Läpi pitkän huonerivinsä asteli Milanon kansleri rauhattomana
edestakaisin. Akkunaluukut oli suljettu paahteiselta iltapäivän
auringolta ja vain raosta pujahteli sisään hämäryyteen kujeileva säde
piirtäen permannon kiviliuskoihin räikeän juovan, mutta kamarien
peräsopet olivat aivan pimeät. Vaan Pescaran sielussa ei kansleri
huomannut pienintäkään valon sädettä. Kansleri oli uskaltanut koko
ihmisensä vaaraan, Pescara ei pienoista osaakaan ja kansleri oli
nyt tunnustuksensa kautta syyllinen ja vieläpä melkein vanki. Eipä
siitä, että hän olisi katunut ilmi tulemistaan tai ollut peloissaan
tästä puolinaisesta vankeudestaan. Päin vastoin, hän oikein mässäili
nautinnosta kun ajatteli, miten ylevä tuo hänen täydellinen
antautumaksensa oli ollut. Hän ei piitannut mitään edes herttuansa
halpamaisesta kavaltamisesta, sillä niin oli hänet hurmannut intohimo
ja viehättävä salajuoni saada myöntymään tuo henkilö, jonka ylevää
käytöstä ja oivallista teeskentelyä äskeisessä kohtauksessa hän oikein
ihaili. Hän jatkoi mietteissään äskeistä keskustelua: vuoropuhelun
jokikinen sana kajahti toistuen hänen korvissaan ja jokainen ilme
ja liike kuvastui hänen kasvoillaan ja vavahutti hänen lihaksiaan —
mutta tuumiessaan puhutun merkitystä ja vaikutusta joutui hän aina
käsittämättömiin ja tuhoisaan epätoivoon. Keksittyään yhden selityksen
toisensa jälkeen, pääsi hän aina vain samaan toden näköisimpään
johtopäätökseen: vielä ei Pescara ole varma, vielä taistelee hän
sisällistä taisteluaan.
Silloin muisti hän kaivaten liittolaistaan, joka millä hetkellä
tahansa voi rientää hänen avukseen ja Victoria Colonnan arvon tiesi
hän vaikuttavan sanomattomasti asiaan. Vain sellainen nainen voi
voittaa sellaisen miehen. Ei ajanut kanslerin asiaa mikään yllyttelevä,
vallanhimoinen, juonitteleva vaimo, joita Italiassa siihen aikaan oli
niin paljon, vaan ajan ylevin nainen. Tuossa kaikki Italian kauneudet
ja avut yhdistävässä ja sen rikoksista ja synneistä puhtaassa olennossa
ilmeni Moronelle isänmaa niin verrattomana ja sen vapauttamisen kunnia
niin rajattomana, ettei edes Pescara, ja juuri Pescara voisi vastustaa
Victoriaa. Näiden taivaallisten silmäin kautta ilmaisi olemassaolonsa
jokin näkymättömin keinoin vaikuttava liitto niin puhtaasti ja
kirkkaasti, että maallisissa tarkoituksissa ja mielivaltaisesti
tekaistu nimi "Pyhä Liiga" tuntui aivan oikeutetulta.
Tuon taivaisen naisen ihailu, jota hän luuli Italian pelastajaksi,
muuttui kanslerissa jumaloimiseksi ja pyhäksi hartaudeksi, sillä hän
oli yhtä altis kaikkein ylevimmille kuin alhaisimmillekin tunteille.
Nyt kun luottamus jälleen kirkasti hänen sieluaan, kaipasi hän päivän
valoa. Hän avasi luukun ja huomasi ympärilleen katsellessaan ylevänsä
niin sanotussa käärmesalissa, josta hänen herttuansa, usein oli
puhunut, mutta jota hän itse ei vielä koskaan ollut nähnyt. Seinäin
laudoituksia pitkin kierteli maalattu palmikko kahdesta käärmeestä,
jotka kietoutuivat toinen toiseensa. Toinen oli Sforzain tulta sylkevä
lohikäärme ja toinen Viscontien kamala vaakuna: kyy lapsi kidassa.
Liekö ollut totta vai tarua, mutta väitettiin herttaisen Lionardo da
Vincin luoneen tämän hirvittävän seppeleen. Siihen aikaan, jolloin
hän palveli kauan Mauria, oli hän kertoman mukaan kerran majaillut
myös Novaran herttuan hovissa ja valmistanut muutamassa hetkessä tämän
mielijohteensa julman luoman muka hallitsijahuoneensa kunniaksi. Juttu
voi olla tosi, sillä tuo hempeiden hymyjen loitsija rakasti samalla
hirmuolentoja ja irvikuvia. Kansleri katseli ensin ihastuen, vaan pian
kauhistuneena tuota villiä piiriä, säikkymättömän mielikuvituksen
tuotetta, jossa hirviölle ja alastomalle lapselle oli kuvattu niiden
luonnollisista liikkeistä johtuvat eleet. Yhtäkkiä näytti hänestä
kuin alkaisi tuo kiehkura elää ja kiemuroida. Kansleri kääntyi siitä
kauhuissaan pois ja meni jälleen akkunan luo.
Hän näki yksinäisen linnanpuiston, jonka sisusta häipyi synkän tummaan
pimeyteen aavain lehväholvien alle. Puiston yllä säteili päivän
huikaiseva valomeri ja sieltä täältä pilkisti esiin osa sakaroitua
kaupungin muuria. Pienen matkan päästä loisti upeasta metsiköstä
kolmen pengermänsä huipulta huvitalo, josta näkyi kulma ja kaksi somaa
sivua, toinen tornilla varustettu ja toisen kyljessä pilarikäytävä
kierteleville viiniköynnöksineen. Morone oletti, että tuo miellyttävä
maalaishuvila oli järjestetty Victorian asunnoksi Pescaran toimesta,
joka tahtoi valmistaa vaimolleen lemmekkään vastaanoton rauhaisessa,
tilapäisessä paikassa eikä täällä kolkossa ja vartijain askelia
kajahtelevassa linnassa. Myös ennusti vieraan tuloa se, että palvelijat
kiiruhtivat ylös ja alas huvilan portaita ja nyt oli kansleri
kuulevinaan myös saapujain melua vastakkaiselta puolelta. Silloin ei
kansleri enää jaksanut olla kiusallisissa huoneissa, hän haki portaat
ja myös portin ja asteli pian puiston varjoisilla käytävillä.
Morone tuli suurelle, ympyräiselle aukeamalle, jossa vallitsi herttaisa
hämärä ja jonka keskustalla suihkulähde hiljaa ja yksitoikkoisesti
soristen valeli kimaltavaan maljaansa läpi välkkyvää vettä. Lähistöllä
oli neljä leveää marmoripenkkiä. Yhdellä niistä, jonka kädennojina oli
kaksi sfinksiä, nukkui sotapäällikkö leuka rintaa vasten.
Hieman hämmästyen läheni Morone häntä hiljaisin askelin. Hän tahtoi
tarkastaa, eivätkö nukkuvan kasvojen tiedottomat piirteet nyt ilmaisisi
ja kuvaisi hänen salattuja ajatuksiaan. Kauan tarkasteli kansleri. Ei,
tuon uinuvan kasvoilla ei kuvastunut kunnianhimoisia unelmia, ei myös
kavallustuumia. Hänen lepäävissä piirteissään oli epäilemättä vain
kärsimysten ja kieltäymyksen ilme, ei vivahdustakaan voitonriemusta
tai kavaluudesta. Häntä katsellessa kangistuivat kanslerinkin
kiihoittuneet ilmeet, niin valtavasti vaikuttivat nuo liikkumattomat
kasvot, että Morone tahtomattaan joutui jonkinlaiseen fatalistiseen
tunnetilaan, tietoisuuteen ihmisaikeiden turhuudesta ja kohtalon
kaikkivaltaisuudesta. Vain hurskautta ja kuuliaisuutta ilmaisivat
päällikön voimakkaat kasvot.
Silloin laski joku yhtäkkiä kätensä kanslerin olalle. Säpsähtäen
kuin aavetta, kuten olisi tuon edessään nukkuvan henki häntä takaa
koskettanut, kääntyi kansleri ja näki nyt kellertävän pään ja
vanhuuttaan köyryselkäisen olennon, jonka eläväksi ihmiseksi ilmaisivat
vain ruskeat, älykkäät, mutta kovin surumieliset silmät.
— Numa! Ihanpa säikäytit minua.
— Niinpä taisin. Mutta tule, kansleri. Annetaan hänen nukkua ja
istutaan tuonne vastapäätä että voin katsella häntä kauempaa. — He
istuutuivat ja lääkäri, joka oli jo yli kahdeksankymmenen ikäinen,
mutta vielä hyväkuntoinen, alotti nyt keskustella supatellen kanslerin
kanssa. — Luuletko voittaneesi? kysyi hän.
— En tiedä, vastasi kansleri. — Est ist votis.
— Pettyvä olet, Girolamo! Sanon, että vaikka hän tahtoisikin, ei hän
voi.
