Linnoituksensa salissa Milanossa istui nuori herttua Sforza
tarkastellen valtiolaskuja. Hänen viereensä oli asettunut hovikansleri,
joka selitteli lukuja, johdellen sormellaan pitkin numerorivejä.
— Hirvittävä summa! huokasi herttua ja kauhistui sitä rahan määrää,
minkä kiireesti suoritetut linnoitustyöt olivat nielleet. Miten paljon
nälkäisten lombardilaisraukkaini hikipisaroita! — Ja päästäkseen noita
kovaonnisia numeroita näkemästä, alkoi hän katsella alakuloisesti
pitkin seiniä, joita heleänväriset freskot koristivat.
Oven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineen
ja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanut
pyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisen
korvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossa
ja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue,
mikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaista
elonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainion
ruokahalun ilmeet.
Kanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuan
silmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kai
ylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävän
nuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeiden
hampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei ole
vielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.
Raukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleen
hävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hän
alkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaa
ammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossa
tuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, —
hän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisilta
liitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minä
niistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus!
Minä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennen
annan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusien
liittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipui
kuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahti
epätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinä
se asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.
Kansleri purskahti nauruun.
— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alas
miten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesi
kuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhon
kattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntani
ilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsian
erikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei ole
paaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän on
Medicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkein
kaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätä
vankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinä
kunnoton möit kuin kauppatavaran!
Ruhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevän
sukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa.
Kyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.
Kansleri hyväili häntä isällisesti: — Ole nyt järkevä, Frans kulta,
lohdutteli hän. — Petinkö minä muka Maksin? Enhän toki. Hänen
antautumisensa oli selvä seuraus siitä, että sveitsiläiset kärsivät
masentavan tappion. Minä sain kuningas Fransin myöntämään hänelle
eläkkeen ja hommaanpa vielä hänelle tiluksenkin. Hän itse ymmärsi
aikeitteni rehellisyyden ja kiitti minua. Tiedäthän Frans, että hän
on filosofi, joka katselee maailmaa yläilmoista. Kun Maks nousi
ratsaille lähteäkseen täältä, puhui hän vielä satulassakin viisauden
sanoja. "Ylistän taivasta", sanoi hän, "etten enää koskaan joudu
tekemisiin kovakouraisten sveitsiläisten ja pitkäkyntisen keisarin"
— hän tarkoitti majesteettivainajaa, Frans — "ja espanjalaisten
salamurhaajain kanssa." Ja eihän Maksista sitäpaitse ollut lainkaan
italialaiseksi ruhtinaaksi, hän oli niin kömpelö ja epähieno. Mutta
sinä olet aivan toista maata, Frans! Kun ojennat vartaloasi, on sinussa
jotain ruhtinaallista ja onpa sinulla vielä puhujankin lahjat, jotka
perit mainiolta isältäsi, Maurilta. Vakuutan että olet vielä kerran
Italian viisain ja onnellisin ruhtinas.
Herttua katseli epäillen kansleriinsa. — Ellet sitä ennen ole minua jo
pettänyt ja hommannut minulle eläkettä taivaassa, hymyili hän.
Morone, joka mustaan, pitkään juristitakkiinsa puettuna seisoi hänen
edessään, vastasi hellästi: — Rakkahin Frans! Sinulle en tee mitään
pahaa. Tiedäthän että olet minun sydänkäpyseni. Sinulta ei viedä
Milanon kruunua niin totta kuin olen Morone. Sinun pitää vain antaa
kauniisti neuvoa ja vakuuttaa itseäsi siitä, mikä on omaksi parhaaksesi.
— Et ole esittänyt minulle ainoaakaan pätevää syytä tuon vastaleivotun
liittosi välttämättömyydestä. Ja minä en tahdo nousta kapinaan
lääninherraani vastaan! Se olisi rikoksellista ja vaarallista.
