Avarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä
kamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut
ihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan
kunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle
naiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti
käännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo
kuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut
lakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi
näytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle
naiselle opetuksen viisaita sanoja.
Kauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä
isä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. —
Eikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.
— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä
arpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän
isän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle
luvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät
riemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta
hän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain
vuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat —
kirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri.
Se murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa
uutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä
ensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka
aikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan
huomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni
satulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka
kasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen
nimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän
pyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. —
Näin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen
lähde.
Hänen suorista sanoistaan arvasi pyhä isä, että Pescara piti yleensä
hommiaan yhtä tarkoin salassa kuin hän itsekin. Eroitus oli vain
siinä, että nuori Pescara lensi ratkaisevina hetkinä esiin kuin salama
ukonpilvestä, jota vastoin Clemens kätkeytyi hattaraansa päätöskykyä
vailla ja itselleen äkäillen, kun ukkomaisen varovaisuutensa vuoksi
päästi hyvän tilaisuuden käsistään. Toista vertausta käyttääksemme;
paavi teroitti piirrintään siksi kunnes sen kärki liian hienona katkesi
hänen harmikseen. Varovaisesti ja hiljaa hapuillen punoi Clemens nyt
juoniaan.
— Virkalomaako markiisi onkin pyytänyt? ihmetteli paavi. — Minä luulin
hänen tahtoneen eroa. Minulle kerrottiin, että Akilleys vihoittelisi
teltassaan.
— Siitä en minä tiedä enkä uskokaan, pyhä isä, vastasi Victoria ja
heilautti ylpeästi päätään. — Miksi eroa?
— Ei suinkaan minkään suloisen Briseiksen tähden, madonna, vastasi
Clemens harmissaan laskien kylmästi leikkiä, — vaan siksi kun häntä
peijattiin voitetun kuninkaan ja Soran ja Carpin tornien jutussa.
Näillä sanoillaan vihjasi paavi kahteen tunnettuun tosiasiaan. Neapelin
varakuningas oli Pavian taistelussa ehättäytynyt ennen Pescaraa
riisumaan miekan Ranskan kuninkaalta ja riistämään kunnian Pescaralta,
jolle se kuului, viedäkseen nuo jalot saaliit Espanjaan. Ja silloin
oli keisari antanut Soran ja Carpin ahnaalle Colonnalle, Victorian
sukulaiselle, eikä suurelle sotapäällikölleen, joka hänkin oli niitä
toivonut.
Victoria punastui tietämättään. — Pyhä isä, teillä on puolisostani
halventavia ajatuksia. Luulette Pescaraa sangen pikkumaiseksi.
Siunatkaa minua, että saan lähteä ja nähdä, ettei Teidän Pescaranne ole
minun Pescarani. Kaipaan kovin tuon oikean Pescaran luo.
Hän nousi jakkaraltaan ja seisoi korkeana paavin edessä, mutta pian
hänen vartensa taas taipui ja hän kumartui nöyrästi rukoilemaan
siunausta. Silloin pyysi paavi häntä jälleen istumaan ja hän totteli.
Clemens ei tahtonut antaa luisua käsistään tätä tilaisuutta, jolloin
voi yllyttää Pescaraa petokseen hänen oman vaimonsa suloisen suun
kautta. Mutta paavi tajusi selvästi, ettei Colonnaan voinut vaikuttaa
mitään pelkillä vihjauksilla ja valmisteluilla: kaksimielisistä
sanoista Victoria joko loukkaantuisi tai ei viitsisi niitä edes
ajatellakaan kun ei niitä käsittäisi ja osaisi niille antaa mitään
arvoa. Paavin täytyisi nyt näyttää Victorialle asian todellinen ja
toteutumiseen pyrkivä luonne alastomana ja selvin piirtein, että tämä
ottaisi sen edes kuuleviin korviinsa. Moiseen menettelyyn oli Clemens
tottumaton ja hän huokasi raskaasti.
Silloin keksi hän kylläkin henkevän ja älykkään lähtökohdan. Laskien
sinettisormuksella koristetun kätensä kirjalle, joka oli sidottu
sinisiin samettikansiin ja kullattuihin heloihin, kysyi hän Victorialta
huolettomalla äänellä:
— Sepitätkö, tyttäreni, nykyään jälleen jotain uutta runoelmaa? Olen
tosiaan sinun runoutesi ihailija, sillä se käsittelee hyviä ja pyhiä
asioita. Rakastan sitä etenkin silloin, kun se tekee moraalisia
kysymyksiä ja vastaa niihin. Mutta vaikeinta siveellistä arvoitusta
et ole vielä käsitellyt ainoassakaan sonetissasi. Tiedätkö, Victoria
Colonna, mitä tarkoitan?
