Akkunan ääressä, josta näki yli Novaran tornien ja hellettä höyryilevän
alangon aina etäisen Monte Rosan aamunraikkaille lumihuipuille,
istui Pescara tehden sotasuunnitelmaa, jonka mukaan keisarin armeija
oli marssiva Milanoon. Hän oli siksi kiihkeässä ajatustyössä, ettei
kuullut kamaripalvelijan hiljaisia askeleita eikä huomannut tätä,
ennenkun hänelle tarjottiin virvoitusjuomaa. Tuota kevyttä nestettä
lusikalla sekoitellen virkkoi Pescara: — En toru sinua, Battista,
vaikka vasten nimenomaista kieltoani tulit viime yönä huoneeseeni.
Maatessasi lähelläni kuulit kai, miten hengitin tavallista raskaammin
— painajainen, ahdistus.... ei maksa vaivaa puhua. — Pescara otti
kulauksen lasista.
Battista, ovela neapelilainen, salasi säikähdyksensä ja tekeytyi varsin
viattomaksi. Kautta pyhän neitsyen hän valehteli ja vakuutteli, että
oli ollut kuulevinaan huudettavan nimeään ja ettei millään muotoa
muuten, käskemättä, olisi tohtinut pistää nokkaansa hänen ylhäisyytensä
makuukamariin. Oikeastaan oli asia sellainen, että hän oli sulasta
ihmisrakkaudesta, ilman kehoitusta ja vasten ankaraa kieltoa rientänyt
auttamaan herraansa, kun oli kuullut hänen kauheasti voihkivan. Sitten
oli hän tukenut Pescaraa käsivarsillaan vuoteella, kunnes tämä saattoi
jälleen hengittää tasaisesti.
— Ei se ollut yhtään vaarallista, toisti Pescara. — En tarvinnut apua.
Mutta, kuten sanottu, en tahdo sinua torua, nyt kun meidän on erottava
toisistamme. Mielelläni olisin pitänyt sinut palveluksessa, mutta
pojan velvollisuuttasi on kunnioitettava. Ja kun kerran ijäkkäät ja
kivuloiset vanhempasi Tricaricossa kärsivät köyhyyttä, niin ei minulla
ole oikeutta pitää sinua luonani. Mene ja tee huolettomiksi heidän
vanhuutensa päivät. Oivallisena parturina ja liukaskielisenä hulivilinä
tulet sinä kyllä toimeen kaikkialla hyvin. Jumala kanssasi, poikani,
minua vastaan ei sinulla pidä oleman syytä nurkua. — Ja hän otti kynän
käteensä.
Battista oli kuin puusta pudonnut. Hän vannoi epätoivoisesti ja tällä
kertaa aivan totta puhuen, että hänen isänsä oli majaillut taivaissa
jo monta vuotta ja että äiti, Carambaccia, oli toimelias, terve kuin
pukki ja lihava kuin ankerias. Sotapäällikkö vastasi kirjoittaessaan:
— Ai, niinhän se olikin, Battista, köyhät vanhempasi eivät asukaan
Tricaricossa, vaan Potenzassa, mutta ne paikathan ovatkin toisiaan
aivan lähellä. — Hän antoi eroitetulle palvelijalle kassaosoitteen.
Vaikka Battista olikin aivan murtunut — hän tiesi ettei Pescara peruuta
sanojaan — vilkaisi hän sentään pikaisesti lappuun, mihin oli merkitty
vain hyvin kohtuullinen summa. Sotapäällikkö ei tuhlaillut pienissä
eikä suurissa asioissa, ei keisarin eikä omaa tavaraansa. Hän varoi
myös, ettei ilmaisisi parturille liian suuren lahjan kautta tapahtuman
tärkeyttä eikä näyttäisi myöskään siltä kuin haluaisi häntä lahjoa
vaikenemaan, sillä Pescara oli varma, että Battista ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa kauppaisi tuon tiedon vielä kalliimmasta
niille, joille oli välttämätöntä saada tarkka selko päällikön terveyden
tilasta.
Tuskallisesti pettyneenä ja kiroten sitä hetkeä jona syntyi, lankesi
Battista armollisen herransa jalkain juureen, syleili hänen polviaan
ja silitteli hänen kättään. — Voi hyvin, virkkoi päällikkö, ja vie
vielä nuo pois. — Hän osoitti juoma-astioita ja eroitti näin käskynsä
rikkojan suopeasti palveluksesta.
Ennenkun hän jälleen ehti syventyä suunnitelmiinsa, kuului ulkoa
putoavan lusikan ja särkyvän lasin kilinä ja pitkä, hoikka herttua
Bourbon, joka oli kovakouraisesti nakannut onnettoman Battistan
tieltään, tuli huoneeseen ilmoittautumatta, sillä hänellä oli
vastaanottotuntinsa tähän aikaan.
— Kas, Teidän korkeutenneko? virkkoi Pescara kääntyen häntä kohti ja
nousten seisalleen.
— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa
kuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri
Teidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi
kasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan,
että hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan
ottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka
lääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione
Osnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa
kummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli
vartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin
vielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin
ilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.
— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta
verukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei
alkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä
varusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran
haltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy
herttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista,
vaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.
— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia
mielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten
kiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette
voi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan
kun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana
ja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä
söin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja
päähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli
joka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen
hassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on
keksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain
ennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän
esimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle
keisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin
pari houkuttelevaa italialaista kruunua?
— Teidän korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä.
— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta
vielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä,
joka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:—
Kiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja
annat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa
kärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton
tapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi
jälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan
koiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.
Pescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja
pyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita
viheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään
varakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole
sitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka
saatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet
oikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä
pyydän.
— Aihe oli joutavanpäiväinen, Pescara, mutta —
— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli
ettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte
miekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.
— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen
tarkkakuuloinen! Se oli toinen sana... ja sen tungen vielä kerran
keisarin ja paavin kurkkuun takaisin!
— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän
näki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän
arvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään
komennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan
Leyvan sanat sellaisina.
Salainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja
kuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta
näiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden
valta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui
etupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan
vihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se
sitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista,
vapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä
täydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä
tahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen
astuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin
yhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös
huomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja
itseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman
aateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.
Lempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään
kädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet
sellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan
kuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä.
Olemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien
elämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä
kolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä
kolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia
mahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!
Bourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön
rinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä
säikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan,
alkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran
tuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman
nuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. —
Sinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet
vaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin
minua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi
rakas poikapuoleni. "Madame", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään
hänen edessään, "madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne
pois sängystä!" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti
raikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä
ja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.
Sitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein
ja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman
näköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä
tahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena
herrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen
kanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään
Moncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja
varakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian
tulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät
jälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille
ilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen
salaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa
ankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan,
jonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne
oikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.
— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden
tulosta. Don Juan?
— Elleivät, silmäni pettäneet, Milanon kanslerin.
— Ah, nauroi Bourbon.
— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani
sinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun
varasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen
alaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo
julkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian
ajoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä,
onnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa
paavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt
paaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui
tämän ilkeästi vihjaillen.
Sotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän
ei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin
häntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin
aiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja
kiitokseni.
Don Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta
kertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista,
jolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun
häntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen
poika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin
viennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran
kuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan
kuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja
esiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka
paikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän
suuresta persoonastanne.
— Mitä tarkoitatte, Don Juan?
Del Guasto, jolla ei ollut tapana pelätä juuri mitään, epäröi nyt
kuitenkin vastata kun näki Pescaran kylmän ilmeen. Sitten sai herttuan
läsnäolo hänet tuiki vaikenemaan.
— Minun ja hänen korkeutensa välillä ei ole salaisuuksia, lausui
sotapäällikkö. — Puhukaa, Don Juan.
Käskystä huolimatta tuntui rohkeasta nuorukaisesta niin hirveältä
puhua peittelemättä tällaisesta asiasta tässä paikassa ja tähän aikaan
— keskellä keisarillista leiriä ja espanjalaisen sotaväenosaston
marssiessa juuri tahdikkain askelin akkunan ohi — että hän peitti
italialaisen juonen julkeat aikeet kaunopuheisuutensa verhoihin.
— Eno, kertoi hän halveksuvasti, yhä vinkuvat korvani raivoisasta
riidasta, joka on noussut joka kauppakojussa, kapakassa ja parturissa,
joka pallopaikassa ja luullakseni sakaristojen juttusopukoissakin
— Avalosien oikeasta ja velvoittavasta isänmaasta, siitä, olemmeko
neapelilaisia vai espanjalaisia. Eikä riitä edes kirkuna ja hälinä,
alkuperästämme lentelee lehtisiä ja kirjelmiä ympäri maailman.
Päällikkö kohautti hartioitaan. — Sen tapainen kyhäys, virkkoi hän,
ilmestyi kerran pöydällenikin, heitin sen nurkkaan. Joutavaa riitaa.
Don Juan jatkoi itsepintaisesti: — Sain myös kuulla, että juristit ja
teologit yliopistoissa väittelevät ankarasti paavin läänitysoikeudesta
Neapeliin, sen laajuudesta ja rajoista.
— Jätämme sen oppineiden huoleksi, vai mitä, Teidän korkeutenne?
laski Pescara leikkiä. — Mitä muuten Avalosien isänmaahan tulee, niin
neuvon sinua, sukulaiseni, olemaan kunnon mies, olipa sitten kuntosi
espanjalainen tai neapelilainen.
