Kun Victoria heräsi pää pielustaan nojaten, oli hän yksin ja avoimesta
akkunasta virtaili aamuinen ilma sisään. Hän hypähti jalkeille ja meni
hakemaan puolisoaan, jonka näki astelevan edestakaisin terassilla unen
virkistämänä ja jälleen kuin uusin voimin. Hän ei tahtonut uskoa, että
Pescara viime yönä oli ollut hänen käsissään niin ankarissa kivuissa,
tapaus oli hänestä kuin unta.
Silloin aikoi Pescara: — Eilen, rakas herrattareni, kysyitte minulta
jumalani nimeä ja minä pelkäsin Teille vastata. Viimein olisitte
puoli pakosta saanut salaisuuteni ilmi, sillä vaikea on rakastetulta
vaimolta salata mitään. Silloin ilmestyi itse jumalani ja kosketti
minua. Tunnette nyt sen, jonka pelottava nimi jääköön lausumatta. Älkää
itkekö! Vuodatitte eilen jo kylliksi kyyneleitä. Vaan sanokaapa nyt,
missä haluatte oleskella sen aikaa kun olen sotaretkeltä Milanossa?
— Kuinka saatoit niin kauan sen minulta salata, Ferdinand?
— Ensin — jonkun aikaa — salasin sen itseltänikin... ja kuitenkin...
tiesin kohtaloni jo Pavian iltana. Tuon hurmeisen talviauringon
laskiessa päättyi myös eloni päivä. Miten olisin voinut synkentää
elämääsi ennen aikojaan ilmoittamalla omain hetkieni lyhyyden? Lausuit
joskus, että on julmaa herättää raskaassa unessa nukkuvaa ja ettet sitä
suvaitsisi. Mutta julma en ole.
— Olethan, vastasi Victoria, muuten et olisi antanut pettyä minun niin
karvaasti, vaan olisit kutsunut minua avuksi ja minä olisin sinua
hoitanut.
— Se oli tarpeen kaikilta salata, vastasi Pescara.
— Entä lääkäriltäsi? Hän sen tiesi ja minä olen hänelle suutuksissa
siitä että hän petti minut, vaikka kirjeissä pyysin ja vannotin häntä
puhumaan totta.
— Numa parka, virkkoi päällikkö, on jo kyllin onneton kun ei voi
minua parantaa. Hän neuvoi minua menemään lepäilemään pitkäksi aikaa
Iscialle, mutta minä sanoin hänelle: ei se auta. Vaan mitäpä puhua enää
tästä...? Minne aiot lähteä, Victoria?
— Ei. Ferdinand, älä salaa minulta enää mitään! Puhu!
— Se ei auta, sanoin hänelle, toisessa keuhkossa on reikä ja sydän on
vialla. Sinun on ainoastaan viivytettävä kuolemaani, Numa! Kesään,
syksyyn, ensimäisen lumen tuloon! Tarvitsen aikaa vain sen verran,
että ehdin täydentää voittoni. Ja ennen kaikkea, sanoin, älä hiisku
kellekään mitään! Kukaan ei saa tietää salaisuuttamme. Se enentäisi
vihollistemme voimat monin verroin ja tuhoisi minut ja joukkoni. Vielä
kerran, vaikene! Se on tahtoni, vaadin häntä. Ja minä teeskentelin
niin hyvin olevani terve, että Italia tarjosi minulle kihlasormusta. —
Hän hymyili. — Ja vielä kerran nousen ratsuni selkään! Mutta Victoria,
sen sinä lupaat minulle — en vaadi valoja, teethän sen mielelläsi —
ettet kiiruhda jälestäni kutsumatta tomupilvien ja hurmeisten kenttäin
halki. Voisit saada sotaväen ivailemaan, ei itseäsi vaan hemmoteltua
sotapäällikköä. Siis sinä et seuraa. Vaan minne jäisit? Jäätkö tänne?
Victoria mietiskeli ja lohduton tuska kuvastui kasvoillaan. — Eilen
tänne, ratsastaessa näin kaupungin alueella nunnaluostarin ja sain
kuulla, että se on nimeltään Pyhäin haavain luostari. Minä odotan sinun
kutsumustasi siellä, teen katumuksen töitä ja rukoilen parantumistasi.
— Parantumistani? hymyili Pescara. — Rukoile vain. Eikä sinulle tule
ikäväkään Pyhissä haavoissa. Mikäli olen kuullut, on nunnissa mainioita
laulajia ja luostari on kuuluisa kuorolaulustaan. Ratsastetaan sinne
nyt heti kun ilma on vielä raikasta eikä kulkijat ole ehtineet
pölisyttää sotatietä. — Keveästi asteli hän puiston läpi vanhalle
linnalle käskeäkseen satuloimaan hevoset.
Victoria seurasi häntä hiljaisin askelin ja nähdessään puistossa
lääkäri Numan, joka oli tulossa tiedustelemaan sotapäällikön vointia
viime yönä, lähestyi hän lääkäriä tuskallisen liikutettuna: Victoria
tahtoi torua häntä totuuden salaamisesta ja samalla rukoilla häntä
pelastamaan tuon kalliin hengen taitonsa viimeisillä ja kätketyimmillä
keinoilla. Mutta kun lääkäri näki Colonnan tulevan, ojensi hän
voimattomuutensa tuntien vapisevat kätensä kuin itseään suojellakseen
ja kuten rukoillen: Armahtakaa, en voi häntä parantaa! Victoria ymmärsi
tuon liikkeen merkityksen ja meni hänen ohitseen kuten myös Ippoliton,
joka hänen edessään notkisti polvensa, mutta jota Victoria pojan
suureksi suruksi ei edes huomannutkaan.
Linnanpihalla näki hän Pescaran mustan orhin valjastettuna
raskaihin ja kallisarvoisiin ratsassälyihin ja oman berberiläisen
keltavoikkonsa satuloituna. Sotapäällikkö nousi hevosen selkään ja he
ajoivat päriseväin rumpujen tervehtiessä laskusillan yli Lombardian
silmänkantamattomille riisitasangoille. Jonkun matkan päästä seurasivat
heitä Pescaran ratsupalvelija, etelän auringonpaahtama kalabrialainen,
ja muulin selässä Victorian roomalainen kamarineitsyt.
