hänelle tunne, että tämä nainen on likeinen, on
omainen, joka hänen täytyy sulkea syliinsä. Se on hänen poikansa vaimo,
hänen ainoan poikansa vaimo! Ja siinä tunteessa oli hänelle outo onnen
väläys ja kyyneleetkin vuotivat suloisesti ja helposti. Hän oli jo
ottamaisillaan itkevän naisen tyttärekseen, sulkemaisillaan hänet
suurta äidinsydäntään vasten. Mutta hetki sammui kuin salama, tunne
särkyi kuin kupla — ja seuraavassa hetkessä näki hovineuvoksetar kaikki
todellisuuden kylmässä valossa ja pelästyi ajatellessaan, mitä oli
ollut tekemäisillään. Hän oli ollut vihkimäisillään palvelustyttönsä
ainoan poikansa vaimoksi...!
Hovineuvoksetar vetäytyi äkkiä pois tytöstä kuin ruttoisesta. Ja
Maijukin lienee vaistomaisesti tuntenut, että sääli loppui, koska hän
sen tiensä jätti huoneen.
Mutta hovineuvoksetar pakeni makuuhuoneeseensa, sulki ovet ja vaipui
polvilleen permannolle. Ei hän enää itkenyt. Hän kytki kädet ristiin ja
loi kuivat silmänsä taivasta kohti. Hän kysyi siinä, mikä oikeastaan
oli hyvän Jumalan tarkoitus. Mitä Hän häneltä vaatii? Mihin tämä kaikki
oikeastaan loppuu ja päättyy? Ulospääsyä ei näy missään.
Kuinka lyhyessä ajassa koko hänen elämänsä oli muuttunut! Hänen
kotinsa oli ennen ollut mitä onnellisin: pelkkää iloa, hymyä ja
päivänpaistetta, ei pahaa sanaa, tuskin väärinymmärryksen varjoa.
Ja nyt: paljasta kidutusta, kärsimystä ja valhetta. Kaikki paha oli
alkanut silloin, kun Maiju taloon otettiin — ei! silloin, kun Mili
Mellin tuli kauheine juttuineen, kun hän aukaisi äidin silmät. Oi,
ettei hän saanut kulkea ummessa silmin elämänsä loppuun asti! Oi, ettei
hän saanut elää hyvässä unessaan! Mitä apua siitä on kenellekään, että
hän on valveilla ja kärsii? Jos hän voisikin olla Allanille joksikin
tueksi — kuinka mielellään hän kärsisi! Mutta kun ei voi, kun ei voi!
Ulkomaanmatka tuo edes jonkin verran lepoa. Pääsee irti edes Maijusta.
Kuinka sitten syksyllä käy, se on sen ajan huoli. Tuleehan edes kesällä
jonkin verran rauhaa.
Mutta rauhaa tuli jo aikaisemminkin, ja tuli sekä iloa että onnea.
Pieni Alice sitä toi, siunattu pieni Alice!
Suomessa teki myöhästynyt kevät tuloaan, kun neiti Mili Mellin ja
hänen veljentyttärensä palasivat ulkomailta. Siellä ulkona oli kaikki
jo kukassa ja kukkaan oli siellä puhjennut Alicekin. Hän palasi
pariisittarena sekä puvultaan että käytökseltään ja kun hän asteli
kadulla, kääntyi koko Helsinki katsomaan taakseen. Kaikki tiesivät
hänen palanneen Pariisista, ikään kuin se olisi ollut kirjoitettu hänen
otsalleen.
Eikä ollut Alice vielä viikkoakaan ollut Helsingissä, kun tapahtui se
mitä hovineuvoksetar aina oli toivonut: illansuussa kerran, kun puut
Bulevardilla värisivät aukenevissa umpuissaan, tuli Allan äitinsä luo,
tuli hehkuvin poskin, otsa loistaen ja silmissä entinen onnen kiilto.
Äiti kalpeni hänet nähdessään, sillä hän oli niin tottunut
surusanomiin, ettei voinut käsittää juhlallisen ilmeen Allanin
kasvoilla tietävän muuta kuin uutta onnettomuutta.