Victoria ei ihmetellyt tätä pyhän isän äkillistä päähänpistoa, sillä
puheena oli nyt hänen oma toimialansa ja tekiväthän sekä oppineet
että maallikot hänelle varsin usein samantapaisia kysymyksiä hänen
jo ihaillun nimensä vuoksi. Victoria oikaisi taistelunhaluisesti
solakkaa vartaloaan ja silmänsä alkoivat säteillä. — Suurin siveellinen
ristiriita, sanoi hän empimättä, syntyy kun kaksi korkeinta
velvollisuutta törmää yhteen.
Nyt pääsi pyhä isä väljemmille vesille. — Niin on, vahvisti hän
jumaluusoppineen vakavuudella. — Se tahtoo sanoa: kaksi näöltään
korkeinta, sillä toinen niistä aina on korkeampi, muuten ei olisi
siveellistä maailmanjärjestystä. Ja minä rukoilen jumalaa ja hänen
pyhimyksiään auttamaan ja opettamaan sinua, ettäs ymmärtäisit tämän
velvollisuuksista ylemmän ja ettäs halvemman hyljäisit sinä ja sinun
miehesi, sillä katso: pian on tämä suuri ja raskas ristiriita teidän
ratkaistavaksenne lankeeva.
Victoria kalpeni kun tuo akademinen kysymys näin yhtäkkiä iski suoraan
hänen elämäänsä. Mutta pyhä isä jatkoi juhlallisesti: — Kuuntele minua,
tyttäreni! Kaikki mitä nyt sinulle puhun, on myös markiisille puhuttu
oleva, sillä sinun kauttasi kulkevat sanani hänelle. Kuule siis: pyhä
istuin eroaa pian keisarista ja nousee häntä vastaan. Toimintani tässä
perustuu ruhtinaan ja kirkon paimenen velvollisuuksiin. Ruhtinaan:
koska nyt on Italian kohtalon ratkaiseva hetki. Ellemme siitä ota
vaaria, joudumme me kaikki Italian ruhtinaat ikipäiviksi Espanjan ikeen
alle. Mitä arvelletkaan, niin väittävät kaikki asiaa ymmärtävät. Mutta
myös korkeimman paimenen velvollisuuksiin: jos tuossa arvoituksen
kaltaisessa nuorukaisessa, joka yhdistää veressään kansoja ja päässään
kruunuja, herää vanha keisariajatus, niin on koko pyhäin edeltäjäin!
kärsimyksellinen työ hukkaan mennyttä ja uusi valtiotaito kahlehtii
kirkon pahemmin ja nöyryyttää syvemmin kuin aikoinaan nuo tarumaiset
germanilaiset hirviöt, Hohenstaufit ja Salalaiset. Niin on asia.
Ymmärrätkö nyt, mikä Italian täyttää kauhulla ja toivolla?
— Markiisi ei taida uskoa tätä, virkkoi Victoria yhtäkkiä punastuen.—
Pyhä isä hymyili. — Hänen pyhyytensä suvaitkoon muistaa, — hymyili
Victoriakin, että olen Colonnain sukua ja siis gibellini.
— Olet Rooman lapsi ja kristitty, tyttäreni, oikaisi Clemens.
Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Victoria: — Entä Pescara?
— Pescara, vastasi paavi hiljemmin, on paremminkin minun kuin
keisarin alamainen. Sillä hän on neapelilainen ja minä olen Neapelin
lääninherra. Älä usko, Victoria, että puhun nyt leikkiä. Miten voisin
sitä tehdä kun olen maailman omatunto? Totisesti sanon sinulle:
usein olen minä unettomina öinä ja huolekkaina aamupuhteina tutkinut
oikeuksiani Pescaraan. Ja kun olen epäillyt omaa valtiollista
ymmärtämystäni, olen turvautunut Italian kahteen suurimpaan
lainoppineeseen, Accoltiin ja... hm... erääseen toiseen...
Viisaasti kyllä jätti hän viimeisen nimen virkkamatta, kun onneksi
muisti, että tuo toinen lainoppinut, Cervian piispa, oli mitä
hävyttömimmän lahjuksien rakastajan pahassa huudossa. — Molemmat,
jatkoi Clemens naputellen sormuksellaan sinisen kirjan kanteen,
ovat yhtä mieltä siitä, että Pescara ankarimman oikeuden mukaan on
paljon enemmän minun kuin keisarin mies ja he ovat huomauttaneet,
että minulla nyt, kun keisarista tulee vastustajani, on valta paavina
päästää markiisi siitä valasta, jolla hän on sitoutunut pyhän istuimen
viholliseen.