— Ei voi? Miksi ei voi? Puhut hämärästi. Mikä on se jumala tai
jumalatar, joka häntä estää? Älä kiusaa minua! Puhu!
— Jos saisin puhua, olisin kehoittanut sinua kääntymään takaisin
Novarasta jo majani ovelta, mutta huuleni ovat pannassa. Vaan enhän
voi, mies rukka, antaa sinun syöksyä turmioonkaan. Menetät täällä
toiveesi ja ehkä henkesikin! Minä vakuutan sinulle, hän ei voi! Hän ei
saa. Se ei ole sallittu. Pakene! Toivo on turhaa.
— Pakene? Pescaraako? En sitä ajattele enkä hänestä eroa! Kautta tuhon
honkien, minkätähden se ei ole sallittu?
Silloin supatti lääkäri niin hiljaa, että Morone tuskin voi kuulla
hänen sanojaan: — Eikö kaikki kuolevainen elä täällä ajan ja paikan
armosta? Mutta ne loppuvat häneltä.
Lääkäri painoi sormen huulilleen vaatien hiljaisuutta ja toisti kohta
saman tempun huomauttaakseen että joku läheni. — Hiljaa! Katso! supatti
hän.
Kevein askelin riensi Victoria Colonna luonnon avaraan, vehreään saliin
hakemaan puolisoaan tämän lempipaikalta. Hänen vaatteensa olivat vielä
matkan tomussa, hän oli kiiruhtanut kai tänne heti hevosen selästä
päästyään. Kun hän näki nukkuvan miehensä, seisahtui hän hetkiseksi
ja katseli häntä katselemistaan. Yhtäkkiä puhkesivat kyyneleet hänen
silmiinsä joko ilon ylenpalttisuudesta tai säikähdyksestä kun näki
noiden rakkaiden kasvojen pyhän totisuuden ja piirteet, joita huolet
ja haavat olivat syviksi uurtaneet, Mutta kohtapa hän jo oli miehensä
luona. Sanomattoman hellästi pisti hän kätensä tuon ankaran olennon
leuan alle, jota kohotti hiljaa ja herätti hänet palavilla suudelmilla.
Pescara avasi silmänsä, painoi vaimon oikealle puolelleen ja suuteli
häntä otsalle.
Pescaran noustessa ylös oli Morone jo harvinaisen siveellisen
liikutuksen vallassa pujahtanut tiehensä ja Pescara näki edessään vain
lääkärin. Kietoen vasemman kätensä Victorian vyötäröille, tarttui hän
oikealla Numan käteen ja lausui vaimolleen: — Tässä on lääkärini!
ja tulisin tuntein kuten aina notkisti Victoria polveaan ja suuteli
lääkärin hervotonta kättä suutelemistaan. — Suljitte sankarini haavan!
riemuitsi Victoria ylen kiitollisena. Sitten suoristi hän vartaloaan ja
kysyi hyvin heltyneenä: mestari Numa Daliko?
Vanhus kumarsi.
Victoria kääntyi heltyneenä puolisonsa puoleen, puheli hänen kanssaan
suutatusten ja valitteli: — Ennenkun iloitsemme, täytyy sinun hankkia
oikeutta minulle ja tälle miehelle! Sisarenpoikamme on vietellyt hänen
poikansatyttären eikä se konna tahdo sovittaa rikostaan ja mennä hänen
kanssaan naimisiin!
— Niinkö, Numa? kysyi päällikkö, ja kun vanhus surullisesti myönsi: —
Minkätähden ette ole minulle tästä puhunut?
— Ensin, Teidän ylhäisyytenne, en ollut asiasta varma, vaikka lapsi
lähtikin salaa kotoa Novarasta. Ja miten olisin voinut vaivata Teitä,
jolla on omat suuret huolenne, vähäpätöisen tytön kohtalolla? Vasta
tänään sain varman tiedon, kun tuli kirje sen luostarin abbedissalta,
jonne lapsi parka pakeni.
Nyt painautui Victoria anellen sankarinsa vasenta kylkeä vasten, johon
naisellisen vartalon puserruskin näytti koskevan kipeästi. Salatakseen
ja vaimentaakseen kipuaan astui Pescara askeleen eteenpäin.
He seisoivat nyt kolmisin lähteen välkkyväin suihkujen luona. —
Ihana rouva, olen sydämestäni kaivannut nähdä Teitä jälleen, sanoi
sotapäällikkö, ja vihdoinhan saavuitkin, sieluni ilo! — Hän katsoi
hänen säteileviin silmiinsä. — Mutta ovathan ylevät luomesi vielä
aivan matkan tomussa. Missä liinasi? — Victoria antoi hänelle liinan,
jonka Pescara kostutti ja hiveli ja puhdisti sitten hänen ummistettuja
hiomiaan, otsaansa ja ohimoltaan.
— Muistan poikasityttären hyvin, Numa, vaikken nähnyt häntä kuin
vilkaisulla. Tummat, siniset silmät, kastanjanruskea tukka kuten tällä
tässä, eikö niin? Ja Julia nimeltään. Mitä hänen kohtaloonsa tulee,
tuntuu se minusta vaikealta ja traagilliselta. Eipä siltä, etten voisi
pakottaa tuota konnaa — sillä, kuten tiedät, Victoria, en minäkään voi
häntä kutsua muuksi — menemään hänen kanssaan naimisiin. Hän taipuisi
epäilemättä, sillä hän on minun luomani ja tottelee käskyjäni. Mutta
epäilen olisiko hyvä kahlia halveksittua tuohon sydämettömään ja
julmaan olentoon, joka tosin kerran pääsee julkeana ja lahjakkaana
maailman maineen kukkuloille. Entä tyttö itse? Toivooko hän sitä?
Luuletko, Victoria? Halunneeko sitä hän, joka luullakseni on rukoillut
sinua Roomassa, koskapa hänet tunnet?
— Niin hän rukoili, vastasi Victoria anovasti.
— Saattoiko hän kestää puhtaan katsantosi? Mitkähän tunteet hänellä on
sellaista miestä kohtaan, joka häntä halveksii? Jos minä olisin hänen
isänsä, niin sulkisin hänet luostariin. Mutta Te, madonna, olette
inhimillinen ja helläsydäminen. Ja ehkäpä tyttö häntä vielä rakastaa,
tahi vihaa ja rakastaa yhtäaikaa — sitä en tosiaan tiedä. Mutta koetan
huolehtia hänen asiastaan, hän saa valita mielensä mukaan.
Kuihtunein huulin virkkoi lääkäri: — Julia raukka! Vai valita! Onneksi
on hänet siitä vapautettu!
— Miten niin? kysyi Pescara.
— Synkeän, vaan viisaan jumalan kautta.
— Ymmärrän, virkkoi päällikkö kohta, hän on kuollut.
— Totta puhuitte, Teidän korkeutenne.
— Eihän hän vain tehnyt itselleen pahaa? vaikeroi Victoria. — Siitä
hänet suojeluspyhimyksensä estäköön!
— Ken tietää! Kun hän luonanne käytyänsä palasi luostariin, kuoli hän
heti. Oma tunnustuksensa ja Teidän puhtautenne näkö, madonna, antoi
hänelle kai surman iskun kuten hänen jaloutensa aavisti. Ehkä sydämen
halvaus, ehkä — useinhan se avulias, ymmärtävä ja taitava tyttö auttoi
minua lääkkeitä valmistaessa.
Sotapäällikkö virkkoi: — Älkäämme enää tästä keskustelko. Hän pääsi
rauhaan ja täyttäsi nyt pyhiä velvollisuuksiaan sellaiselle mahdille,
jonka edessä viheliäiset tuomiomme raukeavat tyhjiin.
Victoria itki. Vanhus huokasi: — Ei vuoda kyynelkään! Ehkä onkin
parasta näin.
— Niin se on, lopetti päällikkö.
Sitten tarjosi hän Victorialle käsivartensa ja virkkoi keveästi: —
Jalo rouva, siksi ajaksi, minkä saamme olla yhdessä, varustin meille
iloisemman asunnon kuin tuo vanha linna kömpelöine kattoparruineen,
tuo kavaluuksien koti, sillä sen nostosillalta jätettiin Mauri
vihollistensa käsiin. Näettehän tuon soman rakennuksen tuolla piiniain
luona, madonna? Se on järjestetty Teitä varten ja on sovelias Teidän
puhtaalle olemuksellenne.
He astelivat puiston läpi ja saapuivat kolmen portaan juurelle, johon
ijäkäs lääkäri raskaasti hengittäen jäi odottamaan kunnes sotapäällikkö
palaisi. Kun Victoria nousi rappuja ylös, huomasi hän kaksi
veistokuvaa, jotka koristivat ylintä porrasta, toinen oikealla, toinen
vasemmalla puolen. — Nuo ovat nuoren Frans Sforzan ajatusten luomia,
niissä on hänen hyvä makunsa parhaiten ilmennyt, jutteli Pescara.
— Nämä ryhmät ovat hänen oikullisten aivojensa kauniita ajatuksia.