— Iloitse nyt, mamma! Minä ja Alice olemme kihloissa!
Hovineuvoksetar jäi tuijottamaan poikaansa ikään kuin ei olisi hänen
sanojaan käsittänyt.
— Niin, niin, mamma! jatkoi Allan ja sulki hänet syliinsä.
Silloin purskahti äiti itkuun. Hän pusersi Allania vastaansa, hän
painoi päänsä hänen rinnalleen ja itki, itki. Allankin liikuttui ja
kyynelissä valui pois heidän kauan kannettu, karvas tuskansa. Häpeä
otetaan pois. Pieni Alice pelastaa heidät kaikki, pieni Alice tekee
Allanin onnelliseksi. Siunattu pieni Alice!
Seuraavan päivän aamuna oli Alice luvannut tulla Sophie-tätiä
tervehtimään. Ei olisi hovineuvoksetar suuremmalla hellyydellä
voinut odottaa omaa lastaan kuin hän odotti tulevaa miniäänsä. Koti
oli täynnä kukkasia, koruompelut, jotka laatikoista otettiin esiin
vain juhlatilaisuuksia varten, olivat levitetyt sohvan selustoille
ja pöydille. Hovineuvoksetar pukeutui vaaleaan kesäpukuunsa, joka
oli teetetty ulkomaanmatkaa varten. Ja irtonaisia ruusuja, kaikkein
kauneimpia, oli varattu Alicen hiuksiin.
Mutta Maiju! Maijuhan on talossa! Se ajatus tulee kuin pisara myrkkyä
ilon pikariin... Maiju on voinut huomata nämä valmistukset. Maiju voi
alkaa aavistaa jotakin. Maiju ei saa alkaa aavistaa! Hänet on siksi
aikaa toimitettava pois talosta... vaikkapa jollekin asialle. Vain
siksi aikaa, jolloin Alice on täällä. Hän saa lähteä viemään kirjettä
Märtalle Kaivopuistoon.
Maiju lähtee Kaivopuistoon ja hovineuvoksetar painaa rintaansa vasten
Allanin tulevan vaimon, itkee yhdessä hänen kanssaan ja kertoo hänelle
kuinka hän aina on toivonut Allanille juuri häntä eikä ketään muuta.
Alice ja Allan istuvat rinnan sohvassa. Alicen hiuksissa on vaaleita
ruusuja. Alice nojaa päätään Allanin olkapäähän ja Allan pitelee hänen
kättään. Päivä paistaa heihin. He puhuvat tulevaisuudestaan. Nyt aluksi
kihlaus on pidettävä salassa ja vain likeisimmät saavat siitä tietää.
Sitten syksyllä, kun täti ja Allan palaavat ulkomailta, se julkaistaan.
— Kuinka sinä nyt, Ali, raskit lähteä mamman kanssa? sanoo
hovineuvoksetar ja katselee heihin hymyillen ja kyyneliään kuivaellen.
— Mutta täti rakas! vastaa Alice sulhasensa puolesta.
— Minä olen oikeastaan nyt niin terve, etten enää tarvitsisi mitään
kylpymatkaa, vakuuttaa hovineuvoksetar.
— Niin kai, sanoo Allan hymyillen. — Ehei, pikku mamma, kyllä me
lähdemme. Minä olen täällä koko talven pelännyt ja vavissut tähtesi.
Kyllä sinun nyt pitää tulla terveeksi.
Hovineuvoksettaren sydäntä kourii: hän muistaa taas, että matkan täytyy
tapahtua Maijun tähden, jotta tytöstä kunnolla pääsee eroon. Tuo tyttö,
tuo tyttö on kuin painajainen.
Alice on onnellisesti poissa, hovineuvoksetar arkivaatteissaan ja juhla
lopussa, kun Maiju palaa asialta. Mutta hän vainuaa sittenkin jotakin
ja katselee oudosti ja tutkivasti emäntänsä ja nuoren herran mutkiin.