Paavi nousi hiljaa ylös. — Ja sen minä teenkin! lausui hän
papillisesti: — Minä vapautan Ferdinand Avalosin keisarin
alamaisuudesta ja uskollisuuslupauksestaan. Minä nimitän Pescaran
markiisin kirkon gonfalonieriksi ja sen liigan sotapäälliköksi, joka
pyhäksi kutsutaan, koska sen johtajana on jälkeläisensä muodossa itse
Kristus. — Paavi vaikeni hetkiseksi.
Ja nyt kohotti hän molemmat kätensä samaan korkeuteen kuten pitäen
Colonnan pään päällä kruunua ja Victoria vaipui hämmästyneenä
polvilleen. Selkeällä äänellä lausui paavi: — Palkiten jo etukäteen
gonfalonierini ansiot minua ja kirkkoani kohtaan, kruunaan minä
Ferdinand Avalosin, Pescaran markiisin Neapelin kuninkaaksi! — Nuori
kuningatar vapisi ilosta. Hän arveli ansaitsevansa kruunun. Sanatonna,
hehkuvin poskin otti hän vastaan siunauksen. Sitten nousi hän ylös ja
lähti huoneesta tasaisin, kiirein askelin kuten haluten hetipaikalla
viedä kruunun arvossa korotetulle puolisolleen.
Itsekin kiihtyneenä seurasi pyhä isä häntä sitä kyytiä että tohvelinsa
olivat pudota. Kynnyksellä saavutti hän Victorian Ja tahtoi antaa
hänelle sen sinisamettisen kirjan. — Markiisille, sanoi hän.
Silloin huomasi Clemens Victorian takana Guicciardinin ja Moronen,
jotka olivat ehkä hetken siellä kuunnelleet. Kanslerista oli Victoria
noine riemun hehkua säteileville silmineen sellainen ilme, että hän
joutui tuiki ymmälle. Nopeasti hän sentään tointui hämmästyksestään ja
alkoi anella paavilta: — Esittäkää, Teidän pyhyytenne, minut epäpyhä
tuolle jumalaiselle Victorialle! — jonka jälkeen Clemens napautti häntä
hieman olalle ja esitteli hänet sanoilla: — Milanon kansleri, maailman
lapsi, jonka päälle pyhää henkeä aletaan vuodattaa! — Sitten kuiskasi
hän Victorian korvaan: Morone, Buffone [Pikku narri].
Victoria katosi onnensa huumauksessa ja paaville jäi tuo sininen
kirja käteen, sillä hän oli vielä aivan kuin juovuksissa siitä
rohkeasta, vertauskuvallisesta teosta, johon kauniin naisen näkeminen
oli saanut hänet ryhtymään. Nyt tunsi hän sentään kuin olisi
kadottanut tasapainonsa. Viittauksella kielsi hän Florensilaiselta
ja Lombardilaiselta vierailun ja pujahti jälleen raphaelilaiseen
kammioonsa.
Nuo kaksi, joita ei otettu vastaan, tuijottivat hetken ällistyneinä
toisiinsa, sitten tarttui Guicciardin nauraen kanslerin käsivarteen ja
veti hänet muassaan hienoja portaita myöten alas Vatikanin puistoihin,
joiden lehtikujain siimestä he eivät kaivanneet, sillä taivaan
peittivät mustat pilvet.