Nyt ilmoitti paashi, lääkäri Numa Datin pojanpoika ja Del Guaston
pettämän Julian veli, hento, suurisilmäinen ja viaton lapsi, joka oli
määrätty väliaikaisesti palvelijaksi, että etuhuoneessa odotti puheille
pääsyä muudan apteekkari nimeltä Baldassare Bosi, Orvietosta. Hänellä
oli jokin käärö kainalossa eikä hän tahtonut lähteä pois millään
ilveellä. Hän sanoi poikenneensa isoisänsä luona, joka oli antanut
vieraalleen tämän lapun tuotavaksi hänen ylhäisyydelleen. Poika antoi
Pescaralle paperin, johon oli vapisevalla kädellä kirjoitettu: "Morone".
Pescara mietti hetkisen. — Tietääkö vieras, että nämä herrat ovat
täällä? kysyi hän paashilta.
— En minä usko, Teidän ylhäisyytenne, vastasi poika.
— No tuo hänet sisään, mutta älä ennen kun minä huudan.
Sitten alkoi päällikkö puhua herttualle: — Teidän korkeutenne, pyydän
Teiltä nyt pientä palvelusta. Koska pidätte mahdollisena, että
Milanon kansleri koettaa houkutella minua salaliittoon, niin olisin
kovin varomaton, jos antaisin tuon ulkona odottavan jutella kanssani
ilman todistajia. Tahdon kaksi luotettavaa todistajaa ellei olemaan
aivan läsnä, niin kuitenkin kuulemaan jokaista sanaamme, ettei hovin
epäluulo, ei rakkaan Leyvanne kateus eikä, — hän puhui hiljemmin
— tuo kirottu, jonka kanssa, Don Juan, ratsastitte tänne ja joka
varakuninkaan lähettiläänä muka aikoo täällä vaaniskella tekojani,
saisi aihetta syyttää minua, en sano juuri valtiokavalluksesta,
mutta edes väärästä menettelytavastakaan. Tahdon kuunnella kanslerin
juttuja, hän voi hölmöydessään ja innossaan paljastaa vihollistemme,
aikeet ja keinot. Siihen hän on herkempi kuin kukaan muu. Asiain
pakosta suvaitkoon siis Teidän korkeutenne alentua vakoojaksi. Ja
Te, Del Guasto, seuratkaa esimerkkiä. — Pescara astui kultatupsuilla
koristetun, raskaan, punaisen verkon luo, jonka laajat laskokset
peittivät viereisen huoneen oven aina kynnykseen asti. Sen hän nyt
avasi. — Täällä on Teidän korkeutenne hyvässä piilossa, virkkoi hän.
Vaikka tuo omituinen seikkailu tuntui herttuasta kovin houkuttelevalta,
epäröi hän sentään vähän. — Mutta jos Morone nostaa verhoa? epäili hän,
vaan markiisi vastasi: — Ei nosta, siitä ei huolta. Sen minä takaan.
— Del Guaston sieraimet paisuivat kuten hekumasta. Hän toi jakkaran
herttualle, jonka selän taa hän asettui toiseksi kuuntelijaksi.
Punainen esirippu laskeutui oven eteen.
Mutta nyt riensi sisään paashipoika Ippolito, syleili Pescaraa ja
supatti hänen korvaansa vesissä silmin: Ei se olekaan apteekkari,
vaan noita. Se on pitkä ja kamalan näköinen, sillä on musta takki ja
taikakalu kaulassa.
— Pelkurihan sinä olet, poika! Tuo hänet sisään.
— Tuossa se jo on! huusi Ippolito ja pakeni huoneesta.
— Kas, Tekö, Morone? ja noin valtiomiehen asussa? vaikka vähän
hiestynyt markasta. Kolme naamarianne on nähtävästi paahtanut Teitä
niin että olette aivan tukehtua.
Morone läähättikin raskaasti ja hikipisarat kihoilivat hänen otsalleen.
Hän ei virkkanut mitään.
— Mitä on Teidän viisaudellanne asiaa? kysyi sotapäällikkö vakainen
ilme silmissään, mutta ei saanut muuta vastausta kuin epäselvää
sopertelua. Pienen vaitiolon jälkeen tarttui Pescara leikittelevästä
siihen rahaan, joka riippui raskaissa kultakäädyissä kanslerin
ryntäillä. — Lionardo, kansleri? Ja kenen kuva? Maurinko? Nerokkaan
näköinen pää.
Mutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan,
niin ymmällä hän oli.
Silloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne,
Morone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun
hänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä
ole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä
pykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.
Silloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen
korvaansa kuiskattiin läähättäen:
— Pescara, ei ole nyt kysymys siitä. Italia antaa sinulle sotajoukkonsa.
— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se
siis antautuu keisarille?
Silloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan
sinulle, jos luovut keisarista!
Pescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen
liikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!
Kansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä
hetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta!
Saisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!
— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana... ehkäpä
minä itse... oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota
verhoa!
Morone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään
ensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut
kokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu
sellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi
uskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen
[paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan
päämiehiinsä ja sveitsiläisiin.
— Mutta heidät petettiinkin. Morone!
— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat
he kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta
heidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan
kaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin
olisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin
verhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua
henttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja
mestauta minut sitten vaikka jos tahdot.
— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen:
— Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen,
kovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan
ilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen:
olenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes
pienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?