Matkaavain takaa kajahtelivat linnan pihalta unohdetun kanslerin
avuttomat hätähuudot. Hän oli herännyt pahoista unista ja harhaillut
jo aamuhämärässä puistossa pyrkien yhä muureille ja valleille, mutta
saksalaiset ja espanjalaiset vartijat yllättivät aina hänet. Svabin
poikia huvitti kovasti hänen liukas pujahtelunsa, mutta espanjalaiset
iskivät merkitsevästi ja koston iloisesti silmää toisilleen: he pitivät
näet varmana, että päällikkö oli vietellyt ansaan vihollisten kanslerin
ja tuumivat, huomenna, kun Moronea kuletettaisiin sotajoukon mukana,
rääkätä häntä oikein sydämen halusta ja ryöstää hänet puti puhtaaksi.
Viimein joutui kansleri puistossa pyöreälle aukeamalle ja vaipui
väsyksissä samaiselle penkille, jossa oli eilen tavannut Pescaran
nukkumassa ja salaa tarkastellut hänen kasvojaan. Mutta silloin kuuli
hän yhtäkkiä porttivahdin torven törähtävän ja juoksi linnanpihalle
ja yritti sukeltautua sillalle päästäkseen ulos. Ojennetut pertuskat
sulkivat tien ja vaikeroiden jäi hän katsomaan, miten sotapäällikkö ja
Victoria häipyivät etäisyyden utuihin.
Raikasta eilistä päivää oli seurannut raskas sää. Ei tuntunut tuulen
henkäystä, ei hattaraa taivaalle ilmestynyt, leivo vaikeni, ainoakaan
lintu ei viserrellyt. Maailmassa oli sauhuinen hämy kuin tuonen
kedoilla.
Nyt näkyi jo luostari, sen rauhaisat muurit kuten suurenemistaan
suurenivat. He ratsastivat aivan hiljaa, leskeksi tuomittu Victoria ei
sanaakaan virkkanut ja sotapäällikön ajatus lensi nyt levähtäen olojen
ihmeellisten vastakohtain kautta nuoruuden aikaan keveästi, rakastaen
ja palavan kiihkeänä ja muutti tuon hänen vieressään ratsastavan
murehtijan jälleen muinaiseksi liikuttavan suloiseksi neidoksi ja
hempeäksi morsiameksi. Hän ei voinut olla puhumatta Victorialle noiden
onnenpäiväin pienistä tapahtumista, mutta sureva Victoria ei hymyillyt
hänen sanojaan kuullessaan. Pescara oli vapautunut salaisuutensa
raskaasta taakasta, jonka katkeruuden Victoria sai nyt yhtäkkiä
täydellisesti kokea.
Kohta olivat he saapuneet niin lähelle, että kuulivat luostarista
kuorolaulua. — Mitähän ne laulavat? kysyi Pescara välinpitämättömästi.
— Kai jotain sielumessua, vastasi Victoria.
Kun he luostarin luona laskeutuivat hevosen selästä, niin kas,
portista tuli heitä vastaan abbedissa kahden vaatimattoman nunnan
kanssa. Kai oli heidän tuloaan riisivainiossa tähystellyt jokin lapsi
ja juossut pikaisesti, paljain jaloin ilmoittamaan siitä luostariin.
Abbedissa oli jo eilen saanut tietää donna Victorian saapuneen
Novaraan ja hänen itserakkauttaan oli oitis hyväillyt se aavistus,
että jumalaapelkääväinen ja ystävällinen rouva varmaan kävisi Pyhissä
haavoissa, sillä luostarilla oli paitsi hyvin harjoitettua kuoroaan
toinenkin, vielä suurempi merkillisyys: kummallinen, kerta päivässä
kuin kuolleeksi jäykistyvä sisko Beata, minkä sairaassa ja kuihtuneessa
ruumiissa näkyivät pyhät, hurmeiset haavat. Yritteliäs ja rohkea
abbedissa oli päättänyt anoa Colonnalta, jonka uskoi voivan vaikuttaa
puolisoonsa, huojennusta sotakorvauksesta, minkä tuo jumalaton ja
saaliinhimoinen päällikkö — sellaiseksi mainitsi Pescaraa Italian
papisto — oli määrännyt luostarin tilusten maksettavaksi vastoin
kanoonista lakia ja kaikkea kohtuutta. Mutta abbedissan päähän ei
ollut edes unessa pälkähtänyt, että itse sotapäällikkö, joka karttoi
kristillisiä paikkoja, tulisi luostariin madonna Victorian keralla.
Tuo miellyttävä ylinunna, jolla oli tummat, viisaat silmät ja kalpeat,
avomieliset kasvot, tervehti ylhäistä pariskuntaa muutamin valituin
sanoin ja vaikeni sitten huomaavaisesti antaen puhevuoron Pescaralle,
jonka jalo olemus teki häneen syvän vaikutuksen.
— Arvoisa rouva, ulotti sotapäällikkö, donna Victoria haluaisi viettää
täällä joukossanne levossa ja hurskauden harjoituksissa ne päivät,
mitkä kuluvat huomenna alottamaani sotaretkeen, joka arvion mukaan
kestää noin viikon ajan. Ratkaisevan taistelun jälkeen kutsun hänet
Milanoon. Voitteko luovuttaa sopivan kammion hänen asunnokseen?
Heti vastasi abbedissa, että hänen kammionsa on käytettävissä.
— Tahdon yksinkertaisen kopin tavallisille kalustoilleen kuten
halvimmilla siskoilla on, virkkoi Victoria, jonka kalpeus kummastutti
abbedissaa. Mutta hän ajatteli markiisittaren surun johtuvan hyvin
ymmärrettävästi vain puolison sotaan lähdöstä.
— Kun donna Victorian asunto on järjestetty, lausui Pescara, niin
ilmoitettakoon minulle. Minulla on vielä puhumista hänen kanssaan.
Pyydän päästä sisälle yksityiskammioon, vain nyt, poikkeustapauksessa,
kun olen luostarimme suosija. Menen kirkkoon. — Hän kumarsi ja lähti.
Victoria kysyi mitä nunnat olivat laulaneet ja sai vastauksen: —
Sielunmessua, nuoren Julia Datin, vanhan lääkärimme pojantyttären
puolesta, joka kuoli Roomassa. — Sitten meni Victoria abbedissan
jälestä ja nuo kaksi nunnaa lähtivät täyttämään heidän korvaansa
kuiskatuita kätkyjä.