— Oikeastaan, alkoi Guicciardin, pidän minä tuosta ukosta. Vaikka
hän punookin juoniaan niin hienosti ja sovittelee sanojaan kovin
harkitusti, on hän kuitenkin pohjaltaan samainen intohimojen pätsi
ja kiukkuinen otus kuin minäkin. Nyt se kiihkoilee kun ilmaisi
Colonnalle vaarallisen salaisuutemme. Sinä puistatuksissasi et tietysti
huomannut, miten hän tahtoi pistää Victorian käteen Accoltin ja Angelo
de Cesiin lausuntoja. Lahjottava lurjuspari, joka kaunistelee vääriä
valoja raamatunlauseilla! Muuten on ihme, että Clemens vanhoilla
päivillään ryhtyy näin huimiin ja uhkarohkeisiin yrityksiin ja
vielä ihmeellisempää on, että hän ryhtyy siihen itseään epäillen ja
luottamatta tähteensä, sillä salaisesti hän uskoo olevansa oikea kovan
onnen poika. Se on varsin ikävää. Leo oli sentään toista miestä, aina
niin säteilevä ja iloinen ja siten myös onnellinen, jotavastoin tämä
nykyinen pyhyys näkee, kuten tässä äsken minulle Jeremiaan tapaan
ennusteli, jo ikuisen kaupungin ryöstettynä ja näiltä katoilta, — hän
viittasi Vatikaniin — savun ja liekkien suitsuavan. Ja kuitenkin ryhtyy
hän otteluun keisaria vastaan, minkä luen hänelle suureksi ansioksi,
vaikkapa se teko saattaa vaaranalaiseksi ensin ainoastaan hänen
Florensinsa. Ukolla on vielä verta suonissaan ja hän kiristelee niitä
vähiä hampaitaan mitä ikenissään vielä on, kun näkee noiden kopeain
espanjalaisten aatelisherroin keikailevan Capitoliolla kuten Neapelissa
tai Brysselissä. Vaan mikäs on, kansleri, unelmaisi esineenä? Tuo
nainenko? Tietysti!
— Minä puhun roomattarelle kuin vanha roomalainen! huusi kansleri.
— Hyvä. Mutta varo vain, ettet innostu ja pistä togan alta esiin
klassillista pukinsorkkaasi. Ole ihmisiksi, laskettele suuria sanoja ja
sulje ne hänen turhamaisuutensa huomioon!
— Hänen sydämeensä ne suljen!
— Siis hänen mustepulloonsa, sillä kirjailijanaisten sydän on täynnä
mustetta, ivaili Florensilainen. — Mutta uskotkos, kansien, — ja
Guicciardin nipisti häntä kovasti käsivarresta, — että aikeemme riistää
unen muiltakin kuin pyhältä isältä. Minäkään en ole viikon ajalla
niin silmääni ummistanut. Alituiseen täytyy tuumiskella mitä Pescara
tekee. Hänen suuttumukseensa keisaria kohtaan en luota hituistakaan:
he voivat sotia koska tahansa. Yhtä vähän vaimon vaikutusvaltaan.
Vaimo saanee tosin ilmoittaa Pescaralle paavin asian, mutta hänen
pyynnöilleen ei mies kallista korvaansa. Vaan enpä luota myös hänen
vasalliuskollisuuteensa. Pescara ei ole mikään Cid Campeador tai
miksi ne espanjalaiset sanovatkaan noita lojaaleja sankareitaan, hän
on liiaksi Italian ja aikansa lapsi. Pescara uskoo vain voimaan ja
suurten yksilöiden ainoaan velvollisuuteen saavuttaa korkein kasvunsa
kaikilla ajan tarjoomilla keinoilla ja tehtävissä. Sellainen hän on
ja sellaisena aiheeseemme sopiva. Varmaan hän on meidän ja me hänen
saaliinsa. Ja kumminkin... naura vain, Morone... minä aavistelen
pahoja, vainuan jotain salaista tai salassa pidettyä, oleellista tai
satunnaista, ruumiillista tai sielullista hänen rinnassaan, lyhyesti
sanoen, jotain aavistamatonta estettä, joka nostaa tien pystyyn
edessämme ja näyttää tarkat laskelmamme vääriksi.
— Mutta jos, sanoi Morone mietiskellen, hän kerran on sellainen miksi
luulet ja kun tunnemme määräävät olosuhteet, niin mistä hiidestä sitten
ilmestyisi se onneton este?
— Enpä tiedä! Mutta tällä Pescaralla kuuluu olevan se mainio temppunsa,
että antaa ryntäävän vihollisen kiivetä kaikille kukkuloille, jonka
jälkeen hän valtaa rautakirnuillaan viimeisen ja luo vihollisia vastaan
tuhoisan vallin. Jospa nyt hänen sisimmässään nousisi sellainen valli
meitä vastaan juuri silloin kun luulemme voittaneemme hänen sielunsa?
Mutta pois pelottelut, jotka eivät liene muuta kuin painostavaa
ukonilman hellettä ja luonnollista levottomuutta ja epävarmuutta, mikä
käy aina suurten ja vaarallisten yritysten edellä.
Salama leimahti ja Vatikani loisti häikäisevän valkeana ja näkyivät
uuden rakennustaiteen kauniit suhteet. Ukkosen kumistessa pujahtivat
miehet pilarikäytävän pylväiden varjoon, Guicciardin hämmästyneenä ja
miettien mitä tuo enne merkitsisi ja kansleri taivaasta ja taivaan
merkeistä välittämättä, sillä hän kuvitteli jo viruvansa Colonnan
jalkain juuressa.