Esimerkiksi tuo oikeanpuoleinen. En voinut sitä ensin ymmärtää, vaikka
se miellytti minua kovasti. Silloin ilmaisi puiston hoitaja minulle
kirjoituksen, joka oli ollut sen jalustassa, mutta jonka hienotuntoinen
herttua oli veistättänyt pois saadakseen katselijat tuumiskelemaan ja
arvailemaan kuvan merkitystä. Kirjoitus oli... mutta sanopas mikä,
rakkaani?
Vilkaistuaan vasempaan ryhmään, mikä esitti hyväilevää paria vapaissa
asennoissa, katseli Victoria kauan oikeanpuolimaista. Siinä oli
kaksi naisolentoa, toinen pitkällään ja kuten repien kevytmielisesti
kukkasta tai perhosta, toinen seisoen joko syvissä ajatuksissa
tai kaukaisuuteen tuijotellen. Mutta kaikilla kolmella tytöllä,
lemmiskelevällä, unohtavalla ja kaipaavalla, olivat samallaiset kasvot,
vaikka eri ilmeet. Victoria mietti. Silloin kuiskasi sotapäällikkö
hänen korvaansa vallattomasti kuin koulussa poika tytölle: — Katso
tarkemmin, pari kirjainta näkyy vielä! — Victoria keksi vasemmalta
hyvin epäselvän kirjoituksen: "Pres"... mutta oikealta eroitti hän
vähän paremmin: "Ass"... — Presenza ja Assenza, johti hän hämmästyneenä
ja sotapäällikkö virkkoi: — Nykyhetki on riehakas. Mutta unohdus on
ajatukseton. Minä ylistän nykyhetken unohdusta: kaipausta.
— Emme enää koskaan eroa, jos rakastat minua, Ferdinand.
— Vain kerta vielä, madonna. Muutamiksi päiviksi, enintään viikon
ajaksi, kunnes olen valloittanut Milanon. Seuraatte minua sinne
ja sitten emme enää eroa, ellette halua. Sinulla on vaalin valta,
Victoria, virkkoi Pescara hellästi.
— Minäkö haluaisin!
— Muistatko rakkaani, laski Pescara jälleen leikkiä, mitä Iscian
loiskivalla rannalla sanoit minulle, ettet muka ymmärtänyt, että
nainen, joka on kerran rakastanut, saattaa tulla toisen omaksi?
Rakkaudelle olisi sellainen muka mahdotonta, sanoit. Totta kyllä, mutta
kokemus ja inhimillinen luonto on sen näyttänyt usein mahdolliseksi.
Assenza, assenza!
Silloin suoristi Victoria ylevää vartaloaan ja ojensi säteilevää
taivasta kohti ihanan kätensä, jolta hiha valahti kyynäspäähän, ja
vannoi:
— Päivän pyhäin säteiden nimessä, koskaan en tule toisen omaksi!
Sotapäällikkö vaiensi häntä: — Kas tuolla seisovat kamarinaisesi ja
ällistelevät, hyvä lapsi, pyhiä lupauksiasi, joita eivät varmaan tule
matkimaan. — Hän viittasi, että kamarineitsyt, joka oli kunnioittavan
etäällä, lähenisi ja jätti markiisittarelle hyvästi: — Teidän on
muutettava pukua, herrattareni, ja minulla on töitä vielä iltaan
saakka. Näkemiin! Tapaamme auringon laskettua täällä illallisella.
— Pescara lähti katsomatta enää hänen puoleensa. Portaiden juuressa
pisti hän kätensä vanhan lääkärin kainaloon ja he palasivat hiljaa
sypressikujaa pitkin linnaan päin.
— Miten Teidän jaloutenne voi viime yönä? kysyi vanhus.
— Niinkuin tavallisesti, vastasi Pescara. — Ethän vain ilmaissut mitään
vieraallesi, Numa?
— Muistin kieltonne... Mutta miten voitte ilveillä näin julmasti
kanslerilla ja onnettomalla isänmaallani! Miten saatatte sitä tehdä?
— Ilveilenkö minä? Päin vastoin, Numa, omat maamiehesi ilveilevät
minulla: he teeskentelevät elämää ja ovat rikoksissaan ja synneissään
kuolleet.
He kulkivat hetken vaieten. — Kuuletkos Numa, ivaili nyt päällikkö,
äskettäin kävi luonani eräs astrologi ja asetti kohtaloni horoskopin.
Hän arvioi ikäni kuudeksi kymmeneksi vuodeksi, vaan minä pidin sitä
liian lyhyenä!
Vanhus huokasi.
Jälleen kulkivat he vaieten. Linnan kaidalla portilla jätti Pescara
vanhukselle hyvästit. — Päällikköni odottavat minua, Numa, käskin heitä
tulemaan tähän aikaan. — Mutta nähdessään nuo lempeät, ruskeat silmät
ja hampaattoman suun, alkoi vanhus häntä säälittää ja hän virkkoi
ystävällisesti: — Älä ole milläsikään, Numa. En minä rusikoi pahasti
Italiaasi, kohtelen sitä lempeästi ja oikeuden mukaan.
Odotussaliin tullessaan seisoivat sotapäällikköä vastapäätä herttua
Bourbon ja Leyva ja heidän välissään Del Guasto kuten vihamiesten
eroittajana ja vielä eräs neljäs henkilö, joka nojaili akkunanpieleen.
Tämä oli ijäkäs ylimys, puoleksi munkki, puoleksi maailmanmies, tukka
pronssin karvainen, piirteet tutkimattomat ja syvät ja hartioillaan
munkkikaavun tapainen valkea mantteli. Hänet huomatessaan näytti
Pescara hieman tuskastuvan, mutta meni sentään ja antoi hänelle kättä.
— Mikä tuottaa minulle kunnian, Moncada?
Toinen vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, tulen lähettiläänä
varakuninkaan tyköä ja pyydän hänen nimessään puhelua.
— Sen suon, vastasi päällikkö, vaan pyydän, että Teidän armonne
selittää näin sotaretken aattona asiansa lyhyesti.
— Pyydän salaista puhelua.
Pescara tuumi. — Sainistako? Ei, ritari. En voi salata näiltä
virkaveljiltäni mitään asiallista. Päästäkää minut vähemmällä vaivalla.
Sisareni poika tässä ei salaisuuksia ilmaise! Mikä on asianne? Puhukaa,
ritari! — Hän ei pyytänyt Moncadaa istumaan.
Ritari tarkasteli läsnäolijani kasvoja. — Kuten vaaditte, lausui
hän. — Teidän ylhäisyytenne, varakuningas on kovin huolissaan.
Italialainen Liiga on tosiasia, jota Teidän ylhäisyytenne ei epäile,
koska lähetitte Leyvan anomaan väkeä varakuninkaalta, joka tosin ei voi
sitä antaa, kun tarvitsee itse omansa tehdäkseen sodan mahdollisesti
syttyessä kunnioittavan, mutta uhkaavan liikkeen erehtynyttä tai
harhaan johdettua paavia vastaan. Teidän ylhäisyytenne ilmoitti, että
sotajoukkojemme täytyy niemimaan pohjois- ja eteläosissa noudattaa
samaa ohjelmaa ja tukea toisiaan. Tässä tarkoituksessa lähetti
varakuningas minut Teitä seuraamaan ja antamaan hänelle tietoja
tapahtumain kulusta. Suostutteko siihen, Teidän ylhäisyytenne?
Päällikkö myöntyi pahoilla mielin.
— Vielä toinen asia, jatkoi Moncada. — Valitan, ettette suonut
minulle salaista puhelua ja että minun täytyy käyttää hyväkseni
tätä tilaisuutta. Madridissa toivotaan, että Teidän ylhäisyytenne
valloitettuanne Milanon, ryhtyy siellä ankariin ja perinpohjaisiin
toimiin yksinvallan menestymiseksi ja pahan hävittämiseksi juurineen.
Neuvotaan: luopio herttua on lähetettävä vankina Espanjaan,
niskoittelevalta lombardilaiselta aatelilta on riistettävä tilukset
ja heidät mestattava, raskaat verot ja vahva varusväki pitäkööt
porvaristoa kurissa: kauhistus vallitkoon Milanossa! — Hän koetti
päällikön kasvoista lukea hänen ajatuksiaan.
Pescara pysyi levollisena. — Kauhistus, toisti hän. — Ei koskaan niin
kauan kun minä elän ja palvelen keisariani! Milano on valtakunnan
aluetta eikä keisari tahdo että hänen valtakuntaansa hävitetään.
Kuka se tässä toivoo? Ja ken neuvoo? Älkää huoliko lausua neuvoja ja
toivomuksia. Moncada, en niitä tarvitse.
— Pyysikö herttua lykkäystä? kysyi Moncada epäluuloisesti.
— Ei, ritari.
— Eikö kanslerinsakaan kautta?
— Hänen korkeutensa Milanon kansleri asuu tästä päivästä alkaen tässä
linnassa. Teidän armonne voi keskustella hänen kanssaan ja hankkia
häneltä haluamanne tiedot. Voitte niin olla hänelle seurana, sillä
pelkäänpä että hänellä on ikävä.