Sillä aikaa asteli sotapäällikkö hattu päässä ja tavanmukaisia
hurskauden menoja noudattamatta kirkossa edestaas vankoin askelin
ja käsivarret ristissä panssaroiduilla ryntäillä. Hän oli ottanut
ylleen keveän kypärän ja haarniskan kun tiesi kotimatkalla Novaraan
kohtaavansa sotavalmiita joukkojaan ja asteli tässä rukousten ja
nöyryyden huoneessa kuin sankari ja kuningas.
— Ei, supisi hän itsekseen, tänään se oli viimeinen kerta. Jätän
hänelle hyvästit terveenä miehenä. Säästän häntä näkemästä miten
kärsin. Hän tapaa minut sitten kun jo rauhallisena lepään.
Vaikka hän luuli olevansa yksin, katseltiin häntä kuitenkin
lehteriristikkojen takaa. Nunnat olivat nousseet sinne jälleen
abbedissan käskystä, sillä Pescaran oli saatava kuulla luostarin
kuoroa. Salaperäinen Beatakin oli kömpinyt lehterille ja hänen
haaveelliset katseensa kohdistuivat toisten paljon tulisempain ja
tummain silmänsäteiden keralla Pescaran sankariolentoon. Kaikki
kokoontuneet taivaan morsiamet ylistivät autuaaksi Colonnaa ja
kadehtivat hänen maallista onneaan, mutta onnelliseksi luultu
vääntelikin tuolla läheisessä kammiossa käsiään epätoivosta. Olipa
Beatakin langeta ihailemaan tätä ylevää maailman herraa, mutta
uljaasti kukisti hän luontonsa ja rukoili palavasti, että taivas
riistäisi Colonnalta hänen epäjumalansa hänen sielunsa pelastukseksi.
Mutta viaton turhamaisuus tukautti nämä intohimon tunteet ja hieman
supateltuaan, neuvoteltuaan ja ryiskeltyään virittivät siskot riemuiten
loistokappaleensa, Te deumin, joka sopikin Pavian voittajalle paremmin
kuin jokin prosa tai seiquiensi.
Pescara olisi kai kuunnellut laulua, ellei häntä yhtäkkiä olisi
lumonnut tuo suuri alttaritaulu, joka kuvasi ristiinnaulittua ja
jo henkensä antanutta Kristusta ja jonka värit vielä loistivat
aivan tuoreina. Mutta eipä hän tarkastellut jumalaista päätä,
vaan soturia, joka pisti keihäällään pyhää ruumista. Soturi oli
varmaan sveitsiläinen, maalari oli tiettävästi tutkinut tavattoman
huolellisesti sen pukua ja asuntoa tai maalannut ne suoraan luonnosta.
Mies seisoi hajasäärin, vasen housunlahe oli keltainen ja oikea musta,
käsissä nahkakintaat ja pisti alhaalta suoraan ylöspäin vankasti
ja hitaasti. Kattilahattu, haarniskakaulus, käsivarsien ja reisien
suojukset, punaiset sukat, leveät jalkineet, kaikki oli kuvattu. Mutta
ei tuo hyvin tunnettu puku kiinnittänyt enimmän Pescaran mieltä,
vaan miehen härkämäiset hartiat ja hänen päänsä. Pienet, siniset,
kristallinkirkkaat silmät, nykerönenä naaman sisässä, irvistelevä suu,
ruskeat kasvot ja punertavat posket, lusikan muotoiset korvahelat
ja kasvojen sävy, jossa kummallisesti yhtyivät suoruus ja kavaluus.
Sotapäällikköinä kun oli tottunut kasvoja tuntemaan, muisti Pescara
heti jossain ennenkin nähneensä tuon pienen, leveäselkäisen, nokkelan
vintiön, minkä saattoi arvata urilaiseksi hänen mustan ja keltaisen
kirjavista housuistaan. Mutta milloin ja missä? Silloin pisti
hänen kylkeensä yhtäkkiä kuin keihäällä ja nyt tunsi hän kuvan:
sveitsiläisen, joka Pavian luona oli lävistänyt hänen kylkensä.
Epäilemättä oli se hän. Kun vintiö oli kyyryllään maasta pistänyt
häntä, oli hän vilaissut noihin kristallisilmiin ja nähnyt tuon
samaisen suun tyytyväisesti irvistelevän. Tunnettuaan kuvan, ei
päällikkö enää piitannut paljon tuon sveitsiläisen jälleen näkemisestä
ja hilpeästi kysyi luin abbedissalta, joka seisoi hänen vieressään
ja oli tullut noutamaan häntä donna Victorian luo, kuka taulun oli
maalannut. Luoden katseensa häveliäästi alas vastasi abbedissa: —
Pari lahjakasta nuorukaisia Mantuasta, vaan olivat tavoiltaan kovin
epäilyttäviä, joten kiitti onneaan kun he lähtivät täältä pois.
Avatessaan kammion oven, näki Pescara Victorian polvillaan maassa.
Kuten peläten häiritsevänsä vaimoaan, katseli hän hetken vaieten ulos
kupukattoisen huoneen akkunasta, jonka pieleen hän nojaili, ja näki
ruohoisia kumpuja ja hautaristejä. Vihdoin kysyi hän: — Mitä teet.
Victoria?
— Teen katumusta, vastasi tämä.
— Kenen puolesta?
Victoria nousi ylös ja vastasi vielä kädet ristissä: — Itseni, Teidän
ja Italian. Italian puolesta sen julkeain pahain tekojen ja rajattomain
syntein tähden, joihin se hukkuu, sillä Te olitte ainoa, joka sen
olisitte voinut pelastaa. Itseni puolesta, koska tulin luoksenne
kiusatakseni Teitä. Ja Teidän puolestanne, koska sanotte kuolevanne.
Rukoilin Teille katoamatonta osaa, mutta, — hän pudisti surullisesti
päätään, — taivas ei ole minua vielä kuullut.
Pescara veti hänet istumaan viereensä penkille akkunan luo ja piteli
häntä kädestä kuin veli sisarta. Hänet valtasi halu heittäytyä hetken
unohdukseen kai siksi että salaisuus hänen ja vaimon väliltä nyt oli
kadonnut tai sentähden, että hän tietämättään tahtoi pidentää tätä
heidän yhdessä olonsa viimeistä hetkeä.