Innostuksensa hurmiossa oli Victoria kiiruhtanut Vatikanista pitkin
eräitä sen monista portaista ja syrjäportin kautta ulos. Kantotuolin ja
saattueen, joka turhaan odotteli häntä pääportilla, oli hän unohtanut
ja kiiruhti nyt liehuvin vaattein ja enemmän kunnianhimoisen unelmansa
kuin nousevan ukonilman kannustamana kohti palatsiaan Apostolin
torille. Hän asteli ryöstettyine kruunuineen kuten ensimäinen Tullia
[Rooman kuninkaan Servius Tulliuksen tytär, miehensä. Tarqviniuksen
kanssa osallinen isänsä surmaamiseen], ei isänsä ruumiin, vaan
kavalletun valtiouskollisuuden yli; sillä Fabritius Colonnan tytär
ja Pescaran puoliso oli neapelilainen ja Kaarle Viidennen, Neapelin
kuninkaan alamainen.
Paavin kruunausvehkeily oli aivan huumannut hänet. Tapa ja ympäristö,
vuosisatain usko ja jälelle jääneet hurskauden ulkonaiset muodot
saattoivat hänet pitämään kirkon päätä, vaikka tämä oli hyvinkin
turmeltunut, jumalallisen tahdon ja korkeimman oikeuden tulkkina — ja
mitenkäpä olisi itsetunto ja sitä vähemmin ylpeys puolison arvosta
sallinut hänen epäillä paavin oikeutta laskea kruunu tuon kaikkein
ansiokkaimman päähän? Sepä aiheutti, että Medicin julkea teko tuntui
hänestä muuttaneista ajoista huolimatta jumaluuden ilmaukselta.
Nuori, seurueeton kuningatar oli kiiruhtanut Borgon läpi ja
Enkelisillan yli ja kulki nyt ihmisvilinässä Oikokadulla, kuten sitä
sanottiin. Väki väistyi kunnioittaen hänen tieltään eikä ihmetellyt
lainkaan ylhäisen rouvan seurueetonta ja hätäistä käyntiä; jota kai
ukonilman edellä nouseva myrsky kiiruhti. Mutta vähitellen tungoksen
kasvaessa ahtaalla kadulla hiljensi hän askeleitaan, vaikka kaltainen
taivaan kaista kadun yllä tuli yhä mustemmaksi ja uhkaavammaksi.
Silloin näki hän etäämpänä ihmisjoukossa ratsastavan seurueen. Kai
saattoivat espanjalaisen lähetystön herrat audiensille Vatikaniin
Lombardian kolmatta keisarillista sotapäällikköä, Leyvaa. Hän, entinen
tallimestari ja kapakoitsijan ja piian poika, joka oli noussut
arvossa orjamaisen kunnianhimonsa ja rautaisen tahtonsa kautta, oli
vartaloltaan kömpelö ja naamaltaan kuin verikoira, sillä häneltä oli
samalla miekan iskulla halaistu otsa, nenä ja huulet. Leyvan vieressä
ratsasti valkea mantteli hartioillaan uljaalla andalusilaisella
rotuhevosella ruskeatukkainen, tarmokkaan näköinen ylimys ja näyttipä
kuin olisi hän tervehtinyt Victoriaa nöyrästi kumartaen, mutta hän
olikin kunnioittanut vain kivistä pyhimyksen kuvaa erään kirkon
kulmalla.
Liekö ollut syynä salamain räikeä valo tai noiden herrain vihamielinen
ryhti kun he liikkuivat kaupungissa, jonka kolmekruunuisen hallitsijan
tiesivät salaa pettäneen heidän kuninkaansa, tai ehkä Victorian
kiihtynyt mielikuvitus, mutta hän näki ja tunsi miesten ja ratsujen
kopeudessa, puuskaan koukistetuissa käsissä, halveksien ja kuin
olan yli Romuluksen lapsiin heitetyissä katseissa, jopa kankeissa
parranhuipuissakin vain ivaa ja loukkauksia, joita Espanjan
nouseva maailmanvaltius alkaa jaella. Kauhu, inho ja lepytön viha
heräsi roomattaren povessa näitä vieraita ryöväreitä ja korskeita
seikkailijoita kohtaan, jotka raastoivat yhdeksi valtakunnaksi koko
uuden ja vanhan maailman. Miksi oli nuori keisari samalla tämän häijyn
kansan kuningas, kansan, jonka suonissa virtaili maurilaisveri ja joka
oli mainelukeillaan myrkyttänyt Italian?