— Ottiko Teidän ylhäisyytenne hänet vastaan? Kysymystäni ei aiheuta
uteliaisuus, vaan huoli kuninkaan asiasta, jonka palvelijoita me kaikki
tässä olemme.
— Keskustelin kanslerin kanssa kaksi tuntia tänä aamuna.
Tuollainen suoruus hämmästytti Moncadaa, mutta ei ilmaissut hänelle
mitään uutta. Moronen tulosta ja puheilla olosta oli hän saanut tarkat
tiedot jo Pescaran palvelijoilta, jotka hän oli lahjonut urkkijoiksi.
— Pitkäpä oli keskustelu katsoen siihen, että puheena saattoi olla,
vain herttuan ehdoton antautuminen.
Pescara vaikeni. Salainen inho näytti estävän häntä kunnioittamasta
ainoallakaan tarpeettomalla sanalla tuota hänen edessään seisovaa
olentoa.
— Ihmettelen, jatkoi Moncada, ettei Teidän ylhäisyytenne lopettanut
keskustelua hyvin lyhyeen ja minua hämmästyttää ylimalkaan, että
otitte tuon ilkiön laisinkaan vastaan nyt kun koko Italiassa Teidän
ylhäisyydestänne levitellään panettelevia huhuja.
— Riittää, ritari! Joka sana olisi solvausta ja ajan hukkaa. Olen
ilmoittanut keisarilleni näistä valeista. Se riittää. Minä tunnen
vihamieheni...
— Viisaasti tehty. Ja yhtä viisaasti, jos Teidän ylhäisyytenne olisi
hankkinut luotettavat todistajat keskustelusta Moronen kanssa.
— Ne ovat, vastasi Pescara halveksivasti. — Nämä, herrat tässä. —
Bourbon ja Del Guasto nyykäyttivät päätään. — Mutta mitä tulee tuon
keskustelun sisältöön, jota näytte olevan utelias tietämään, niin
voitte siitä ottaa selvän vastauksesta, minkä olen halukas huomenna,
läsnäollessanne, jos tahdotte, antamaan kanslerille ennenkuin hän
vankina seuraa joukkojamme sotaretkelle. Tässä samassa salissa. Vaan
nyt lähden. — Ja hän jätti Moncadan ja meni sisähuoneisiinsa, jonne
muut kolme häntä seurasivat.
Moncada oli yksin. — Naamari kasvoilla, tuumiskeli hän, oivallinen
naamari. Millaiset ovat kasvonsa?... Kyllä saan nähdä... Et vältä
minua, kierrän aina ympärilläsi, Pescara! — Hän asteli ulos huoneesta
hitaasti ja ristiriitaisin tuntein.
Kolmen sotaherran valmistellessa sisällä sotaretkeä, jäi etusali
hetkeksi tyhjäksi ja vartijattomaksi. Hovipoika Ippolito oli
pujahtanut herrattarensa luo, jonka tulosta hän oli saanut vihiä ja
jonka kauneutta ja lempeyttä hän lapsellisesti ihaili. Hän paloi
halusta saada tervehtiä ja palvella Victoriaa. Mutta hänen poissa
ollessaan valtasi juhlaisan salin hupainen seurue. Konnetablin viisi
vinttikoiraa, vielä aivan pentuja ja hupsuja elukoita, oli älynnyt
jonkin vahdittoman tien linnaan ja ne nuuskivat nyt sen oven rakoja,
jonka kätkössä vainusivat herransa olevan. Tämä rotu oli siihen
aikaan hyvin muodissa. Nyt tuli sisään menoa katsomaan myös markiisin
vinttikoira, jalo eläin, kovin sitkeä juoksija, eikä sitä näyttänyt
lainkaan huvittavan tuo kevytmielinen joukkio, mitä se luultavasti piti
ihan kelvottomana oleksimaan tässä vakaisessa huoneessa, ja mille se
muristen ilmaisi epäsuosiotaan.
Kas silloinpa ilmestyi saliin myös soma, siro vinttikoira,
rakenteeltaan mitä hienoin eläin, jonka välkkyvässä kaulanauhassa oli
kirjoitus: "Minä olen Victoria Colonnan koira." Ensin toiset ottivat
sen hämmästyneinä vastaan, vaan sitten tuli siitä huiman ajon otus,
jota koko pentuparvi haukkuen ja piirissä kiertäen ajeli. Vihdoin
hyppäsi sisään hovipoika ja tempasi herrattarensa omistaman eläimen
syliinsä, ehkä lähetettynä sitä etsimään, ja pakeni temmellyksestä
jälessään huimat takaa-ajajat paitse Pescaran vakavaa juoksijaa.
Samassa astui Leyva ulos sisähuoneesta ja kiihdytti yleistä pakoa
antaen viimeiselle, konnetablin penikalle sellaisen potkun, että se
ulisten pyöri ilmassa.
Harmaapäisen päällikön kasvot olivat punaiset raivosta ja vaivoin antoi
hän Pescaran, joka häntä seurasi, pidättää itseään. — Leyva, lausui
markiisi, pyydän Teitä jäämään! Älkää kiihkoilko! Enhän voi Teitä
pakottaa kohtelemaan herttuaa oikeuden mukaisesti, mutta noudattakaa
edes hyviä seurustelutapoja! Herttua käyttäytyi Teitä kohtaan
mallikelpoisesti, moitteettoman sävyisästi, mutta te aloitte hänelle
irvistellä kuin moukka ja nyt juoksette matkaanne, ennen neuvottelujen
loppua. Sellainen menettely ei ole asemanne ja arvonne mukaista.
— En voinut sitä petturia kauemmin kärsiä. Pescara! Se kopeilija
loukkasi minua joka ilmeellään, joka liikkeellään. Hän oli pelkkää
ivaa! Hän kylmyydellään halveksii ja kumarruksillaan pilkkaa minua. En
ymmärrä, mikä hänet oikeuttaa katsomaan minua ylön. Olen ylhäisestä
syntyperästään huolimatta kuitenkin parempi mies kuin hän, sillä
kunniani on puhdas ja kuningastani palvelen uskollisesti, mutta hän
on kuninkaansa pettänyt. Hänen otsassaan on Kainin merkki ja liukas
naamansa rumempi kuin minun arpeni! Eivät toki kaikki ruhtinaat
minua halveksi, on niitäkin jotka tuntevat arvoni. Esimerkiksi tämä
Moncada, jonka kanssa tänne matkustin. Ainakin hän on pitänyt minua
luottamuksensa arvoisena.
Pescara kävi totiseksi. — Leyva, sanoi hän, nyt annoitte selityksen,
johon puolestani aina olen tyytynyt. Minä en katso syntyperään, vaan
arvostelen ihmisiä sen mukaan mitä heistä olen kokenut. Vai oletteko
koskaan huomannut minun kopeilevan tai menettelevän pikkumaisesti?
Sinulla ei ole mitään kaunaa minua vastaan, virkkoi hän luottavaisesti,
me tunnemme toisemme. — Hän koetti kirkkain, harmain silmin katsoa
virkatoveriaan silmiin, mutta tämä väisti itsepintaisesti hänen
katseensa ja tuijotti alas. — Ei muuta, murisi Leyva, kuin että
olette ystävä muille. Vaan minulla on nyt kiire. Teidän ylhäisyytenne
lähettäköön toimintaohjeet jälestäni. Haluan kernaasti saada ne
kirjallisesti. Leyva täyttää velvollisuutensa. Luottakaa siihen.
Sotapäällikkö antoi hänen mennä ja silitteli ajatuksissaan
vinttikoiraansa, joka oli pistänyt päänsä hänen käteensä.
Sitten astui hän sisään huoneeseensa, jossa tapasi Bourbonin ja Del
Guaston kiihkeästi keskustelemassa kaiketi kanslerista, sillä he
vilkaisivat usein tornipuolelle päin. Sotapäällikkö hymyili. — Herrat,
sanoi hän, te saitte tänä aamuna kuulla kummallisen keskustelun ja —
mikä on vielä kummallisempaa — se keskustelu ei vietellyt minua, vaan
Teidät, todistajani! Minun uskollisuuteni jäi horjumattomaksi, mutta
teidän luullakseni ei: siitä voitosta voisi kansleri olla hyvillään,
vaikkei hän sitä halunnutkaan.
Nyt kääntyi hän totisena Del Guaston puoleen. — Don Juan, näin
miten Teidän silmänne, säikkyivät saaliinhimoisesti. Voitte olla
kiitollinen minulle siitä, etten antanut Teidän puhua ja kavaltaa
herraanne, ja keisarianne. Sillä juuri Teidän, Don Juan, tulee olla
järkkymättömän uskollinen majesteetillenne, ellette halua tulla
pahantekijäksi. Uskollisuus ruhtinaille on ainoa hyve, joka pelastaa
Teidät turmiosta, ja viimeinen kunnian käsite, mitä Teillä enää on. Se
aateloi itsepintaisuutenne, kun totutatte sen taisteluun luopumuksia
ja kapinallisia vastaan. Julmista himoistanne tulee näin maallisen
oikeuden palvelijoita. Ottakaa tämä varteen omaksi hyväksenne
tarkoitettuna neuvona ja nyt, menkää, mutta välttäkää donna Victorian
kasvoja. Hän vihaa Teitä, hän ei voi kärsiä murhaajaa.