— Heikkouskoinen, alkoi hän hilpeästi, jätä minut oudon suojaajani
huomaan! Poikana uskoin äitini kanssa, joka oli oikea pyhimys, kirkon
lupauksiin: nyt näen ympärilläni ikuisuuden häilyvän. Jo ensimäisessä
taistelussani oli kintereilläni kuolon enkeli, kun toverini, sinun
veljesi, Victoria, kaatui sanaa päästämättä kuula sydämessä. Sille
jumalalle olen uhrannut monet hekatombit ja onpa hänkin puolestaan
muistanut usein minua ja koskenut tervehtien minuun melkein joka
ottelussa, sillä näyttääpä kuin olisin herkempi haavoittumaan kuin
muut. Mutta kauan kesti ennenkuin opin rakastamaan tuota viikatemiestä.
Vielä Pavian taistelun jälkeen, jo tietäessäni että olin hänen
valittunsa, ponnistelin ja kapinoin häntä vastaan ja kiukuttelin kuin
uppiniskainen nuorukainen. Vähitellen aloin kuitenkin aavistaa ja uskon
nyt varmaan, että hän tietää sopivan hetkeni. Eloni solmua ei voi
avata, hän sen katkaisee.
Victoria kuunteli kalpeana ja hiiskumatta Pescaran sanoja ja tuijotti
kummastunein silmin kuten nähden ihanan palatsin palavan ja loimuavain
liekkien nuoleskelevan joka pylvään kruunua.
— Sanon sinulle, vaimo, jatkoi Pescara, maa suistuu jalkaini alta!
Voittoni ja maineeni kukistavat minut. En voisi enää elää, vaikken
olisi haavoittunutkaan. Espanjan puolelta on osanani kateus, kavalat
parjaukset, kauna ja horjuva hovisuosio, joka viimein loppuisi
ja kukistaisi minut. Italia vihaisi minua myrkyllisestä kuten
halveksijaansa.
Mutta jos olisin luopunut keisarista, olisin tuhonnut itse itseni
ja kuollut petollisuuteeni, sillä kaksi minussa on sielua, toinen
italialainen, toinen espanjalainen, jotka olisivat tuhonneet
toisensa. En myöskään usko, että olisin voinut luoda Italiasta elävää
kokonaisuutta. Tosin sillä on hengen säihkyvä lamppu, mutta se on
ottanut elämänsä perusohjeeksi hillittömät himot ja niskoittelun
ikuisuuden lakeja vastaan. Sinäpä sen sanoit, Victoria, Italian on
sovitettava rikoksensa. Kahleissa kituen oppikoon se ymmärtämään
vapautta. Mutta tuo espanjalainen maailman valtias, jonka päivä
verenpunaisena nousee meren tältä ja toiselta, puolen, se minua
kauhistaa: orjia ja pyöveleitä! Minuun itseenikin on jo tarttunut
jonkinlaista julmuutta. Ja vielä kauheampaa: jonkinlaista munkin
uskonnollista mielipuolisuutta. Ja kuitenkin on tuo sinun turmeltunut
Italiasi kaikkein epäinhimillisin.
Victorian katse kirkastui kun hän näki Pescaran rakastavan Italiaa.
— Sinä olisit antanut sille vapauden keralla hyveet! huusi hän,
mutta Pescara jatkoi kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan: —
Vaan nyt olen ylennetty matalasta maasta, olen vapautettu ja uskon,
että vapauttajani on tehnyt kaikki parhaakseni ja kantaa minut pois
lempeästi. Minne? Lepoon. Ja nyt erotkaamme, Victoria. — Pescara yritti
suudella kyyneleet hänen silmistään, mutta hänen huuliinsa sattuikin
Victorian hempeä suu, joka kurottautui hänen puoleensa.
— Vielä sana, virkkoi Pescara, anna maailman tuomita minua miten
tahtoo. Juopa on minun ja heidän välillänsä. Voi hyvin. Älä seuraa
minua! Tule Milanoon, mutta vasta kun kutsun!
Victoria ei luvannut totella.
Kun Pescara jätti hyvästit abbedissalle, ei tämän tarvinnutkaan lausua
hänelle anomustaan. Suoranaisena vastalahjana vaimonsa majoittamisesta
vapautti päällikkö luostarin vielä maksamattomista sotakuluista. Tästä
taloudellisen pulan ja varattomuuden loppumisesta syntyi luostarissa
sellainen ilo, että sisaret kattoivat pöydän vieraansa kunniaksi
kaikkein parhaimmilla herkuillaan. Mutta Victoria ei tullut aterialle.
Luostarin siunaamana ratsasti Pescara jälleen hiljaa kohti kaupungin
torneja. Hänen tulinen mustansa näytti kummastelevan tällaista vakavaa
kulkua. Tasangolla kajahtelivat marssinsävelet ja kaikkialla astelevat
joukot saivat sen vainuamaan, että sotaretki alkaa. Se päristeli kuin
ruudin savua haistellen ja kulki ylpeästi kuin tietäen kantavansa
voittoa.
— Raskaat ovat jäähyväiset, ajatteli sotapäällikkö, en voisi jättää
niitä uudelleen! — Vielä kerran tulvahti elinhalu hänen sydämeensä ja
hänet valtasi olemassaolon parhain onni, kauneuden ja sielunvoiman
tunto. Nuorukaisveri kiehahti hänessä ja vain joku hetki sen jälkeen
kun hän oli puhellut Victorialle niin sovittavasi, alkoi olentonsa
kapinoida tyhjäksi tulemista vastaan. Jalo veri, joka kuolevaisen
suonissa virtaa, ja ponteva toiminnan halu eivät jaksaneet käsittää
ikuista lepäämistä. Kirkkaista, harmaista silmistään sinkosi vihan
salama tuohon murhaajaan, jonka hän näki sielussaan kuin taulussa
ja hän löi haarniskoidulla kädellään rintaansa kuten tappaakseen
vaapsahaisen, joka siihen oli pistänyt. Silloin hirnahti orhi ja alkoi
nelistää, liekö sen kylkeen sattunut herran kannus tai oliko se niin
tottunut ratsastajaansa, että vainusi tämän olevan vihoissaan.
Sellaisten tunteiden kuohuessa huomasi Pescara, miten miesjoukko
läheisellä vainiolla otteli vimmatusti ja tallasi viljaa jalkoihinsa.