Ehkäpä olisi Victorian ikivanha sukuhenki, joka pitkät vuosisadat oli
nähnyt parhaaksi palvella uskollisesti keisaria, kiinnittänyt hänen
sydämensä muuten Kaarleen, mutta ei nyt, ei juuri tähän keisariin,
vaikkei hän olisi ollutkaan espanjalainen. Hän ei voinut pitää minkään
arvoisena tuota mitätöntä poikaa, jota ei ollut nähnyt, ja joka ei
ollut käynyt Italiassa eikä halunnut sinne edes tullakaan.
Tosin oli keisari Pavian taistelun jälkeen kirjoittanut. Victorialle
kirjeen ja onnitellut häntä, että hän oli Pescaran puoliso. Mutta
juuri näissä parissa rivissä näytti kuvastuvan hallitsijan kurja
luonne ja enimmän harmitti ylevää rouvaa tuo hänen mielestään arka ja
ulkokultainen nöyryys, jolla nuori keisari antoi voitosta jumalalle ja
pyhimyksille kaiken kunnian. Vaikka Victoria itsekin oli kiitollinen
taivaisille, piti hän tuollaista nöyryyttä sentään miehelle ja
valtiaalle sopimattomana. Ehkä olikin tähän taivaan ylistelyyn syynä
se, ettei kaunis voitto ollut etäällä olevaa keisaria innostanut ja
että hän tahtoi halpamaisesti niukentaa Pescaran laakereja? Siksi oli
tietysti taivas tehnyt kaikki! mutta miehensä maineesta, oli Victoria
kiihkeän mustasukkainen. Ja miten epäjalo olikaan Kaarle ollut! Hän ei
raaskinut antaa sotapäällikölleen, jolle sai olla kiitollinen Italian
omistamisesta, edes paria kurjaa italialaista kaupunkirähjää! Ei,
moista pikkusielua ei voinut edes kavaltaa, hänestä voi enintään erota
jättäen hänet oman onnensa nojaan.
Silloin häikäisi Victoriaa väkevä salama, sama, joka oli karkoittanut
kanslerin ja Guicciardinin Vatikanin kattojen suojaan. Syrjäkatua
oikaisten saapui Victoria juuri kun sade alkoi kohista Pantheonin
portaille ja sen uljaaseen esipihaan. Käymättä mahtavaan temppeliin
sisälle, nojautui hän viilenevää ilmaa hengittäen erääseen noista
tiheään ryhmitetyistä, valtavista pilareista ijäkkään rakennuksen
räystään alla ja aatoksensa liiteli varhaiseen muinaisuuteen, jonka
hyveitä ajan köykäinen kuvittelu ihaili, vaikkei pitänyt niitä
esikuvinaan tai edes ymmärtänyt niiden yksitoikkoista jäykkyyttä ja
ankaraa todellisuutta.
Vaipuneena entisaikain muisteluun piti, hän Corneliaa ja Lucretiaa,
noita muinaisuuden hyveekkäitä naisia, kuin sisarinaan. Olihan
hänellä itselläänkin toki edes kaksi nimeä, jotka helähtivät tuiki
roomalaisilta ja olivathan naiselliset paheet, hänestä yhtä kaukana
kuin noista jaloista olennoista. Ne suorat ja ylpeät vaimot olivat
synnyttäneet maailman valloittajia. Virgiliuksen suurenmoinen "Te
rege imperio" [Sinä olet keisarina hallitseva], jota Victoria oli
itsekseen niin usein kuiskaillut, valtasi hänet nyt aina kyyneliin
asti. Hän meni temppeliin, laskeutui polvilleen ja salamoita leimuavan
kupukaton alla hän käsiään väännellen rukoili, etteivät Rooma ja Italia
vaipuisi orjuuden kuiluun, rukoili kristillisiä jumaluuksia ja yhtä
kiihkeästi Olympon herraa, joka hänen yllään ukkosena kumisi, rukoili
kaikkea sitä, mikä voi pelastaa ja yhdisti merkillisesti ja samalla
luonnollisesti eri jumaluudet murrosajan tapaan.
Kun hän lähti Penthconista — miten kauan hän lieneekään ollut siellä
polvillaan, sitä ei hän ajatellut — kirkastui juuri Italian taivas ja
tavallista kulkuaan, kevein, tasaisin askelin jatkoi hän matkaansa
palatsiinsa.