— Murhaajaa? kavahti Don Juan.
— Niin. Murhaajaa. Ettekö vielä tiedä, ken oli uhrinne? Sanon sen
Teille. Julia, ystäväni Numa Datin pojantytär, joka kuoli Roomassa
murtuneena. Te hänet murhasitte. Hänen on nyt hyvä olla, mutta se ei
kaunista vähintäkään konnan työtänne. Älkää pelätkö, että hän ilmestyy
eteenne, hän on päässyt lepoon ja jättänyt Teidät sielunne kostottarien
valtaan, katumukseen ennemmin tai myöhemmin.
Del Guasto kalpeni ja tukkansa pöyristyi pystyyn kuin kihermä
käärmeitä. Oma tekonsa ei häntä kauhistanut, vaan sotapäällikön
tuomarillinen totisuus, jonka musertava päätös tuntui tulevan aina
haudan tuolta puolen: Hän karttoi säpsähtäen salamoita, jotka
sinkoilivat päällikön silmistä.
— Perheasioita, huomautti Bourbon. — Mutta kuules, Ferdinand, kansleri
hullautti minua enemmän kuin luuletkaan. Vaikka hän haukkui minua —
hän onkin ainoa, jolle en siitä suutu — oli hän minut ihan sokaista,
tai paremminkin sinä, kun sanoit minua toiseksi itseksesi ja haluavasi
antaa minulle Milanon. Sinä pidit hauskaa kustannuksellani ja minä
hölmö en sitä tietysti käsittänyt.
— Suo anteeksi, Kaarle! Minä halusin nähdä, pysyisikö kansleri
uskollisena herttualleen. Mutta usko minua Kaarle, että myös sinun
ainoa onnesi on palvella vain keisaria. Italian rappiota ei voi
estää, maa kalvaa itse perustukset altaan. Tarkastahan vain asiaa:
Italia heittäytyy armoilleni ehdottomasti ja rukoillen, totuuden ja
suuruuden varjolla, ja samalla kiskoo se ilkeästi pohjan jaloistani
pakottaakseen minut hyppäämään yli kuilun. Sellaisten huhujen ja
panettelujen kierrellessä en ihmettele, että Madridista lähetettiin
kimppuuni tarkastelija ja nuuskija. Mutta miksi juuri viholliseni?
miksi Moncada? Tosin ei hän voi tuottaa minulle mitään vahinkoa ja
minä suoritan päivätyöni loppuun ja sinulle, Kaarle, annan mitä voin,
virkani ja jälkeläisyyteni... Kohtelethan oikeudenmukaisesti Italiaa,
Kaarle? Ethän sitä nyle ja sorra ylen määrin? Teethän minulle sen pyhän
lupauksen. Vaikkeivät italialaiset olisi sitä minulta ansainneet. Minä
tunnen sinut: sinä kohtelet heitä inhimillisesti.
— Paitse pyhää isää, joka minua haukkui. Vaan Ferdinand, mitä sinä
puhutkaan? Minua oikein pelottaa! Olemmehan saman ikäisiä ja kuula voi
kaataa minut ennen sinua tai molemmat meidät yhtaikaa. Tuo Moncada
kylmi sieluasi kuin halla, näin miten hänen tulonsa sinua kauhisti.
Mikä teillä oikeastaan on?
Nyt laskihe päivä ja hiljainen naputus kuului ovelta. Ippolito tuli
sisään ja pyysi hartaasti herraansa: — Älköön Teidän ylhäisyytenne
antako madonnan enää odottaa. Pöytä on jo katettu tuolla
alarakennuksessa, madonna vartoo terassilla, hyvä ettei tule Teitä
hakemaan.
— Mene, lapseni, sano että tulen heti.
— En mene, vastasi Ippolito herttaisen kopeasti, muuten tarttuu Teidän
ylhäisyytenne jälleen suurpolitisiin pakinoihin hänen korkeutensa
kanssa ja unohtaa hyvän rouvan.
Päällikkö soi pojan seistä vieressään ja jatkaessaan keskustelua
herttuan kanssa, jonka olan yli hän oli kietonut tuttavallisesti
käsivartensa, puhui hän espanjankieltä, jota hovipoika ei ymmärtänyt.
— Mikäkö meillä on, minun ja Moncadan välillä, Kaarle? Jotain kauheaa,
epäluulo, mikä on minulle sama kuin tosiasia, vaikkei minulla ole muita
todistuksia kuin oma varma uskoni. Luulen, tiedän sen: tuo mies on
isäni murhaaja. — Hän silitteli lapsen kiharoita, joka katseli häneen
viattomin silmin.
— Se tapahtui vuosisatain vaihteessa ja minä olin suunnilleen
saman ikäinen kuin tämä tässä, en ainakaan vanhempi. Isäni, oiva
sotapäällikkö ja parempi ihminen kuin minä, suoraluontoinen mies,
joutui suuren Gonsalvon kanssa, — joka silloin oli varakuninkaana ja
sai sitten kokea niin julmaa kiittämättömyyttä espanjalaisten puolelta
— lähetystössä Barcelonaan, missä vanhan Ferdinandin hovi siihen aikaan
oli. Siellä näki hän neapelilaisen ruhtinassukumme viimeisen vesan,
tuon onnettoman nuorukaisen, jonka täytyi Ferdinandin epäluulon uhrina
kuihtua aviossa hedelmättömän naisen kanssa. Vilpitön ja varomaton kun
isäni oli — häntä suorempaa miestä ei voi löytyä, se on varma — ryhtyi
hän osaaottavaisesti puheluun tuon prinssin kanssa, jolta oli riistetty
kruunu, ja pistäytyipä joskus hänen palatsissaankin pakeilla. Tämä
riitti herättämään kuninkaassa epäluuloa ja saattamaan isän hengiltä
tuomittavaksi.
Kerron sinulle asian sellaisena, joksi sen jälestäpäin olen tutkinut
ja hajanaisista seikoista havainnut, kun järjen ja ihmistuntemuksen
karttuessa menneisyys alkoi minulle olla jonkin arvoinen. On hyvin
mahdollista, että kuningas itse määräsi uhrinsa surmattavaksi vaikkapa
vaan puolella sanalla tai merkitsevällä vihjauksella. Salaisen tuomion
taas otti toimeen pannakseen muudan nuorukainen, jota hän piti luonaan
ja joka huhun mukaan oli hänen luonnollinen poikansa. Nuori Moncada,
juuri tämä, kohtasi isäni palatsin pylväskäytävässä tämän palatessa
prinssin luota ja pisti hänet kuoliaaksi. Se oli salamurha, ei
kaksintaistelu, sillä vanha haava oli halvannut oikean puolen isäni
ruumiista. Syyttömästi kaatui Pescara niin totta kuin käsivarteni sinua
nyt kietoo, sillä tuo rehellinen mies ei voinut olla salajuonissa ja
kavalluspuuhissa. Eikö tämä ole katalaa? Ehkäpä luuli nuori Moncada
vielä täyttävänsä velvollisuuden kunnon kristittynä totellessaan
kuninkaan vihjailua. Se on ilettävää! Voisiko teillä tapahtua
tällaista, Kaarle?
— Niin Ranskassako? Ehkäpä... Ei. Ei sentään näin julkeasti.
— Vuosien kuluttua kun olin ansainnut ensimäiset kannukseni, kohtasin
Moncadan päällikköni ja appeni. Fabritius Colonnan teltassa. Hän
halaili minua, nimitti minua nuoreksi sankarikseen, Espanjan toivon
nousevaksi tähdeksi ja tarkasteli, tutki rauhallisesti kasvojani.
Vakuutti minun muistuttavan suuresti isääni, jonka hän oli tuntenut.
Veri jähmettyi suonissani, sillä aavistin, että minua syleili varmaan
isäni murhaaja.
— Ja päästit hänet käsistäsi?
— Saman päivän iltana etsin häntä joko riistääkseni henkensä tai
heittääkseni omani. Hän oli hävinnyt. En voinut hakea häntä. En
ehtinyt, kun elin alituiseen leirielämää, keskellä ratkaisevia
tapahtumia. Mutta murhatun isäni haamu seurasi minua kaikkialle.
Myöhemmin sain kuulla, että tuo vihattuni oli sulkeutunut erääseen
kartusianiluostariin sovittaakseen jotain syntiään. Sitten ilmestyi
hän yhtäkkiä Kuballe, jossa kuningas Ferdinand antoi hänelle suuria
läänityksiä. Hän lähti uljaan Cortezin mukana Meksikoon luultavasti
väjyäkseen tuota kunnianhimoista valloittajaa: sillä Moncadaa
elähyttävät isänsä ajatukset ja suunnitelmat ja hän kuuluu siihen
kiihkoespanjalaiseen puolueeseen, jonka vastapainona hovissa onneksi
ovat burgundilaiset ja alamaalaiset. Palattuaan meren takaa, tekaisi
hän itselleen ansion siitä, että Uusi-Espanja oli joutunut kruunulle
muka hänen salaisen toimintansa kantta ja keisarin veljenpojatkin
kunnioittavat häntä pelonsekaisesti. Nyt ilmestyi hän Italiaan minua
vainoamaan tai tuhoamaan. Sellainen on Moncada!