Yksi taisteli epätoivoisesti ylivoimaa vastaan. Pieni mies, yllään
mustan, ja keltaisen kirjavat, repaleet, hosui kuin hullu paria
kymmentä espanjalaista peitsen kappaleellaan. Kaksi vastustajaa oli hän
jo suistanut, mutta silloin toiset, hänet kaatoivat ja uhkasipa urhon
kurkkua jo miekan kärki kun joku espanjalaisista riuhtasi miehen hänen
rintansa päältä ja osoitti paikalle kiitävää sotapäällikköä.
Pescara viittasi kädellään ja miehet seurasivat vankineen häntä
mahtavan tammen alle, joka kasvoi maantien laidassa ja oli ainoa puu
koko suurella, paahteisella alangolla. Sotapäällikkö laskeutui hevosen
selästä ja asettui seisomaan puun jättiläisvahvuista, sammaltunutta
runkoa vasten. Hän huohotti kovasta ratsastuksesta ja hänen sopi nyt
levähtää teeskennellen syyksi tähän seisahtumiseensa tuon vangitun
kuulustelemisen.
Espanjalainen vahtipäällikkö ilmoitti, että he olivat nähneet tämän
sveitsiläisen — kai Pavian luona selkäänsä saaneita — juoksevan
laihoon, johon oli piiloutunut. He olivat ottaneet hänet kiinni,
kun epäilivät häntä milanolaiseksi vakoojaksi. Päättäen esityksensä
katsahti tuo espanjalainen pujoparta pitkään, vankkaan oksaan, joka
kasvoi vaakasuorasi tammessa.
Pescara viittasi espanjalaiset poistumaan. He muodostivat vahtiketjun
jonkun matkan päähän, mutta Pescara tarkasteli nyt kiireestä kantaan
sveitsiläistä. Vaikka haarniska oli vallan ruosteessa ja keltaisen ja
mustan kirjavat housut repaleina, tunsi hän kohta luostarin tauluun
kuvatun puvun ja vielä paremmin nuo kiiluvat, pienet silmät ja kohtapa
vetäytyi tuon lumen edessään seisovan suu hymynsekaiseen irvistykseen
ehkä siksi, että hän pelkäsi tuomiota tai muisti nyt yhtäkkiä nähneensä
sotapäällikön ennenkin.
— Anna tänne, käski Pescara osoittaen keihäänpätkää, jonka muudan
huoveista oli heittänyt vangin jalkain juureen todistukseksi toveriensa
haavoittumisesta. Se oli peitsen kärkipuoli, terä oli vielä veressä.
Sveitsiläinen totteli ja sormellaan hivellen koetteli päällikkö terää.
Sitten nakkasi hän pätkän pois.
— Mikä nimesi? kysyi hän.
— Bläsi Zgraggen, Urista, vastasi mies.
Päällikkö ei yrittänytkään lausua tätä vaikeaa sukunimeä, joka oli
luultavasti jotain Sveitsin syrjäisen alppiseudun murretta, vaan
käytti ristimänimeä sen italialaisessa muodossa. — Biagio, sanoi hän,
haavoitit kahta soturiani. Ehkäpä annan sinut hirttää tuohon oksaan.
Bläsi Zgraggen vastasi rohkeasti: — Jos annatte minut hirttää, niin
ette tee sitä enimmin äskeisen tekoni vuoksi, vaan sentähden että minä —
— Hiljaa! vaati päällikkö. Hän olisi saattanut kostaa sveitsiläiselle
tuomiten tarkoin sotalain mukaan, mutta hän ei olisi voinut tunnustaa
tuomiotaan kostoksi ei itselleen eikä tuolle uhrilleen. — Mitenkä sinä
jäit näille maille? kysyi hän.
Zgraggen, joka puhui sujuvasti Lombardian murretta, alkoi rohkeasti:
— Pavialla sain haavan ja jäin virumaan hevosten jalkoihin katkaistu
peitsi vieressäni. Öillä laahasin itseäni vuoristoon, näin nälkää ja
kerjäsin. Näettehän, herra, tuolla kahden poppelin oikealla puolella
tuon pitkän, punaisen katon? Siellä asuu Narracivallia miehensä
kanssa. Isäntä palkkasi minut peltotöihin kunnes sota loppuisi, sen
ajalla en kuitenkaan pääsisi rajan yli. Antaapa sitten ajan kulua,
niin Narracivallin alkaa tykätä minusta. Silloin näin unessa isän ja
isovanhukset, jotka elävät vielä siellä kotipuolessa, vaikka hyvin
huonojahan ne vanhukset jo ovat. Ensin tuli isä, pudisti sormeaan
ja sanoi: "Varoppa itseäsi, Bläsi!" Sitten tuli ukko, pani kätensä
ristiin, sanoi: "Murehdi sielustasi, Bläsi!" Viimein tuli mummo,
näytti ovea, sanoi: "Ala laputtaa, Bläsi". Minä hyppäsin makuulta ja
aloin hakea vaatteitani, mutta Narracivallia oli vietellyt minulta
silkkihanskat ja käätykauluksen komeillakseen niillä kirkossa. Olin
vielä ihan hölmönä ja meni viimeinenkin älyni kun tulin huomenna Pyhiin
haavoihin ja — no sen arvaatte miten minä säikähdin — näin itseni
ilmielävänä pistämässä keihäällä Jumalaa.
— Ai jai! nauroi Pescara.
— Se oli koiran kujetta! äkäili Zgraggen. — Kuulkaas, herra, pari
maalinsutaajaa oli näet, puuhaillut siellä jo pitkän aikaa kompeineen
ja tulivat kerran meijeriin juomaan lasin maitoa. Toinen äkkää
minut... "No tuossahan se nyt on mitä puuttuu", tuumii ja töllistelee
mustankeltaisia housujani. — "Kuulkaas mies, juoskaa hakemaan keihäänne
ja haarniskanne". Tein työtä käskettyä. No sitten komentaa hän minua
levittämään sääriäni ja samassa kiskoo ne itse hajalle ja kuvaa minut
vaatteeseen. Lupasivat kelmit saattaa muotoni suureen kunniaan, mutta
siinäpä nyt seison Pyhissä haavoissa ja pistelen Vapahtajaa!