Kansleri vastasi kieltävästi.
— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan
palkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta
sen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran
salaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten
hukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.
— En luota niihin.
— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan.
Italia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo
italialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä
minut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen
ollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin
suljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä
myrkkyä keittämässä?
— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt!
huudahti hän.
— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä,
kansleri?
— En.
— Milläs sitten?
— Vakuutuksilla.
— Kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Mutta minä en vakuutu vain noin
tuostaan. Siis istukaa, kansleri! — Pescara toi reippaasti kaksi tuolia
ja nyt asettuivat he toisiaan vastapäätä. Morone istui selkä kumarassa
ja polvet koukussa, sotapäällikkö mukavasti nojaillen.
— Pescara, mikä on ihanin taistelusi, sotataidon ihmetyö? kysyi
kansleri.
Päällikkö ei virkkanut mitään, vaikka vastaus oli itsestään selvä. Hän
huokasi hiljaa.
— Ja miksi on keisari sen tehnyt?
Salama leimahti Pescaran silmistä. — Irvikuvaksi, murahti hän.
— Annoit hänelle saaliina voitetun kuninkaan, mutta Kaarle ei tiedä
mitä sillä tehdä. Hän nylkee voiteltua kuin koronkiskuri. Mahdollisen
ja yksinkertaisen asemasta vaatii hän mahdotonta ja moninaista.
Suuri voittaja olisi sanonut hänelle: "Luovu Italiasta, siinä ovat
luonnolliset lunnaasi, jotka voit suorittaa Ranskaa vahingoittamatta.
Luovu ja ole vapaa". Pescara hymyili. — Sinä olet vaarallinen mies,
Morone, kun luet noin ajatuksiani. Mutta vain sinä olet ne julkisesti
lausunut, minä en ole virkkanut sanaakaan.
Tästä innostuneena jatkoi kansleri: — Olen kiitollinen keisarille, että
hän solvasi Pavian voitonjumalatarta, joka kääntyy jälleen puoleesi,
Pescara. Se jumalatar on otellut myös keisaria vastaan eikä vain hänen
puolestaan. Se on yhdistänyt Italian karkoittamaan muukalaisia maasta
ja näyttänyt meille sotapäällikkömme.
Pescara, suotuisasti ovat tähdet yllesi asettuneet! Kypsynyt on hetki
ja sinä myös. Ratkaiseva aika täynnä epätoivoista ottelua, jumalia ja
titaaneja, hirmuvaltaa vastaan nousee vapaus, vielä tänään on kaikki
kuohua ja liikehtimistä, huomenna ehkä jo jähmettynyttä laavaa. Ja
teko, joka sinua odottaa ja johon olet luotu! Eikö vavahda kätesi
ottaakseen ajan aineet muovailtavikseen? Järjellinen tehtävä, ikuisen
perustaminen! Vilkaise vain karttaa ja katso niemimaata kahden meren
ja lumihuippuisten vuorten välissä. Tutki historiaa: usein väkivalloin
revitty ja alati jälleen yhteen kasvava kudos tasavaltoja ja ruhtinaita
kahden vanhan vihollisensa kynsissä, kaksine väärine johtoaatteineen,
hirveine harhakuvineen, paaveineen ja keisareineen! Katso jumalan
sormea, jonka viittauksella syntyy uusi ihmisyys: vapaa ja itseään
jalostava ihmisyys, ilman korkeinta viranomaista, ei maallista eikä
hengellistä. Vapaasti kehittyneiden kykyjen yhtymä, saman arvoisten
valtioiden sopusointu —
Pescara tarttui haltioituneen puhujan käsivarteen kuin pakenijaa
pidättäen: — Älähän vain lehahda lentoon, Girolamo, ilveili hän.
Kansleri tempautui irti ja huusi: — Älä anna itseäsi estää jumalaisesta
tehtävästä taikauskoisten ennakkoluulojen tai vanhentuneiden
käsitteiden, jotka eivät perustu järkeesi, eivät sydämeesi eivätkä
asiain luontoon. Tunnen sinut, Pescara! Sinä olet Italian poika ja siis
uskollinen ja tunnoltasi ylevä!
— Mutta Te italialaisethan olette kovin kevytmielistä väkeä, hymyili
Pescara. — Vaan sinäpä tekeydyt pahassa suuremmaksi kuin mitä
oletkaan: sillä nuo viisaat sanat eivät ole omiasi, niissä vain puhuu
haltijahenkenne, Florensilainen. Elääkö hän vielä?
Kansleri arvasi ketä päällikkö tarkoitti. — Kituu köyhyydessä,
unohdettuna ja halveksittuna, vastasi hän hämillään. — Suurin neromme.
— Syystä kyllä. Sillä on politisia lauselmia, jotka selvän järjen ja
harkitsevan käden käyttäminä ovat hyödyllisiä, mutta jotka muuttuvat
turmiollisiksi ja vääriksi heti kun niitä virkkavat julkeat huulet ja
kirjoittavat rikokselliset kädet. Vaan se mitä nyt sanoin, on aivan
ylimalkaista ja kaikkihan riippuu vain käytöstä. Miten olet, kansleri,
suunnitellut esimerkiksi petokseni käytöllisen puolen?
