Pescara hymyili vaivaloisesti. — Kaarle on liian herkkäuskoinen,
sanoi hän. — Joku muu voisi häntä sen avulla vahingoittaa. Mutta —
merkillistä — hän näki jumalani.
— Sano nyt minulle, mikä tuo jumalasi on! rukoili Victoria. — Minä
vaadin hartaasti, sano nyt, Pescara!
— Luulenpa, että se tulee juuri, puhalsi Pescara käheästi. Yhä
raskaammin hän alkoi hengittää, hän ähki, voivotteli, korahteli.
Hirveä ahdistus rusenteli rintaansa. Tavoitellen kädellään kipeää
sydäntään vaipui hän sohvalle ja vääntelehti hengen ahdistuksessa.
Victoria polvistui puolisonsa viereen, tuki häntä käsivarsillaan ja
kärsi hänen tuskiaan. Hän tahtoi huutaa Ippolitoa lähettääkseen hänet
noutamaan isoisäänsä, lääkäriä, mutta päällikkö esti sen kieltävällä
liikkeellä. Vihdoin nukkui Pescara äärettömiin asti väsyksissä.
Victoria oli luullut Pescaran kuolevan hänen käsiinsä. Itkettyään
itsensä uuvuksiin, nukahti Victoriakin. Silloin sammui lamppu.