Päällikköä miellytti tuo suorasuinen vintiö. — Täss' on! huusi hän
merkillisesti liikutettuna ja antoi uriaiselle täyden kukkaronsa. Tämä
otti sen vastaan oikealla kädellään ja luki kultakolikoita solutellen
niitä harvaan ja hartaasti vasemmalle kämmenelleen. Sitten tunki hän
dukatit taskuunsa ja tahtoi antaa kukkaron takaisin.
— Pidä pois! Siinä on kultaiset nauhat!
Urilainen pisti kukkaron samaan läpeen kuin dukatitkin. — Mihin väkeen
nyt joudun, herra? kysyi hän. Hän oletti tietysti, että Pescara oli
pestannut hänet palvelukseensa ja antanut pestirahat.
Pescara vastasi: — En minä sinua palkannut ja luulenpa että nyt kun
nuo kolme vanhustakin ovat, sinua niin vakavasti varoittaneet, sinun
on parasta palata kotiisi ja elää ihmisten iloksi, kuten sananlaskussa
sanotaan.
— Mutta minkästähden te annoitte minulle näin paljon rahaa, vaikken ole
tehnyt Teille mitään hyvää? kysyi Zgraggen. — Vaan paljon pahaa, aikoi
hän lisätä. — Pescaran kostotapa pani Urilaisen pään pyörälle ja teki
hänet aivan levottomaksi, kun ei oikeudentuntonsa sitä ymmärtänyt.
— Ylevyydestä! laski Pescara leikkiä.
Se sana oli Bläsille outo. Silloin pälkähti hänen päähänsä, että se
merkitsi kai samaa kuin "ylpeydestä" ja kun hän leirissä oli nähnyt,
miten usein rahoja tuhlataan pöyhkeilyn vuoksi, niin hän rauhoittui.
— Jahah, virkkoi hän. Mutta Pescara viittasi että hänen ratsunsa
tuotaisiin.
— Ja päästäksesi vartijain läpi, puhui sotapäällikkö jo ratsaille
nousemaisillaan, ota vielä tuo! — Hän heitti sveitsiläiselle
pääsylapun ja vähällä oli Zgraggen häntä kiittää. Hän tahtoi toivottaa
Pescaralle edes pitkää ikää, mutta kun hän jäähyväisiä heittäessään
katsoi Pescaraa kasvoihin, näki hän hänet kovin sairaaksi tarkoilla
alppilaisen silmillään, joita ei voinut, pettää edes Pescaran kasvojen
kaikkia harhauttava henkinen elävyys. Tahtomattaan toivotti Zgraggen:
— Jumala suokoon Teille autuaan lopun, herra! ja omia sanojaan ja
niiden pahaa merkitystä pelästyen juoksi hän suoraa päätä laihoon
kädessään peitsen puolikas, jonka hän oli ottanut maasta ja jota
käytti matkasauvanaan. Espanjalaiset olivat ihmeissään katselleet
tapausta, mutta vanha vartioston johtaja pudisti arveluttavasti ja
taikauskoisesti päätään nähdessään tarkan päällikön noin kummallisen
anteliaana.
Miehet, jotka olivat vanginneet Urilaisen, kuuluivat samaan sotaväen
osastoon, mikä nyt rumpujen päristessä ja tomupilvessä marssi paikalle.
Sotapäällikkö ratsasti urheita poikiaan vastaan ja huikea riemuhuuto
kajahti joukosta. Hän ohjasi hevosensa soittokunnan ja ensimäisen
komppanian väliin, jonka päällikkö päästi hänet kunnioittavasti
paikalleen.
Hetken ratsasti hän yksinään joukkojen etunenässä. Silloin läheni
Novarasta ratsumies valkea mantteli hartioillaan ja tuli Pescaran luo.
Yhdessä ratsastivat he sitten linnan portista sisään. Vaieten kulki
seuralainen Pescaran jälestä hänen huoneeseensa.
Pescara kääntyi hänen puoleensa. — Mitä haluatte, Moncada? kysyi hän ja
ritari vastasi: — Salaista keskustelua, jota ette enää toista kertaa
minulta kieltäne.
Olen valmis kuuntelemaan.
— Teidän ylhäisyytenne, alotti ritari, kuten lupasitte, puhuttelin
kansleria tuolla toisella puolen. Hän oli hädissään ja kalpea ja
vakuutteli tuhansilla valoilla tulleensa anomaan vain lykkäystä ja
helpompia ehtoja, yksinomaan se oli tuonut hänet Novaraan. Sitten sotki
hän asioita huimasti kuin paha omatunto. Se mies on oikea valheiden
kuilu, jonka perille, ei katse pääse. Olen varma, että hän tuli tänne
Liigan asioilla.
— Niin tuli, vastasi sotapäällikkö.
— Ja että hän tarjosi Teille Liigan päällikkyyttä?
— Niin teki.
Odotushuoneesta kuului tavatonta meteliä ja lykäten Ippoliton tieltään
syöksyi kansleri sisään hurjistuneena, raivoisana ja silmät pyörien
kuin hullulla. Hänen kintereillään seurasivat Bourbon ja Del Guasto
sotavaruksissa. Heidät oli kansleri tavannut tänne juostessaan ja he
olivat koettaneet estää hänen tuloaan. Epätoivoissaan heittäytyi Morone
päällikön jalkoihin ja Moncada vetäytyi huoneen perälle.
— Hyvä Pescara! huusi hätääntynyt, kärsivällisyyteni loppuu! En
voi kestää enää tätä kidutusta! Joka silmänräpäys on minulle kuin
tuskallinen ijankaikkisuus. Minä näännyn. Armahda minua, vastaa jo!
Levollisesti lausui Pescara: — Suokaa anteeksi, kansleri, jos annoin
Teidän odottaa. En ehtinyt ennemmin, mutta olin nyt juuri aikeissa
lähettää Teitä noutamaan. Tuumiskelin eilistä puhettanne, sillä koko
kansan kohtalo ei ole mikään vähäpätöinen asia — mutta, olkaa hyvä ja
istukaa, enhän voi puhua kuin sotkette asiaa noin kiihkeästi liikkuen.
Suonenvedon tapaisesti puristi kansleri istuimensa käsipuita.
— Tuumiskelin asiaa... mutta, kansleri, älkäämme nyt keskustelko siitä
asianomaisina, ajatellaan sitä kuten ei se Teihin ja minuun kuuluisi.