Nyt kiersivät hänen ajatuksensa jälleen Pescaraan. Eivät jaksaisi
espanjalaisia karkoittaa maasta nämä naiskätöset, siihen kykenisi
ainoastaan Pescara, joka voi johtaa omansa voittoon, jos vain nainen ja
viisaus häntä siihen kehoittaisivat. Saattoiko Victoria sitä toivoa?
Oliko Pescara niin hänen vallassaan? Victorian täytyi tunnustaa
itselleen, ettei hän heidän pitkästä, vilpittömästä avioelämästään
huolimatta tuntenut täysin Pescaran sisintä olemusta. Victoria
muisti ulkoa hänen kasvonsa, eleensä, pienimmätkin tapansa. Hän oli
varma siitä, että tuo siveä mies oli hänelle uskollinen eikä siinä
erehtynyt. Victoria ylpeili siitä, että Pescara häntä jumaloi ja holhoi
kalleimpana omaisuutenaan ja kohteli häntä mitä suurimmalla rakkaudella
ja huolenpidolla, samalla hellästi ja kunnioittavasti. Heidän yhdessä
olonsa autuaina hetkinä, joita sotaretket ja leirielämä alinomaa
keskeyttivät, heitti Pescara mielestään suunnitelmansa, karttansa
ja Liviuksensa ja katseli vain vaimoaan ja tämän kanssa sinistä
merenkalvoa ja väikkyviä purjeita. Pescara pyyteli Victoriaa soittamaan
luuttua, sulki silmänsä ja kuunteli. Hän keksi vaikeita ongelmia
aiheiksi Victorian sonetteihin ja tarkisti joskus hänen ylimalkaisten
ajatustensa ja laajain käänteittensä muotoja, sillä olipa hän itsekin
muinoin,— vankina olonsa pakollisella loma-ajalla — runoillut, eikä
suinkaan häpeäksi haarniskoidulle soturille, Victorian kunniaksi laulun
"Lemmen ylistys".
Mutta voitoistaan ei tuo nuori ja vielä suurempia voittoja kaipaava
uros kertonut vaimolleen koskaan mitään, sillä hän varoi, kuten sanoi,
vaimoaan sekä ikävystyttämästä että verellä tahraamasta. Sotaretki oli
hänen mielestään pitkäin kärsimysten polku, joka johti teurastuslavan
verilätäköihin. Politikasta sekä menneestä että vallitsevasta puhui hän
Victorialle sangen harvoin, joskin lienee kerran sattunut mainitsemaan,
että ylväintä työtä maailmassa on ohjata näkymättömin käsin ihmisiä ja
tapahtumia ja ken sitä hyvää kerran saa maistaa, se ei muista herkuista
huoli. Kuitenkin tuumi Pescara tavallisesti, että politikka on vain
saastainen markkinatori, jonka ilettävässä liejussa hänen vaimonsa ei
pitäisi tahrata hameensa puhdasta lievettäkään.
Victoria myönsi itselleen, että tuo pettämättömän tarkkanäköinen
Pescara oli hänelle sentään käsittämätön ja hänen ajatuksensa ja
uskonsa häneltä salassa.
Niinkö tosiaan? Oliko hänen miehensä sielussa häneltä kiellettyjä
ovia ja suljettuja kammioita? Hänen sotaherran suunnitelmiaan
ja valtiomiehen toimiaan ei Victoria halunnut tietää, mutta hän
tahtoi tyystin tuntea hänen kunnianhimonsa ja omantuntonsa. Ja nyt
kun Pescaran oli tehtävä hirvittävä, ratkaiseva päätös, nyt ei
Victoria tosiaan antaisi karkoittaa itseään hänen kamppailevalta
sydämeltään, nyt ei hän vieroittuisi miehestään pelkillä hyväilyillä
ja leikkipuheilla, nyt tahtoi hän olla apuna ja toimia yhdessä hänen
kanssaan. Olihan hän jo antanut Pescaralle sielun raikkauden ja
puhtaan nuoruuden! Olihan hän Colonnain sukua! Ja kruununkin hän
hänelle vielä tarjoo! Vaikka Pescara sen hylkää tai sitten ottaa
hänen käsistään ja painaa päähänsä, joka tapauksessa tahtoo Victoria
olla hänen kanssarikollisensa tai kanssauskollisensa, itsetietoinen
osa hänen vaikenevasta sielustaan. Olisipa hän jo Pescaran luona! —
Sydän ja askeleet polttivat häntä, niin kärsimätön hän oli. Nyt asteli
hän jo poikki Apostolin torin, missä häntä vastaan tuli haarniskoitu
nuorukainen, joka oli häntä odottanut palatsin portilla.