Heidän kasvonsa ovat käyneet niin kirkkaiksi. He puhelevat niin
hilpeästi. Ei heidän ilonsa ikinä tiedä hyvää hänelle.
Ja heidän ilonsa hymyillessä kuihtuu tyttö kuihtumistaan, niin kuin
hento kasvi kuihtuu auringon paahteessa, ilman sadetta. Joka päivä
pyyhkäisee verevyyttä hänen poskiltaan ja ennen pitkää ovat hänen
kasvonsa harmahtavat ja hänen silmissään asuu ainainen pelko ja
ahdistus. Kauheaa häntä on katsella. Vieraatkin alkavat kysellä mikä
häntä vaivaa. Hovineuvoksetar selittää, että hänen on ikävä lähteä
Helsingistä, ja jouduttaa jouduttamistaan matkaa, vain päästäkseen
häntä katsomasta.
Viimeisinä päivinä ennen herrasväen lähtöä tapahtuu Maijussa omituinen
muutos. Hän on itkenyt itsensä kuiville, kylmyys, katkeruus ja tuska
ovat sulaneet hänestä pois. Hän ei enää viskele ovissa eikä vaanien
ja tarkastaen katsele herrasväkeään. Hän käy nöyräksi, palvelevaksi,
ystävälliseksi, miltei iloiseksi. Mutta tuo ilo on niin outoa. Se on
hänessä uutta, hiljaista, surumielistä.
Hovineuvoksetar ymmärtää kaiken! Kaiken, kaiken! Tyttö on taistellut,
kärsinyt, tuskitellut. Nyt hän alistuu kohtaloonsa. Tai... olisiko se
äitiyden koittava onni, joka hänen surkeaa elämäänsä valaisee?... Sitä
ajatellessa joutuu hovineuvoksetar kuin pyörteeseen, jossa vastakkaiset
voimat repivät eri tahoille. Toiselta puolen on tyttö hänelle omainen,
likeinen, miltei pyhä — toiselta puolen vastenmielinen, iljettävä.
Onneksi on jotakin, johon voi turvautua: ulkomaanmatka.
Lähdön edellisenä iltana, kun tavarat jo ovat kunnossa, kokoaa
hovineuvoksetar voimansa ja kutsuu sisään Maijun. Hänen täytyy koota
voimansa, vaikka Alfhild ja Märta ovat hänen luonaan.
Maiju seisahtuu ruokasalin ovelle. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, mutta
tyynet ja ystävälliset.
— Kuulehan nyt, Maiju, alkaa hovineuvoksetar, — kun me nyt olemme
menneet ja sinä olet täällä pessyt lattiat ja peittänyt ikkunat, niin
vie sitten avain tirehtöörskälle.
Maiju ei puhu mitään, ainoastaan katsoo odottavasti.
— Ja tässä, jatkaa hovineuvoksetar, — sinä saat sen pienen lahjan,
jonka sinulle lupasin.
Hän laskee pöydän kulmalle rahan. Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin
leikkivien lasten ääniä pihamaalta. Nuoret rouvat vaikenevat eikä
hovineuvoksetarkaan enää virka mitään. Maiju on lentänyt tulipunaiseksi
ja painanut katseensa permantoa kohti. Hän ei liikahda paikaltaan eikä
sano sanaakaan. Näyttää siltä kuin ei hän pääsisi liikkumaan ja kuin
hänen kielensä olisi mykkä.
— Noo, Maiju, sanoo hovineuvoksetar rohkaisevasti, — tule nyt ottamaan.
Mutta samassa hän huomaa, ettei tyttö aio liikahtaa. Silloin hän
kiireesti nousee, ottaa satamarkkasen pöydän kulmalta, rientää Maijun
luo, painaa setelin hänen kouraansa ja työntää lempeästi tytön
keittiöön.