Siis kysymme ensin: ansaitseekohan Italia nyt vapautta ja onko se
kelvollinen sitä vastaan ottamaan ja säilyttämään? Minun mielestäni ei.
— Sotapäällikkö puhui verkkaan kuten punniten jokaisen sanansa oikeuden
vaa'alla.
— Kaksi kertaa ja kahtena erilaisena aikana viihtyi Italiassa vapaus.
Ensi kerran Rooman nuoressa tasavallassa, jolloin valtion hyvä oli
kaikki kaikessa. Sitten noissa oivallisissa yhdyskunnissa, Milanossa,
Pisassa ynnä muissa. Mutta nyt on maa orjuuden partaalla sillä se
ei välitä eikä piittaa kunniasta ja kunnosta. Näin ollen eivät sitä
voi pelastaa ihmiset eivätkä jumalat. Millä tavoin valloitetaan
kerran takaisin kadotettu vapaus? Kansan syvissä riveissä herääväin
siveellisten voimain väkevällä ryntäyksellä. Suunnilleen samoin kuin
Germaniassa nyt valloitetaan uutta oppia vihan ja rakkauden liekillä.
Mutta täällä! Missä on italiassa, en kysy uskoa ja omaatuntoa,
jotka ovat teille liian vanhanaikuisia kapistuksia, vaan edes
oikeudenmukaisuutta ja vakaumusta? Ei ole teillä kunniaa, ei
häveliäisyyttäkään. Alaston itsekkyys. Mihin tekoihin te italialaiset
pystytte? Viettelyihin, petoksiin ja salamurhiin. Mihin turvaatte?
Sattuman oikkuihin, onnen arpaan, politisiin juoniin. Niin ei synny
eikä uusiinnu kansakunta. Sellaista se on, kansleri! — ja Pescara
korotti ääntään kuten lausuakseen lopullisen tuomionsa — Italiasi on
pelkkää mielivaltaa ja hullun haaveita kuten sinä ja Liigasikin.
— Se on totta, kuului Moncadan ääni.
— Myös sitä sankaria. Morone, jonka valitsitte, ei voi olla olemassa.
Mutta Moronen ääni vaiensi kuulumattomiin Pescaran viimeiset sanat.
Hän huomasi yhtäkkiä ritarin ja tietäen juonensa nyt espanjalaiselle
paljastetuksi, raivostui hän, suunsa vääntyi irvistykseen ja hän riehui
kuin hourupäinen.
— Kavala, julma! Kavala ja julma! Voi minua sokeaa raukkaa! — Ja
himoiten mielettömästi kostoa, huusi hän Moncadalle: — Kuulkaa ritari,
tuo tuossa, — hän osoitti sotapäällikköä — on syyllinen kaikkeen. Hän
se sai aikaan Liigan! Hän talutti minua kuin lammasta ja nyt se julmuri
uhraa minut itse pelastuakseen.
Silloin hypähti häntä hillitsemään herttua, joka oli seissyt Del
Guaston kanssa Pescaran selän takana ja jota kanslerin huima temmeltely
oli kovin huvittanut. — Saute, Paillasse mon ami, saute pour tout le
monde! [Juokse, Pajatso ystäväni, juokse käpälämäkeen!] pilkkasi hän
Moronea. — Aivan totta, ellemme me kaksi olisi kuunnelleet lausuntojasi
noiden punaisten verhojen ja kultatupsujen takana! Minun täytyy,
kultalintuseni, sinulle vakuuttaa, että olit tappaa meidät nauruun.
Etkös kuullut, miten sinulle vihelsin? — Sitten muuttui hän vakavaksi
ja katsoen Moncadaa suoraan silmiin ja painaen käden sydämelleen
vakuutti hän: — Kuninkaallisen vereni kautta, sotapäällikkö ei horjunut
eilisessä keskustelussa hiuskarvaakaan kunniastaan ja uskollisuudestaan!
Morone ei voinut enää mitään. Del Guasto tarttui hänen käsivarteensa ja
kiskoi hänet, muassaan ulos. — Herra kansleri, pilkkasi hän, iloitkaa,
että kuuntelemisemme pelasti Teidät piinapenkiltä! — Myös herttua lähti
salista, kun Pescara oli viitaten pyytänyt häntä poistumaan.
— Teidän ylhäisyytenne, alkoi Moncada, tässä suhteessa en Teitä epäile.
Tuon miehen kanssa Te vain ilveilitte, ehkä tosin alentuen enemmän kuin
mitä espanjalaisylpeys sallisi. Tuollaisen kanssa ei solmi salaliittoja
Pescara. Mutta voimattomassa vihassaan puhui tuo valehtelija totta
syyttäessään Teitä italialaisen salaliiton aikaan saajaksi. Ette ole
sen alkuun panija, vaan suosija. Sitä kehtoonsa tukeuttamatta olette
olleet sen kasvattajana ja kiihoittajana. Teidän olisi ollut helppo
lausua ratkaiseva sana ja pysäyttää liike vain vihastuneella, mutta
paljon vaikuttavalla mielenilmauksella. Sitä ette tehneet. Menettelynne
on outo ja kuitenkin käsitettävä.
— Ritari, keskeytti Pescara, en ole velvollinen selittelemään
menettelyäni Teille, vaan ainoastaan keisarilleni.
— Kuninkaallenne, oikaisi Moncada. — Kunnioitus vaatii, että kutsutte
häntä kuninkaaksi, sillä Espanjan kuningas on enemmän kuin keisari.
Ja Ferdinandin pojanpojasta tulee Espanjan kuningas. Karl kehittyy
hitaasti ja erilaisten ja vastakkaisten vaikutteiden alaisena,
mutta kerran puhdistuu hänen espanjalaisverensä täydellisesti
saksalaisuudesta. Hän inhoo kerettiläisyyttä ja hurskautensa tekee
hänestä espanjalaisen. — Moncada virkkoi tämän hieman hymyillen ja
silmissään haaveellinen loiste.
— Avalos [Pescaran markiisin kastilialainen sukunimi], jatkoi hän,
esi-isäsi taistelivat maurilaisia pakanoita vastaan uskonsa edestä
aina siihen aikaan saakka, jolloin iso-isäsi purjehti Alfonson kanssa
Neapeliin. Muutu jälleen sukusi lapseksi! Jalo veri suonissasi virtaa.
Miten voit sinä, joka rakastat suurta, epäröidä kumpaako suosit,
espanjalaista maailman valtaa vai surkeaa Italian uudistusajatusta?