— Olin levoton tähtenne, ylhäinen rouva, kun kantotuolinne ja
saattueenne palasivat Vatikanista ilman Teitä, tervehti nuorukainen. —
Mutta vihdoinpa saavuitte, kummini, jos saan sanoa teitä siksi, joksi
olen lapsuudestani tottunut ja mikä on oikeuteni. — Mitään vastaamatta
nousi Victoria hänen kanssaan ylös portaita nojautuen vastahakoisesti
hänen käsivarteensa.
Tätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää,
vaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto
— se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten
Pescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria
nostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen
järjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen
nähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman
kastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja
kauniita kasvoja.
Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan
sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen
kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton
ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain
poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen
sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen
ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä
heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja
kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan
jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää
soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin,
mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä
peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää
tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään
oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.
Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin
konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan
kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi
kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria
tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del
Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan.
Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut
voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi
uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto
olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui
olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle
varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen
leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä
sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat
kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet.
Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui
hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla
matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa
ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta
on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni
vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten
jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää
vakoilijaa.
— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.
— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään
salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin,
julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä,
italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta
ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa
sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen,
lisäsi hän ilkeästi.
Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —
Kenestä? Eihän vain Pescarasta?
— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan
että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen
pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.
Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —
Entä Pescara...? virkkoi hän käsittämättömästi.
— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja
nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen
kukistaa ja hylkää... oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del
Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.
Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt
sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko
antanut sinulle luvan tulkita häntä!... Kuin kissa hiirellä...
inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!
Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa
Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan.
Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut
sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä
rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli
polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja
pelastaisi hänen kunniansa.
Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti
huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En
ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En
puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan
siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa
morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.
Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon
onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla
ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?
Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota,
sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä.
Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä
tähden syytätte _minua_ siitä, että _hän_ oli heikko ja että häntä nyt
halveksin ja katson ylön?
Rajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.
— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen
puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis
Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön
eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja
sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut
vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä
en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta
ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.
Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta
ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän
viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien
ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota
sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.
Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet
uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta
ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin
pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa
ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin
povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän
luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän
sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan
muisti ulkoa.
Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan
sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla.
Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika
kylessään tulevan keihään haavan paikkaa... Samassa muuttui valkea
puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui
panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse
kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja
ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen
raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena
karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.
— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen
edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone,
haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt,
että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös
palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti
tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi
kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa
valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita
kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.
— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on
kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen
luokseen huomenna varhain.
— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt
kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä
ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen
pahastunut ja jota nyt aion syyttää.
Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä,
vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää?
Mikä on rikokseni, Morone?
— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja
kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että
ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa
surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette
eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian
kahlinnut!
— Mitkä kolme? kysyi Victoria.
— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa,
painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi
sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo
kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.
— Sitä kyytä!
— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian
Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla,
väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä
vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati
isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.
— Onneton nainen!
— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija,
nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa,
korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että
houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa.
Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.
— Kurja!
— Kolme on Italian kahlinnut. Neljäs, Te, sen vapauttakoon!
— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun
muun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita... ja minä en
kruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.
— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa
kansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä
mairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne,
en valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen
kerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte
ennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä
ja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa.
Nosta minua ja paina minut rintaasi vasten!
Victoria heltyi ja kanslerikin ihan itki.
— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä
asioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne
lievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut
Milanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän
villakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja
myöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja
elämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.
Mauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä
hän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä
vuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain
pakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni
kasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin
tuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat
merkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua,
tunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle
ominaisella, verrattoman hienolla tavalla: "Sinäkö, Girolamo? Kunnon
mies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että
menit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja
mikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä
ja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut
kypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko
vielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat
liikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?"
Niin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi
sitten vakavasti ja lausui: "Arvaatko Girolamo, mikä täällä
työttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan
Italian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä,
että naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden
kanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa
valtioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi.
Sitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta
Girolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin
annoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös
tuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia
vastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus
hukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä
tuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on
liian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita
sitä parantamasta.
"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä
tulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää
sitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että
sinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka
kiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista
muodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö,
ei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa
voitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa
hän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä
kavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia
perusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön
moitteetonna!"
Kansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän
huomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas
totuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone,
olkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät
avut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain
turmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa
on meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja
liikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen
sielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo
pyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä
kiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut
heittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja
kuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.
Victoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta
riemua ja hehkuivat kuin auringot.
Silloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne
painuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette
nyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka
sillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.