Kansleri aikoi alkaa puhua kuten riittäisi hänellä sanoja
loppumattomiin. Silloin kosketti Pescara häntä käsivarteen. — Hiljaa,
varovasti! varoitti hän. — Nyt astut kaidalle ja horjuvalle portaalle:
voi sattua että olen puhuttuasi pakoitettu vangitsemaan sinut
kavaltajana. Neuvon, ettet puhu omassa nimessäsi. Naamioi siis itsesi
miksi haluat, vaikkapa tuoksi kadonneeksi Florensilaiseksi sihteeriksi,
olkoon hän sitten joukossamme tai vainaiden valtakunnassa. Puhu,
Niccolo Macciavelli! Minä vaikenen, kuuntelen ja ihmettelen sanojasi
ja ehkäpä vielä todistan, että sinulla on aivan ylenpalttisen rikas
mielikuvitus valtiomieheksi. Oo, kyllä arvostelen sinua, hyvä Niccolo!
Tämä yhä jatkuva päällikön leikillinen sävy loukkasi kansleria ja hän
otti suuttuakseen. — Loppukoon jo pila! Älä alennu näyttelijäksi, joka
esittää kuolemaa isänmaan edestä! Pescara, pyydän sinua ymmärtämään
asian vakavuuden.
— Vakavuuden? No olkoon menneeksi! vastasi päällikkö ja pani silmänsä
umpeen kuten tarkemmin kuullakseen. Silloin säikähti kansleri hänen
laihain kasvojensa tavatonta kalpeutta ja ankaruutta. Mutta hän piti
päänsä.
— Teidän ylhäisyytenne, ei olo vahingoksi asialle se mitä olette
ilmoittaneet keisarille: on hyvä että hän luottaa Teihin niin kauan
kuin mahdollista ja että pidätte luopumuksenne salassa vielä silloinkin
kun jo paavi ja Liiga julistavat manifestinsa. Sillä välin vahvistatte
asemianne ja karsitte joukkojanne.
Pescara rypisti otsaansa.
— Leyva on eroitettava, vaati kansleri.
Pescara laski sormillaan.
— Mitä laskette? kysyi kansleri ihmeissään.
Levollisesti vastasi päällikkö: — Jos Leyva on eroitettava, niin lienee
myös saksalaisten päällikköjeni kuoltava, sillä he ovat uskollisia
keisarille ja valtakunnalle. Heidät on mestattava. Tai juotanko niille
ehkä myrkkyä kekkereissä? Mikähän olisi parasta, kansleri?
Morone kalpeni.
— Ja miten pääsen eroon espanjalaisista ylimyksistä? Murhantanko minä
heidätkin?
— Kastilialaiset, vastasi Morone jyskivin sydämin, jäävät kai keisarin
puolelle. Toiset Te viettelette äärettömällä saaliilla. Ainakin nuo
Neapelin aragonialaiset suostuvat. Minä tunnen sen rodun, se on kuin
nuo Uuden maailman rosvomaiset sankarit. Ajatelkaas vain millainen
hirviö on esimerkiksi tuo Teidän Del Guastonne!
Pescara ei tenännyt vastaan.
— Alempi väki taas, joka on virtaillut lippujenne alle kaikilta
maailman kulmilta, sen hallitsee horjumaton hengenmahtinne ja rautainen
sotakuri, tietysti muistaen maksaa myös säännöllisesti palkkaa, johon
keisari ei koskaan kyennyt — vaan Teillähän on hallussanne kaikki
Italian aarteet. Ja kun menetätte väkeä, niin voitte täydentää riviä
sveitsiläisillä, jotka pestautuvat kenen palvelukseen tahansa nyt kun
he johdon ja valtioajatuksen puutteessa menettivät jo saavuttamansa
itsenäisen aseman ja ulkopolitikkansa.
— Sääli heitä, virkkoi Pescara itsekseen. — Hän tunsi jonkinlaista
hellyyttä sveitsiläisiä kohtaan, mitkä hän oli voittanut kahdessa
taistelussa ja joita hurjapäitä hän oli Bicoccan luona tuhonnut
kokonaista tuhat erityisen, heidän raivoisaa ryntäystään vastaan
keksityn tykistöjärjestelmän avulla. Hän rakasti tuota urheaa kansaa,
vaikka saikin olla kiitollinen sveitsiläispeitselle Pavian luona
saamastaan haavasta. — Sääli heitä! Mennyttä kalua on vapautensa,
toisti Pescara.
— Teidän hyödyksenne, jatkoi kansleri.
— Valloitanko siis Milanon? lopetti Pescara. — Suunnitelmani on tehty.
— Eihän Teidän tarvitse sitä valloittaa, herttuahan on jäsenenä samassa
Liigassa, jonka sotapäällikkö Te olette.
