Sillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa
Milanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia.
Avutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto
oli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt
kanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli
tehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin
mahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat
sotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa
mukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin
valtiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan
kauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan
kiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo
horjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa,
mutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille
ja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä
tilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut
sotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon
päähänsä.