Hovineuvoksetar on toivonut, että hänen rauhansa palaisi, kun hän saisi
asiansa järjestetyksi Maijun kanssa. Allanin kihlaus on jo saanut
aikaan ihmeitä. Hovineuvoksetar on toivonut, että tuosta sadan markan
lahjastakin koitusi jotakin hyvää. Mutta vaikka hän on nähnyt Maijun
tyynenä, miltei iloisena, vaikka Maiju on häntä kiittänyt ja luvannut
matkustaa maalle, ei mielenrauhaa vain kuulu.
Yö on kirkas ja lempeä. Sophie-rouvaa väsyttää, mutta unta ei tule.
Allan on poissa. Ovat menneet Korkeasaarelle. Ei hän Allanista ole
levoton, sillä Alice on mukana. Heitä on siellä useita nuoria. Mutta
muuten tuntuu niin kamalan ahdistavalta, ikään kuin ei huoneessa olisi
ilmaa.
Äkkiä hän herää horroksistaan ja kuulee, että jossakin itkee lapsi. Hän
kuulee sen selvästi. Se on hätääntyneen, avuttoman lapsen parkua...
Allanin lapsen, Allanin lapsen! iskee samassa hänen päähänsä.
Sitä raukkaa palelee. Kun ei ympärillä ole kuin rääsyjä! Pienet kasvot
ovat sinettyneet ja tuhansissa ryppysissä. Se itkee, se itkee!
Isoäiti nousee istualleen — ei mitään, ei ketään! Uutimen raoista
häämöittää hiljainen, hymisevä kevätyö... Pahaa unta vain. Ei mitään
muuta!
Ja isoäiti painuu peitteen alle, päästää helpotuksen huokauksen ja
päättää nukkua. Mutta tuskin on hän silmänsä sulkenut, kun taasen
alkaa kuulua itkua, hiljaista, valittavaa, ikään kuin lapsen, joka on
kuolemaisillaan.
Jos Maijulle onkin syntynyt lapsi...! Keittiöstä päinhän itku kuuluu.
Ja suinpäin karkaa Sophie-rouva vuoteestaan ja rientää ruokasaliin
kuuntelemaan. Siellä on häntä vastassa valkeneva aamu. Ikkunoista,
joista uutimet ovat poistetut, tulvehtii valo sisään yhdessä lintujen
liverryksen kanssa. Ei mitään muuta... Jumala, Jumala, onko hän
tulemaisillaan hulluksi?
Sophie-rouva painaa kädet sydämelleen ja hengittää syvään. Sydän
läähättää ja takoo... Tekee hyvää nähdä aamuista valoa. Paras,
ettei enää menekään vuoteeseen, sillä niin pian kuin sinne menee,
alkaa taas kuulua itkua. Hän sukaisee ylleen aamuviitan ja istuutuu
ikkunaan odottamaan Allania... Juuri vuosi sitten tämä kaikki alkoi.
Juuri näihin aikoihin. Siihen saakka oli elämä ollut paljasta onnea.
Vuodessa, voi kuinka paljon ehtii vuodessa muuttua! Yö kuluu vihdoinkin.
Mutta onneton äiti kuulee itkua jo aamullakin. Onko hän saanut
korviinsa vetoa, vai mikä niiden on, kun niissä niin oudosti soi? Nyt,
aamulla, keskellä matkakiirettä, ihmistenkin aikana! Mutta se voi
johtua siitäkin ettei hän yöllä nukkunut. Ehkäpä se lakkaa, kun hän
pääsee vieraisiin oloihin. Niin sanoisi varmaan professori.
Aamu menee humussa ja kiireessä. Hevoset odottavat jo kadulla. Toinen
ajureista tulee kantamaan arkkuja Maijun avuksi. Hovineuvoksetar
kulkee kuin unissaan. Hän tuntee, että hänen pitäisi olla ikävä erota
kodistaan, mutta ei hän tunne mitään kaipausta. Hänen rintaansa
on noussut ikään kuin tulppa, joka tuppautuu ylöspäin ja yrittää
tukahuttaa. Hän nielee nielemistään, jottei se pääsisi kurkkuun asti.