— Aivan niin, kas kuin sen unohdin. Kaikessa tapauksessa tulee
Milanosta sotaliikkeitteni keskusta? Entä sitten?
— Sitten on käskettävissänne hänen pyhyytensä, Venetsian ja Neapelin
joukot puhumattakaan muiden pienempäin valtioiden väestä.
— Seis, Morone! Neapeli on Espanjan!
— Neapeliin olette silloin jo lähettäneet varakuninkaaksi
sisarenpoikanne ja hän kukistaa sen julmuudellaan lyhyessä ajassa.
— Varakuninkaaksi? Olenko minä siis Neapelin kuningas? Milloinka se
kruunu tuli päälläni? kysyi Pescara kylmästi.
— Katso, ne siivitetyt jalat, jotka Teille sen tuovat, ovat jo ovienne
vaiheilla, vastasi kansleri punastuen.
Sotapäällikön kylmä ilme lämpeni kuin olisi kasvojaan valaissut säde,
ei kruunusta, vaan saapuvan vaimonsa kirkkaasta läsnäolosta. — Haaveksi
lisää, Morone, sanoi hän.
— Kun kerran Italian yhdistyneet joukot ovat komennettavinanne ja kun
olette valloittamattomassa asemassa, jatkoi kansleri hämmästyttävän
varmasti, niin ei mikään estä Teitä enää tekemästä tiliä selväksi
keisarin kanssa, ehkäpä ilman taisteluakin, sillä vaikka, ei: _koska_
olette aikanne suurin sotapäällikkö, niin luotatte myös mieluummin
älykkääseen shakkipeliin ja laajoihin strategisiin laskelmiin kuin
noihin yhtäkkisiin ja aina umpimähkäisiin taistelun ratkaisuihin.
Sanon: ehkä ilman verenvuodatusta, sillä keisarin ei ole kovinkaan
helppo saada itselleen uutta sotapäällikköä ja koota Italiaan toista
armeijaa, kun Te joukkoinenne olette hänestä luopunut. Etenkin kun
vielä Ranska ja Englanti hankkivat hänelle kyllin tekemistä Liigalle
annetun lupauksensa mukaan.
— Tunnen sopimuksenne kuningas Fransin kanssa aivan
yksityiskohtaisesti, keskeytti Pescara, mutta en usko siitä olevan
mitään hyötyä. Kuningas nääntyy Espanjassa vankeudessa. Alkamalla
yrityksen hetkenkin liian aikaiseen, pettäisi hän Liigan heti, mikäli
häntä tunnen.
— Juuri joku päivä sitten, vakuutteli kansleri hullunkurisesti,
kirjoitti kuningatar Louise minulle ja lupasi pysyä liitossa yhtä
horjumatonna kuin siveydessään.
Huoneessa kajahti vihellys... kansleri kuunteli kummastellen. Kai oli
lintu lentänyt visertäen akkunan ohi.
— Vielä on keisarilla muutkin vastuksensa, jatkoi kansleri, Puolikuu ja
Saksan ruhtinaat.
— Puolikuu, niinpä niin, päätteli sotapäällikkö. — Mutta Saksan
ruhtinaiden ja heidän uuden oppi osakin kanssa voisi keisari helposti
sopia. Vai mitä arvelet, Morone?
Kansleri vastasi mietiskellen: — Niin luulisi, mutta tokko se
sentään käynee päinsä. Keisari tarvitsee kirkkoa raskaan ja synkeän
luonteensa vuoksi, jonka hän on perinyt äidiltään. Tuo uusi usko vaatii
voimakkaampia sieluja.
— Oikeinko sinä käsität näitä asioita? kysyi sotapäällikkö uteliaana.
— Kuinkas minä, Pescara. — Olen kuten sinä ja me kaikki muutkin
meikäläiset todellisuuden asujan, valon lapsi, joka antiikisessa
viisaudessaan ei kuitenkaan näe muuta kuin harhakuvia ja varjoja, oman
olemuksensa jättiläismäisiä kuvastuksia häilyvissä usvissa. Vaan nuo
ihmiset, jotka rahvaan tavalla uskovat hyvään ja pahaan, ruumiiseen
ja sieluun ja viimeisen tuomion tarinaan, ne taistelevat nyt, kuten
tiedät, leppymättömästi siitä, miten on paras varustautua mylvähtelevän
pasuunapäivän varalle. Viisas kirkkomme avaa myymälän ja tarjoo suuren
varastonsa oivallisia valmisteita kaupaksi. Mutta saksalainen munkki
tiuskii ja huutaa: "Tavara on roskaa! Älkää tuhlatko rahaanne tyhjään!
Saatte sellaista ilmaiseksi! Syntivelkanne on maksettu. Uskokaa vain,
niin sitä ei ole olemassa!" — Mutta moisen uskominen vaatii suurta
uskallusta, sillä se on uskomattomista kaikkein uskomattominta. Mutta
kun saksalaiset kerran saavat tuon uskon päähänsä, eivät he enää
tarvitse mitään papillista ja he ovat itsepäisessä varmuudessaan
valtavasti voimakkaammat kuin me uskottomat tai taikauskoiset
italialaiset.