— Kuules, Ferdinand, lausui Bourbon tarkkaavaisesti kuunneltuaan,
olen kauan toivonut saada tehdä sinulle jonkin hyvän työn. Kostanko
isäsi ja karistan vihamiehen niskoiltasi? Ei salamurhalla, se ei ole
tapaistani, vaan säännönmukaisessa kaksintaistelussa, johon minulla jo
on aihe. En pelkää häntä, sillä — karttaen ottelua vain sinun kanssasi
— me ranskalaiset olemme parempia miekkailijoita kuin te espanjalaiset,
kuten tiedät. Sinä pysyt leikistä poissa ja ruhtinaallinen sukuni
suojaa minua. Haluatko? Olen käytettävänäsi.
Vastatessaan loistivat Pescaran silmät sinerviltä ja lempeän
kirkastuneilta. — En. Se on liian myöhäistä. Olen jo muissa ajatuksissa
ja jätän murhaajan ikuisen oikeuden huomaan..
Bourbon katsoi häneen hämmästyneenä. Mutta Pescara otti Ippolitoa
kädestä ja sanoi: — Nyt ei anneta enää donna Victorian odottaa.
Hän antoi herttuan mennä edellä. Kiertoportaissa kysyi hän pojalta: —
Pidätkö sinä herrattaresta, jonka näit tänään ensikertaa?
— Oi, hän oli minulle heti niin ystävällinen, vastasi Ippolito, ja hän
on niin sisareni näköinen, jota en saa tavata enää koskaan, — kirkkaat
kyyneleet kierivät hänen poskilleen — kun vaari sanoi että hän meni
johonkin luostariin Roomassa ja teki nunnalupauksen. Ja Julia oli ennen
niin iloinen, mutta muuttui viime aikoina kovin hiljaiseksi. Miten voi
sisko hautautua maailmalta näin nuorena! — Pojan puhuessa saapuivat he
puistoon.
— Anon hartaasti tulla esitetyksi ylhäiselle rouvalle, pyysi
konnetabli. — Avatessani vastikään erään kirjan, luin lauselman:
”luodakseen Victoria Colonnan vertaistaan vaille, valoi luonto
ihanimman haaveensa ja särki sitten kaavan”. Suotteko minun häntä nähdä?
He kulkivat pitkällä sypressikujalla ja nyt näkivät he jonkun matkan
päässä kiihkeän kohtauksen: pois pyrkivä naisolento riuhtoi itseään
irti miehestä, joka virui hänen jaloissaan. Samassa huusi Ippolito: —
Tuolla se ilkeä noita tekee herrattarelle pahaa! ja juoksi suoraapäätä
donna Victorian avuksi kanslerin hypähtäessä ylös polviltaan ja
kadotessa laakeriaidan taa.
Vapautettu kiiruhti hymyilevän puolisonsa luo ja punastui niin
nuorekkaasti, ettei Pescara muistanut koskaan nähneensä häntä niin
kauniina. Ja tullessaan sanoi hän hengästyneenä:
— Muudan mies ahdisti ja vannotti minua ajamaan hänen asiaansa Teidän
ylhäisyydellenne: hän pyytää, ettette antaisi hänen vartoa ratkaisua
kovin kauan, sillä hän on nääntyä epätoivoon ja odotukseen.
— Kylläpä valitsi itselleen oivallisen esirukoilijan, madonna, vastasi
sotapäällikkö. — Vaan aikansa kullakin. Suvaitkaa minun nyt esitellä
Teille hänen korkeutensa Bourbon.
Vilkas Victoria ei voinut salata naisellista säälin tunnettaan.
Herttua ei ilmaissut millään tavoin, miten hullunkuriselta hänestä oli
tuo polvillaan kömpivä kansleri näyttänyt. Hän kumarsi kunnioittavasti
ja esiintyi hienosti ja ylpeästi Pescaran vuoksi ja siksi että tiesi
häpeällisen maineensa, joka häntä alati vaivasi. Hän ihaili Victorian
kauneutta katsahtamattakaan tummilla silmillään hänen kasvojaan tai
vartaloaan. Hän ei imarrellut, ei suitsuttanut pyhää savua, hän lausui
yksinkertaisesti: — Iloitsen saada nähdä madonna Victorian, ystäväni
markiisin puolison ja ihailen häntä kuten tulee. — Sitten alkoi
herttua Victorian vasemmalla puolella käyden kevyen ja miellyttävän,
mutta vähäpätöisen keskustelun ja kun Victoria pyysi häntä ruualle,
kieltäytyi hän kiittäen ja erosi heistä levollisen kohteliaasti huvilan
portaiden juurella.
Vaikka Victoria yleensä oli kovin vaatimaton, oli hän kuitenkin
odottanut herttualta enempää jo tottumuksestakin, sillä ajan
kuuluisuuksien oli tapana mairitella häntä aina äärimäisiin asti. Mutta
pian selvisi hän hämmästyksestään ja asteli pettymykselleen hymyillen
päällikön kanssa portaita ylös. Ilta jo hämärtyi.
Aterioiminen kesti vain lyhyen hetken kuten Pescara aina tahtoi.
Victoria ei huolinut tarjoilla ruokia edes omalle puolisolleen,
mutta tämäpä kosti herkkuihin päästyä. Jääsirujen, hedelmien ja
makeisten keskiössä oli pöydällä mantelikruunu, jonka päällikön
leipuri taitavasti oli valmistanut. — Kas tässä, laski hän leikkiä,
kunnianhimoiselle Victorialleni! — Pescara tarjosi kruunua Victorialle,
jonka sydän alkoi kiivaasti tykyttää.
Pöydästä noustua menivät he sivuhuoneeseen, johon kattolamppu loi
tasaista valoaan ja kirkasti kammion vielä tuoreet koristemaalaukset.
Seiniin oli kuvattu juoksevia lapsia kukkasseppeleineen ja katon
ristikkojen väliin oli kultaiselle pohjalle maalattu vapaasti valittu
seura harmaita sankarihaamuja. Lampun valaisemissa keskimäisissä
ruuduissa olivat Eneas, kuningas David, Hercules ja Pescara. Ainoana
huonekaluna oli leposohva, jonka kastanjapuiseen selkänojaan oli
kaiverrettu kohokirjaimilla: "Tässäpä sopii jutella."
— Mikähän siinä lienee, kysyi Victoria Pescaran viereen istuutuen,
ettei tuo konnetabli minua oikein miellyttänyt hienosta
esiintymisestään huolimatta, että hän — suoraan sanoen — oli minusta
melkein vastenmielinen?
— Voi mies parkaa! kujeili Pescara. — Mars ja Musa, raakuus ja
sulous, ruma Leyva ja ihana Victoria loukkaantuvat yhtä paljon
molemmat Capetingin käytöksestä, joka kumminkin oli heitä kohtaan
varsin moitteeton. Ehkäpä hänen ja erään toisen — kuka tuo toinen
sitten lieneekään — väliin on tullut jotain usvaa, ja luulen että tuo
väärentävä usva ja rumentava sumu on Bourbonin kavallus, tai miksikä
kuninkaastaan luopumista sanotaankaan.
Victoria kalpeni hieman.
— Kavallus... — Pescara lausui painolla tämän sanan kaikki kolme tavua.
— On ymmärrettävää, että jalo vaimo inhoo tällaista rikosta. Jos minä
petän ruhtinaani, ystäväni tai pahaa aavistamattoman vaimoni tahika
vain rikostoverini, niin ovat kaikki nuo teot kuitenkin ainoastaan
saman mielenlaadun ilmauksia... Synkeä ja suuri runoilijasikin [Dante],
jonka lukemisella virkistät mieltäsi, arvioi kavalluksen kauheimmaksi
kaikista rikoksista, koskapa Cerberus tai Lucifer hänen Guideccassaan
[Helvetti] riiputtaa kustakin kolmesta suustaan kavaltajaa. Ensimäisen
tiedän: hän se antoi vapahtajalle suuta. Vaan ketä ovat nuo toiset,
joita Lucifer riiputtaa jaloista päälaillaan? En satu nyt muistamaan
heidän nimiään. Lausupas se paikka, osaathan nuo sata laulua aivan
ulkoa.
Victoria lausui:
— Degli altri due, ch' hanno il capo di sotto,
Quel, che pende dal nero cello, è Bruto:
Vedi come si storce, e non fa motto:
El'altro è Cassio, che par sì membroto.
[Muut kaksi, jotka riippuu suusta pedon
päälaillaan, ovat Brutus — mykän moinen
pään mustan vaivoissa ja suonenvedon —
ja Cassius, tuo vankkavartaloinen.]