Allan auttaa hänen ylleen takin ja laskee hänen käsivarrelleen
huopapeitteen. Itse hän eteisen pöydältä ottaa ruskean käsilaukkunsa
ja hatturasiansa. Sitten hän painaa oven kiinni ja alkaa astua alas
portaita. Nielee, nielee, ettei nousisi kurkkuun... Alhaalla kadulla
seisoo Maiju paljain päin, hiukset liehuen tuulessa.
Nyt on saatava poikki viimeinen side: sanottava hyvästi tytölle.
Hovineuvoksetar komentaa kättään, joka ei tahdo totella, ja saa sen
nousemaan. Hän saa suunsakin puhumaan ja toivottaa hyvää kesää. Mutta
hän ei katso tyttöön, katsahtaa ohitse.
Allan on jo rattailla ja ojentaa kätensä äidilleen. Maiju tulee
panemaan kiinni jalkapeittoa. Siinä antaa Allan hänelle kättä.
— No, hyvästi nyt, Maiju. Ja hauskaa kesää.
Samassa luiskahtaa hovineuvoksettaren katse niiaavaan tyttöön. Hänen
poskillaan palaa kaksi punaista pilkkua. Silmät ovat itkettyneet.
Nähtävästi ei tyttökään ole nukkunut koko yönä, vaan itkenyt. Ehkä se
yöllinen olikin hänen nyyhkynsä! Tyttö raukka, kuinka yksin, yksin hän
jää siihen kadulle, hiukset liehuen tuulessa! Hyljätty, hyljätty tyttö!
Hovineuvoksetar näkee kuin sumun läpi, kuinka hän lyyhistyy seinää
vasten.
Hän koettaa repiä auki silmänsä, kiinnittää katseensa taloihin, jotka
seisovat paikoillaan, vastaantulijoihin. Ei onnistu! Hänen silmissään
on vain tuo nainen, joka niiaten ojentaa kätensä rattaiden edessä ja
sitten lyyhistyy seinää vasten.
Allan puhelee reippaasti, ikään kuin hän olisi vapautunut taakasta.
— Onneksi tuulee maalta päin, selittää hän. — Ja eihän mammalla sitä
paitsi ole taipumusta merikipuun. Ethän ollut merikipeä silloinkaan,
kun te papan kanssa olitte ulkomaanmatkalla. Tehän kuljitte Ranskasta
Englantiin. Se on paha väli se. Ei, kun minun reipas mammani kesti sen,
niin kestää hän kyllä tämänkin.
Hovineuvoksetar kuulee kaiken aikaa, mitä hän sanoo, mutta sanojen
takaa kuuluu joku heikko sivusävel. Se on pienen lapsen valittavaa
parkua. Se kuuluu jostakin kaukaa.
Siinä sitä siis nyt ollaan! Hän luuli vapautuvansa, kun pääsisi
irti tytöstä. Mutta ei! Tuskan ääni seuraa. Kunnia on pelastettu,
pieni Alice pesee pois ulkonaisen häpeän. Mutta äidin mielenrauha —
palanneeko se koskaan?
Ei koskaan, ei koskaan! kuuluu äänettömänä vastauksena hänen
sisimmistään. Vaikka hän pakenisi maailman ääriin, on hän hiljaisina
öinä kuuleva itkua ja valitusta. Ja vaikka hän peittäisi silmänsä
paksuilla vaatteilla, on hän näkevä sinertäväkasvoisen avuttoman
lapsen ja hyljätyn nuoren äidin lyyhistyneenä seinää vasten. Tämä
kaikki seuraa häntä merten taa ja se palaa taas hänen mukanaan kotiin.
Terveyttä hänelle — sitä ei ole!
Mitäpä hänestä! Kunhan Allan vain tulisi onnelliseksi! Mutta hän
pelkää, pelkää...
Laivarannassa on vastassa sankka joukko: tyttäret miehineen, lapsia
kukkakimput käsissä, Alice muodikkaassa kesäpuvussaan. Heidän
taustanaan on valkea puhtoinen laiva siltoineen, jolla ihmisiä
tungeskelee.