Puhun ehkä törkeästi. Mutta nämä itsessään mitättömät kuvittelijat
muuttuvat nyt elämän vaikuttavimmiksi voimiksi, joita ei ainakaan
valtiomiehen ole halveksittava. Ei etenkään sinun, Pescara, jolla
on suuri tehtävä edessäsi, vaikka luullakseni oletkin jumalaton. —
Sotapäällikkö ei hymyillyt.
— Taisit vähän erehtyä kansleri, vastasi Pescara totisesti: — Uskon
minä johonkin jumaluuteen, enkä lainkaan kuvitteluun. Vaan muissa
väitteissäsi olet oikeassa. Näin sen kerran todeksi omin silmin.
Taisteluni iltana, — hän tarkoitti Pavian taistelua — näin sairaalassa
kahden sangen rikoksellisen miehen olevan kuolemaisillaan. Toinen oli
espanjalainen, toinen saksalainen. Edellämainittu vapisi ja värisi
pyhäin jäännösten turvissa ja kahden papin käsissä, saksalainen oli
yksin, mutta aivan luottavaisena ja iloisena. Puhelin hänen kanssaan,
sillä osaan vähän saksaa, ja hän väitti uskovansa ja luottavansa kuin
katuvainen ryöväri. Vaan jättäkäämme nyt nämä sieluntutkimukset. Jatka
asiaasi, sillä enpä luule sinun vielä saaneen suutasi puhtaaksi.
— En sanonutkaan, Pescara. — Vasta sitten kun miekalla tai viisaalla
sopimuksella olet lyönyt keisarin laudalta, vasta sitten lasket
perustuksen omalle suuruudellesi ja Italian vapaudelle. Edessäsi on
Herkilleen kaksitoista urostyötä! Nostat aseisiin olemuksesi kaikki
ominaisuudet ja vivahdukset: maltillisuuden ja päättäväisyyden,
innostuksen ja harkinnan, viekkauden ja ylevyyden. Pieninkään
ominaisuutesi ei saa olla toimetonna. Sinä et tunne itseäsi
vielä lähimainkaan, Pescara! Vasta sitten sinä esiinnyt koko nyt
salatussa suuruudessasi: kansalle ankarana ja hyvänä haltijana,
sotaväelle erehtymättömänä voittajana, isänmaan ystäville Italian
luojana, oppineille jälleen eloon heräävän roomalaisen kunnianhimon
ilmestyksenä ruhtinaille, mikäli niitä enää sallit olevan, hallitsevana
liittolaisena. Hyväksesi lankeavat kaikki ajan mahdollisuudet ja edut.
Rupeat paavin suojelijaksi ja valloitat takaisin hänen menetetyt
kaupunkinsa ja alusmaansa, jotka pidät itse; asetut sovittajaksi
kituvan tasavallan ja Florensin Medicin välille ja he tottelevat
molemmat sinua. Jopa tuo ylpeä ruhtinatar Hadriakin [Adrianmeren
ruhtinatar = Venetsia] on alistuva valtasi alle. Minä näen sinut jo
dogina, riemuitsi Morone, ja kihlautuvan meren kanssa.
Niin vartut kunnes sinut tuhanten iloitsijan kätten varassa, hurmaava
vaimo vieressäsi kohotetaan Roman Kapitoliolla kaiken Italian kansan
kuninkaaksi ja sinä olet silloin tätä maata hiukan rakastavakin, mitä
vielä luullakseni et voi tehdä, ja oletpa joutuva siihen millä minä
alotin, sillä ainoastaan rakkaus Italiaan, ainoaan aarteeseeni, sai
minut polvillani sinua rukoilemaan, oi kovasydäminen! — Ja hän syleili
päällikön polvia niin palavan kiihkeästi, että tämä hypähti ylös
kieltäytyen sellaisesta jumaloimisesta, mutta näytti kuitenkin olevan
syvästi liikutettu. Ehkä tuon petollisen olennon tositunteista? Tai
ehkäpä syntyi hänen mahtavissa aivoissaan tahdottomasti elävä kuva
omasta ja Italian suuruudesta kanslerin tekemäin viittausten mukaan?
Pescara asteli kauan hiljalleen edestaas huoneessa käsivarret ristissä
ryntäillä ja pysähtyi viimein kuin sattumalta jälleen kanslerin etoen.
— Miten monta vuotta ijästäni vaadit tuohon tehtävään, Morone? kysyi
hän.