Kevyesti jutteli sotapäällikkö edelleen: — Tuo mykän tavoin
suonenvedossa vääntelehtivä Brutus on minusta hyvin kuvattu, mutta
— kysyn asiaankuuluvalla kunnioituksella — miten voi Dante puhua
Cassiuksen vankasta vartalosta, vaikka Julius Caesar pelkäsi häntä
juuri hänen kurjan laihuutensa vuoksi. Mitä pidät, Victoria, ylimalkaan
näistä Cerberuksen runoista.
Victoria vastasi rohkeasti: — Herrani, ei ole helvetti luotu Caesarin
murhaajia varten. Siinä suhteessa moitin runoilijaani.
— Älähän toki! väitti Pescara. — Ja sentään hyvä, roomalainen!
Uskollisuus on hyve, mutta ei hyveistä suurin. Suurin hyve on
oikeudenmukaisuus.
Näin häilyi Victoria yhä sielunsa salaisuuden kuilun vaiheilla eikä
Pescara suonut hänelle sopivaa lähtökohtaa puheeseen, vaikka hän
koko olentonsa kiihkolla pyrki alkuun ja voittoon, jota varten hän
oli Novaraan kiiruhtanut. Yhä uusia teitä koetti runoilijatar lähetä
maaliaan, mutta Pescara pidätti häntä siitä aina vain etäällä. Vihdoin
pälkähti hänen päähänsä käyttää apuna Italian suurinta vielä elossa
olevaa isänmaan ystävää.
— Pescara, minä olen aina ihmetellyt, sanoi hän, että sinunlaisesi
mies voi pitää enemmän lempeistä maalareistamme ja runoilijoistamme
kuin voimakkaista, enemmän Ariostosta ja Raphaelista kuin ylhäisestä
Dantesta ja hänen myöhemmästä hengen heimolaisestaan Buonarottista — ja
kumminkin olet itse syvä ja salaperäinen luonne.
— Siksipä juuri, että sitä olen. Taide on huvitusta. Mutta mitä tulee
sinun Michelangeloosi, niin älä vain tee minua mustasukkaiseksi kun
niin ihailet tuota jättiläistä ruhjottuine nenänrustoineen.
Victoria hymyili. — En ole koskaan nähnyt häntä kasvoista kasvoihin,
tunnen vain hänen sikstiniläisensä [Sixtuksen kappeli Vatikanissa,
kaunistettu Michelangelon freskomaalauksilla].
— Nuo profetat ja sibyllat? Vuosia sitten katselin niitä varsin tarkoin
ja kuitenkin haihtuivat ne muistostani muutamia yksityiskohtia lukuun
ottamatta. Jäi mieleeni esimerkiksi ihminen, jonka hiukset karkaavat
kauhusta pystyyn kun hän katsoo peiliin —
— Jossa näkee nykyhetken hirmut, päätti Victoria liikutettuna.
— Ja karyatidi, jota painaa hirvittävä taakka, tuo matala, kulmikas,
surkea olento! Kieltämättä mitä rumin nainen kuten sinä mitä ihanin.
— Sorrettu, kahlittu, orjuutettu —
— Nyt selvenevät mieleeni myös profetat: kaljupää Sakari, vai mikä se
olikaan, jalat ristissä; pauhaava Hesekiel turbaani päässä; Daniel
kirjoittaen, yhä vain kirjoittaen. Ja myös sibyllat: köyryselkäinen
akka terävine nokkineen, tähystellen kovin pikkuiseen kirjaansa
kiiluvin silmin, hänen vieressään toinen, joka vuodattaa öljyä
sammuvaan lamppuunsa ja tuo kaikista kaunein ja nuorekkain, joka istuu
delfiläisellä kolmijalalla. Kaikki vimmatussa puuhassa. Mistä johtuu
tällainen myrskyisyys? Mitä ne saarnaavat ja ennustavat?
Nyt huusi Victoria hehkuvan innostuksen valtaamana kuten olisi hän
itsekin jäsenenä tuossa profettanaisten neuvostossa: — Ne valittavat
Italian orjuutta ja ilmoittavat pelastajan ja vapahtajan tuloa.
— Eivätpäs, väitti Pescara ankarasti, parannuksen aika on mennyt. He
eivät julista armoa, vaan tuomiota.
Victoria vavahti, mutta samassa olikin rankaiseva ankaruus Pescaran
kasvoilta kadonnut. — Jätetään profettain kappeli, virkkoi hän
hellien, ja kauhistava, järisyttävä taide. Minua et liene tarkoittanut
puhuessasi Italian vapahtajasta, vaikka kylessäni onkin haava! päätti
hän laskien tuollaista hänelle ominaista, haikeaa leikkiä.
Victorian hellyys heräsi äärimäisiinsä kunhan kuuli Pescaran
mainitsevan tuota haavaa, joka oli häneltä riistänyt niin monien
päivien ja öiden levon kunnes Pescara kirjoitti, että se oli mennyt
umpeen. Rakas vaimo kietoi vasemman kätensä miehen ympärille ja
silitteli oikealla hänen punervan vaaleaa, edestä hieman kiharaista
tukkaansa alas otsalle niin että Pescara näytti nyt lampun loisteessa
ja hänen lempeän olemuksensa läheisyydessä vallan nuorelta.
Nyt muistui Victorian mieleen muudan heidän yhdessä olonsa päivä
äskettäin Tarentissa, Victorian tiluksella. Siellä olivat he, tosin
vasta paahteisen elokuun auringon laskettua, tarttuneet iltaruskon
sammuvassa valossa sirppiin ja leikanneet vielä reippaitten
työläistensä parissa kumpikin lyhteen. Yhä näki hän ajatuksissaan
sotapäällikön loikovan mukavasti lyhteensä varassa hänen itsensä
opettaessa elonkorjuutytöille uutta, etelän mallien mukaan hetkessä
sepittämäänsä cantilenea, jota nuori väki lauleskeli sitten innokkaasti
aina yöhön asti. Tuosta illasta mainitsi hän nyt jotain sotapäällikölle.
Tämä ihastui. — Muistatko vielä tuon laulun? kysyi hän.
— Kuinkas minä muistaisin!
— No, siinä oli sointuina muun muassa: "sitrat helkkyy, sirpit
välkkyy." Muuten kuvaili se ainoastaan miten kedoilla, jopa
taivaassakin kannetaan lyhteitä yhä ja yhä. Se sama laulu elää vielä
ehkä pitkän aikaa kansan suussa kun minä ja myöhemmin myös sinä jo
olemme vaienneet ja se viehättää minua paljon enemmän kuin muudan tässä
äskettäin minulle lähetetty sonetti, jossa puhut miehellesi sangen
juhlallista kieltä. Rauhoitu, Victoria! Ei se ole sinun runoilemasi,
sen tiedän varmaan.
Victoria kiehui kiukusta. — Ken uskaltaa, huusi hän, puhua sinulle
minun nimessäni? Ken julkenee? Missä on se tekele, minä sen revin!
— Oi, se olisi vahinko. Ne säkeet eivät alenna runoilija-arvoasi. —
Sotapäällikkö otti poveltaan paperiliuskan, jonka Victoria tempasi
hänen kädestään mennen lampun luo. Aaltoilevin povin, kiireesti alkoi
hän lukea:
— Victoria Pescaralle.
Mä voitto oon, Pescara, lehvät käärin
sun päähäs laakeriset taisteluista,
vaan voi jos isänmaatani en muista
ja ylhää nimeäni käytän väärin!
Kun aviokses tulin lemmen määrin
mä Rooman laps, isistä kruunatuista,
niin Italian poiaks tein sun, suista
tään kansan rakkaus sinuun soi maan äärin.
Nyt vaadin, että konsa etehesi
toin uhrin kalliin, vastalahjan kannat.
Min annat, sankarini, vaimollesi?
Ah, tiedän salaisimmat aatoksesi!
Sä vapaiksi luot Italian rannat
ja isänmaani mulle palkaks annat! —
Harvoin lienee tunnelma runoa luettaessa muuttunut niin merkillisesti
kuin nyt. Vihoissaan oli Colonna temmannut paperin käteensä, pian hän
leppyi, sitten luki sydämen lämmöllä ja viimeisiä riviä lausuessaan hän
riemuitsi kuin haltioissaan. Nyt tunnusti hän suoraan:
— Se minä olen ja sitä minä toivon, vaikken ole tätä kirjoittanutkaan!
Pescara katseli häneen kujeillen. — Tuo sonetti, sanoi hän, jalostui
ihmeellisesti huulillasi, mutta sisäisesti se on ontto ja halpamaisen
sielun luoma. Rakkaus ei vaadi palkkaa, rakkaus antaa itsensä
ilmaiseksi, rakkaus ei tee laskelmia. Niin ei Victoria toki ajattele.