Meitä tottelee herroinaan koko maailma kuten muinoin roomalaisia. Katso
Jumalan ihmeellisiä teitä. Castilian ja Aragonian yhdisti avioliitto.
Burgundi ja Flanderi perittiin keisaruus saavutettiin, Uusi maailma
löytyi ja valloitettiin ja kaikkea tätä hallitsee karaistu kansa
siunatulla ja monen monesti pakanain veressä kastetulla miekallaan!
Tuhatkertaisesti korvaa Espanja sinulle kurjan Italian tarjoukset, se
antaa sinulle aarteita, maita, mainetta ja — taivaan!
Sillä taivaan ja katolisen opin puolesta taistelemme me, että _yksi_
kirkko vallitsisi maailmassa. Muuten olisi jumala tullut turhaan
ihmiseksi. Ennen aikain alkua hän tiesi, miten helvetti kerran tahrii
katolisuuden istuinta ja oksentaa kidastaan maailmaan viimeisen
kerettiläisen, tuon saksalaisen munkin, ja edellisen puhdistajaksi
ja viimemainitun tuhoojaksi hän loi espanjalaisen. Siksi antaa
hän maailman käsiimme, sillä kaikella maallisella on taivaallinen
tarkoitus. Olen miettinyt tätä asiaa luostarissa Sisiliassa ja
valmistauduin sankariksi tähän hengen sotaan. Mutta sitten huomasin,
että siksi oli valittu jo toinen. En ollut syntieni tähden kelvollinen
siihen kunniaan ja minä palasin maailmaan.
Pescara katseli vaieten tuota haltioitunutta miestä.
— Mutta teen työtä niin kauan kun päivä on. Tuskin vuosi sitten seisoin
Ferdinand Cortezin takana kun kiusaaja vuoren huipulta näytti hänelle
Meksikon kultaiset tornit kuten se nyt näyttää sinulle. Pescara,
Italian. Ja tämä käsi pidätti häntä lankeamasta ja nyt ojentuu se
jälleen sinun puoleesi. Pescara, ettäs pysyisit Espanjan poikana,
Espanjan, joka on sama kuin koko maailma ja jonka suojelijana on
gloorioin ympäröimä Ferdinand Katolinen.
Vihaisesti virkkoi päällikkö: — Älä puhu sanaakaan hänestä, hän
murhautti isäni!
Moncada huokasi raskaasti.
— Kadutko?
Ritari löi nyrkillään rintaansa ja mumisi: — Syntini... ripittämättä...
sovittamatta...
Nyt tiesi Pescara, että tuo hurskastelija ei katunut murhaansa ja että
hän oli tappanut hengellisesti kuolemaan valmistumattoman. — Ulos!
huusi hän.
Kuten unesta heräten vetäytyi Moncada ovelle. Sitten tointui hän
mietteistään ja lausui: — Anteeksi, Teidän ylhäisyytenne! Olin
hajamielinen. Ja vielä pari suoraa sanaa. En tiedä, mikä on määränne.
Vielä en ole vihamiehenne. Milanon valloitatte, joka tapauksessa ja
siitä ensimäisestä askeleestanne ei voi varmaan päättää oletteko
uskollinen vai uskoton. Odotan toista askeltanne: sitä, panetteko
herttuan viralta ja rankaisette kapinoitsijoita. Ellette tätä tee, niin
petätte Espanjan ja kuninkaanne! — Ja hän lähti.
Pescara meni ruualle. Sitten kutsutti hän herttuan ja Del Guaston
kamininsa ääreen, jossa aina syysehtoina paloi valkea, ja antoi
viimeiset määräyksensä. Loput iltaa tarkasteli hän salaisia
papereitaan, todisteita mahtavaa miestä ympäröivästä halpamaisuudesta.
Enimmät niistä hän poltti liedessä: hän ei tahtonut syöstä ketään
onnettomuuteen. Keisarin salainen kirjekin tuomittiin tuhottavaksi,
mutta sen tuhka ei saanut sekautua muiden poltettujen poroon. Hän
tuotatti hehkuvan hiilimaljan, jonka sinervissä liekeissä hän sitten
poltti keisarin kirjoen. Tämän tehtyään olivat kynttilänsä palaneet
jo puoliväliin: läheni sydänyö. Pescara kietoi käsivarret ristiin
ryntäilleen ja vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei kuullut miten joku
tuli huoneeseen. Silloin sanottiin hänelle: — Mikä on määräsi. Avalos?
— Siinä oli Moncada.
Päällikkö otti sammuneen hiilimaljan, sulki sen ja ojensi Moncadaa
kohti. — Määräni? virkkoi hän ja avasi kättään: tomua ja tuhkaa.
Linnassa kajahti torven toitotus. Rummut vastasivat pärähtäen.
Kaikkialla syntyi touhua. Sotapäällikkö puetti palvelijoilla ylleen
sota-asun. Kun hän astui soihtujen loimuavassa valossa, joka kimelteli
keihäiden kärissä ja rautapaidoissa, alas linnan kivipermantoiseen
halliin, näki hän siellä mustan ratsunsa, joka kalliit sälyt yllään
kuopi kärsimättömästi permantoa niin että kipenet sinkoilivat. Sen
vieressä oli kaksi hyvää juoksijaa ja kantotuoli. Hän oli käskenyt
laittamaan nekin kuntoon hetken varalta. Huoaten nousi hän kantotuoliin
salatakseen taas alkavaa kipuaan. Hänen kadotessaan ovesta sisään,
alkoi halveksittu sotaratsu telmää äkäisesti ja nakkasi maahan
ratsupalvelijan, joka yritti nousta sen satulaan. Hevosta täytyi
taluttaa herransa jälestä.
Nyt tuotiin pihalle myös vangittu kansleri. Espanjalaiset soturit
karkasivat hänen kimppuunsa, riistivät häneltä kaulaketjut, sormukset
ja kukkaron ja nostivat hänet kurjan aasin selkään, eivät oivan
milanolaisen hovimuulin satulaan, asettivat siihen takaperin ja
pistivät hännän hänen sidottuihin käsiinsä julman tapansa mukaan. Niin
sitä sitten mentiin ulos portista pirullisesti nauraa rähisten eikä
epätoivoinen kansleri siihen nauruun suinkaan yhtynyt.