— Monta, epäilemättä monta, vastasi kansleri. — Kuta useampia,
sitä parempi. Vain pitkäin, hedelmällisten seisauksien kautta,
jotka antavat asiain kehittyä hiljaa ja vastustamattomasti ja jotka
vähitellen kuluttavat horjumattomilta näyttävät esteet ja höllentävät,
rauhoittavat omiatuntoja, jopa sovittavat ja pyhittävät kaiken alkujaan
epäpuhtaankin, vain sellaisten leveiden ja välttämättömien portaiden
kautta noustaan valtiossa johonkin pysyväiseen. Parahin liittolaisesi,
Pescara, on elämä. Kymmenen, kaksikymmentä, miksei kolmekymmentäkin
vuotta, Pescara? Ovathan voimasi kukoistavimmillaan, ammennat
niitä kuin ehtymättömästä lähteestä. Tuskin olet aarteisiisi vielä
koskenutkaan ja juuri siksipä kutsuvatkin Italian kuolemattomat jumalat
sinua tähän tehtävään, että, roomalaisesti puhuen, olet nuorukainen,
eikä päällesi pitkiin aikoihin vielä kuolon varjo lankee?
Yhtäkkiä ilmestyi päällikön kasvoihin synkeä ja kova piirre. Hän
heitti kansleriin niin tuikean katseen että tämä väistyi askeleen
hänen edestään. — Tiedätkös, uhkasi Pescara, että jos kunnianhimoni
pääsee valloilleen, on sen ensimäisenä uhrina oleva Sforza, sinun
hallitsijasi? Sillä minä alottaisin antamalla Milanon Bourbonille,
joka on toinen itseni ja oikea käteni, Gonzagain sukua. Sen sallisin
mielelläni hänelle. Jätätkö minulle Sforzan?
— En, kautta kaikkien jumalten! huusi kansleri kauhuissaan. — Pettää
herttuani! En koskaan! En milloinkaan. Ja, — huusi hän suuttuneena —
miten voisit Borbonilla saastuttaa puhdasta ja pyhää asiaamme!
— Kas siinä on mies! ivaili Pescara. — Liekö julkeampaa taivaan
alla? Hän pysyy uskollisena kaikkein kurjimmalle ruhtinaalle, mutta
vaatii minua rikkomaan valani korkealle keisarilleni! Kas sitä
johdonmukaisuutta! Yllyttää minua kavallukseen ja tahtoo itse pysyä
syyttömänä!
— Se on aivan toista, vaikeroi kansleri. — Konnetabli petti isänmaansa,
mutta sinä pelastat isänmaasi luopumalla ruhtinaasta, joka ei ole
ruhtinaasi. Pettäisinkö herttuani, lempeän herrani! Maurin haamu
ilmestyy minulle unessa... — Morone huokasi surkeasti... — Vaan
kumminkin, olkoon niin! Mutta nyt Pescara, älä myös sinä enää vastusta!
Armahdathan Italiaa? Vastaa jo, julmuri! — Ja kyyneleet puhkesivat
kanslerin silmiin.
— En tänään. Morone, lohdutteli Pescara. — Olemme nyt molemmat
väsyksissä ja kaipaamme lepoa. On päivällisunen hetki. — Pescara
soitti. — Ippolito, neuvoi hän poikaa, opasta tätä herraa, joka on
suuri valtiomies, tornirakennuksen puolelle. Hovimestari avatkoon hänen
käytettäväkseen koko huonerivin yläkerrassa ja palvelkoon ja kestitköön
häntä huomaavaisesti ja runsaasti. Valittu kirjasto on käytettävänänne
kansleri, ja jos haluatte raikasta ilmaa, niin voitte, mennä varjoisaan
puistoon, joka ulottuu aina valleihin saakka. En kutsu Teitä luokseni
aterialle, sillä odotan donna Victoriaa, jonka kanssa vietän tämän
illan. Kulukoon aikanne hupaisesti. Huomenna tavataan.
— Miten saan päiväni kulumaan? vaikeroi kansleri.
— Kyllä totutte. Vielä eräs asia: älkää vain lähestykö vartiopaikkoja,
muuten saisitte tutustua saksalaisiin. — Hän näki kanslerin kalpenevan.
— Älkää pelätkö, lopetti hän ystävällisesti ja laski hänet luotaan.
Kääntyessään seisoivat Pescaran edessä herttua ja Del Guasto, jotka
olivat tulleet piilostaan esiin. Molemmat olivat kovin kiihkoissaan,
kalpean Bourbonin posket hehkuivat kuumeen tapaisesti ja Del Guaston
silmät liekehtivät kummallisesti. Pescara arvasi että keskustelu ja
kuvailtu maine oli heidät vietellyt ja hurmannut. Del Guasto himoitsi
saalista ja herttua puhdistavia laakereita. He vaikenivat vielä,
mutta heidän vaativista ja rukoilevista eleistään voi päättää että he
halusivat kohta ruveta puhumaan asiasta. Silloin Pescara tukki heidän
suunsa.
— Herrani, sanoi hän, esitimme täällä teatterikappaleen. Näytelmä oli
pitkä. Eikö Teitä ruvennut haukottamaan?
Silloin muuttui yhtäkkiä Bourbonin mieliala ja hän rähähti nauramaan. —
Murhenäytelmäkö vai ilveily? kysyi hän.
— Murhenäytelmä, Teidän korkeutenne.
— Nimeltään?
— Kuolema ja narri, vastasi Pescara.