Palkattu sepustaja on sen tehnyt ja minä tiedän hänen nimensäkin:
suunnaton itserakkaus sai hänet paljastamaan julkeasti kasvonsa naamion
alta. Katsopas näitä! — Pescara osoitti sormellaan kahta pienen
pientä kirjainta, toinen P ja toinen A, jotka oli koukerrettu liuskan
oikeanpuoleiseen alakulmaan. — Ja jumalaiseksi hän itseään nimittää!
Voin kuvitella, miten Aretini istuu ystävänsä Giovanni Medicin, Italian
hävyttömimmän nuorukaisen seurassa, mässää viinissä, irmastelee ja
ilkkuu: "Uskotkos, Hannu, ettei ole kovinkaan helppoa luulotella
itseään jumalaiseksi Victoriaksi!" Ja he rähisevät riemusta kuin
Faunit. Aretini nauraa niin että on lentää tuolilleen nurin, hän on
nauruunsa pakahtua!
— Kun pakahtuisi, konna! nyyhki Victoria. — Sillä Petrus Aretinus ja
hänen luonteensa olivat, jo siihen aikaan maailman kuulut.
— Hyvä, roomattareni! huusi Pescara. — Mutta jossain kohden on hän
osannut oikeaan, rakkaani: sinun ristimänimesi kiihdytti jo sulhoasi.
Ihanaa on viettää häitä voiton jumalattaren kanssa.
Mutta ei sietänyt Victoria enää pilaa. Hänen olemuksensa oli
kuohuksissa äärimäisiin asti, sielunsa järkytetty pohjiaan myöten,
kyynelten ja hehkuvain intohimojen vallassa. — Vaan toisessa kohden ei
hän ole osannut oikeaan, puhui hän kiihkeästi. — Minä en tiedä salaisia
aatoksiasi ja koetan niitä turhaan tutkia. Sinä ilveilet vaimollasi,
sinä syleilet minua ja sysäät luotasi! Et ole, julmuri, suonut minun
puhua sinulle edes asiaani, vaikka sydän riemusta pakahtuen tahdoin sen
sinulle kertoa!
— Siksi että tiesin, mikä se oli. Minä paheksun, että pyhä isä on
alentanut jalon vaimoni kätyrikseen ja saanut juonillaan sinut, suoran
olennon, tuomaan sanomia, jotka ovat arvottomat sekä hänelle että
sinulle, täynnä valheita ja sofismeja, mitkä olen pakotettu jonkun
päivän kuluttua peruuttamaan ja julistamaan valeiksi. Hänen pyhyytensä
antaa minulle Neapelin, jos sen ensin valloitan ja myös syntini
anteeksi, jos ensin solvaan omaatuntoani. Mutta minä en sellaisiin
sitomisiin ja päästämisiin usko maallisissa asioissa — kuten ei moni
muukaan enää — enkä edes hengellisissäkään, virkkoi hän pilkallisesti.
— Se usko loppui jo Savonarolan ja tuon germanilaisen munkin
ilmestyessä.
— Entä Italia, joka pyrkii lähenemään sinua kuin magneetin? Raaskitko
antaa sen suistua perikatoon? Eikö se ole sinusta minkään arvoinen?
Halveksitko sinä sitäkin? huusi Victoria epätoivoissaan.
Lauhkeasti vastasi sotapäällikkö: — Miten voisin halveksia kansaa,
jonka joukosta sinut sain? Mutta en uskottele sinulle mahdottomia:
Italia anoo turhaan, sen vaiva on hukkaan mennyt. Minä tiesin
kiusaukseni kauan sitten, minä näin sen vyöryvän itseäni vastaan kuin
aallon korkeimmilleen kohoten, enkä horjunut silmänräpäystäkään, en
salaisimmissakaan aatoksissani. Sillä valitsemisen varaa minulla ei
ollut, en ollut oma herrani, se asia ei minuun kuulunut.
Victoria kauhistui: — Mitä sanot? Ihminenhän sinäkin olet? Tai henkikö
ilman lihaa ja verta? Koskevathan jalkasi maahan, jota astelet?
— Minun jumalani, vastasi Pescara, asetti myrskyn purteni ympärillä.
Victoria huudahti hartaasti: — Sinun jumalasi? ja sulki miehen
syliinsä; — minä en päästä sinua, ennenkun sanot minulle, mikä on sinun
jumalasi.
Pescara irrottautui hänen syleilystään, vaikeni ja vastasi vihdoin
tuskallisin katsein: — Jos sitä tahdot. Vaan mennään puistoon, tahdon
raitista ilmaa.
Kun he astuivat pengermälle, loisti taivas heidän yllään täydessä
tähdessä ja vanhasta linnasta tuikki vielä yksinäinen tuli. — Tuolla,
virkkoi Victoria säälien, valvoo kansleri unetonna peläten ja toivoen.
— Enpä usko, vastasi Pescara, paremminkin onhan lukiessaan jotain
ilkivaltaista ja arvotonta nukkunut ja kuiviin palava lamppu valaisee
seiniä. — Hän arvasi paikalleen. Tuskallisten tiimain päästä oli Morone
vaipunut uneen Catulluksen runot kädessään.
Päällikkö kulki valkeilla marmoripenkeillä varustettuun puistikkoon,
jossa hänen oli tapana levähtää. Käsi kädessä istuivat he synkeän
lehväkatoksen alle.
Silloin kuiskasi Victoria: — Puhu nyt! — Mutta päällikkö vaikeni.
Kuului läheneviä askelia. Toisella penkillä alettiin supatella. —
Onkohan päällikkö tosiaan sellainen, Moncada? En uskoisi sitä.
— En minäkään vielä, Leyva, mutta pidän häntä silmällä. Jos näen
luuloni varmaksi, niin astun esiin ja me ryhdymme toimeen. Kuninkaasta
eivät hänen italialaiset joukkonsa saa luopua.
— Mitenkä Te arvelette...?
— Että sinä kokoat joukkosi ja me vangitsemme hänet.
— Tekee vastarintaa.
— Silloin hän kaatuu.
— Entä hänen majesteettinsa?
— Älä huoli! Hänen majesteettinsa tarvitsee meitä ja on vallassamme.
Jos sinä et tahdo auttaa minua, täytyy minun surmata hänet palkatun
käden kautta. Voinko luottaa sinuun?
— Se... voitte... Tukala teko... — Silloin vei toinen hänet pois
paikalta. — Olin kuulevinani lähistöltä hengitystä, sanoi hän.
Tosiaan, kostea yöilma ahdisti kuuntelevaa päällikköä ja tukkosi hänen
hengitystään. Hän huohotti raskaasti. Hän virkkoi: — Mennään pois,
kaste lankee ja tuho ilmoissa odottaa! — Victoria painautui hänen
rintaansa vasten.
Vanhalta linnalta päin kajahti kolme torventoitotusta.
— Pikalähetti. Saan vielä lukemista tänään.
— Ferdinand, rukoili Victoria. — Sinä olet ansassa. Keisari alkaa
sinua epäillä. Olet hukassa. Turvaudu Italiaan. Se on ainoa apusi ja
pelastuksesi.
— Minulla ei ole mitään pelättävää, lausui Pescara.
— Synkkä on tie, vaan turvapaikkani avoin.
Nyt tulivat he huvilan pieneen pylväseteiseen ja Pescara herätti
Ippoliton, joka oli nukkunut jakkaralleen. — Mene tuonne toiselle
puolen, käski hän, ja tuo se mitä, sinne juuri tuli. — Sitten sanoi
hän Victorialle: — Luulen, että saan tietoja Madridista, ehkä pari
riviä itseltään keisarilta, joka kirjoittaa minulle joskus salaa
ministereiltään. Olen utelias.
Nyt löi vanhan linnan tornikello keskiyötä, väsyneesti, värähdellen
ja niin verkkaan kuin olisi joka lyönnin välillä kulunut kokonainen
ihmisiltä. Kahdestoista kumahdus — ijäksi vaiennut.
Ippolito haparoi ovea ja toi käärön, jonka päällikkö avasi. Muiden
asiapaperien joukossa oli siinä keisarillinen valtuutus, jolla
hyväksyttiin sotaretki Milanoa vastaan ja oikeutettiin markiisi
menettelemään valloitetussa kaupungissa aivan oman harkintansa ja
olosuhteiden mukaan.
— Eikö tullut muuta? kysyi Pescara.
Poika notkisti kunnioittaen toisen polvensa ja antoi sotapäällikölle
pienen kirjeen, jonka hän oli hädin tuskin saanut lähetin käsistä, ja
poistui. Päällekirjoituksena oli: "Markiisille, omaan käteen."
— Keisarilta, virkkoi Pescara ja avasi. — Ota Victoria, lue minulle.
Hän kirjoittaa niin epäselvää. —
Victoria teki niin. Kirje oli lyhyt, vain muutamia riviä, ja kuului:
"Minun Pescarani!
Minä se laitatin tämän valtakirjan vasten ministeriöni tahtoa. Teillä
on paljon vihamiehiä. Varokaa Moncadaa. Mutta minä luotan Teihin,
sillä minä olen edestänne rukoillut ja näin enkelin, joka piteli Teitä
kädestä kiinni. Minä luotan.