Nopeasti löysi nyt kansleri horjuvaista hallitsijaansa sokaistakseen
ja peloittaakseen kyllin todenmukaisen ja tehoavan harhaluulon niistä
petollisista ja häikäisevistä haaveista, joita mielikuvituksensa alati
synnytti.
— Kuule nyt Frans, sanoi hän — keisari on sinulle kuin suljettu portti.
Olethan hänelle kirjoittanut mitä liikuttavimpia kirjeitä ja hän ei
ole kertaakaan vastannut. Tuo etäinen nuorukainen on, kuten kerrotaan,
tahdoton vahanukke burgundilaisten hoviheitukkainsa käsissä. Siinä
suhteessa olet häntä parempi, sinä arvostelet asioita itsenäisesti.
Mutta Madridissa ohjaa tuulia Borboni, tuo tuhlaavainen konnetabli,
joka syytää kultaa kuin tuhkaa ja jonka uskollisuutta ei lainkaan
epäillä koska hän on pettänyt kuninkaansa Fransin ja on tuomittu
ikipäivikseen palvelemaan keisaria. Borboni haluaa Milanoa. Sinun
läänityksesi on luvattu hänelle. Hän on äidin puolelta Gonzagain sukua
ja tavoittelee jotain italialaista kruunua. Miksi ei keisari anna
lääniä sinulle, vaikka olet maksanut hänelle satoja tuhansia? Siksi
että hän tuumii antaa sen Borbonille niin totta kuin minä olen tässä.
Kun äskettäin lähetit minut keisarin leiriin, syleili hän minua niin
että olin tukehtua ja pistipä kouraani vielä kukkaronkin valmistaakseen
minua sopivan hetken varalle. Kyllä tunnetaan nuo täkäläiset Ranskan
herrat.
Kanslerin puhe oli samalla valetta ja totta: hullulla humalapäällä
ollessaan oli konnetabli kerran palkinnut ruhtinaallisesti vieraansa
nokkelan sanansutkauksen.
— Ja sinä hylkiö otit rahat vastaan? kauhistui herttua.
— Puhtaimmalla omallatunnolla, vastasi Morone kujeillen. — Etkös tunne
Frans kulta, erästä kasuistien oppia, että nainen ottakoon vastaan
kaikki mitä hänelle annetaan kunhan säilyttää vain siveytensä? Tämä
lauselma sopii myös ministereihin ja sallii minun näinä köyhinä aikoina
alentua asianhaarain mukaan. Voithan tällä rahalla hankkia itsellesi
jonkun hyvän taulun. Frans. Pitäähän sinullakin olla kunnialliset
huvituksesi.
Sforza kalpeni ja meni aivan tajuiltaan kauhusta, kun ajatteli miten
Borboni isännöisi hänen linnassaan ja valtakunnassaan, jotka hän jo
tässä muinoin — ennen kuuluisaa kavallustaan — oli omistanut Ranskan
käskynhaltijana. — Olenhan sitä aavistanut ja se luulo on seurannut
minua alati, vaikeroi hän onnetonna, että Borboni väijyy Milanoani.
Pelasta minut, Girolamo! Solmi liitto. Mitä pikimmin! Muuten olen
hukassa! — Hän kavahti ylös tuoliltaan ja tarrautui kanslerin
käsivarteen.
Levollisesti vastasi kansleri: — Se ei ole tehty vain noin tuossa
tuokiossa, Frans kulta. Vaan voinemmepa ehkä vielä tänään toimia
jotain asian hyväksi. Rahanvaihtajamme Lollin luo poikkesi eilen
sattumalta Nasi — ei Horatius, vaan se kaunis Lelius — ja tilapäisesti
on täällä nyt myös Guicciardin, joka on hyvin miellyttävä mies vaikka
äksyileekin Vatikanissa. Näiden älykkäiden miesten kanssa voimme
asiasta keskustella ja olenpa kutsunut luoksesi illallisellekin tuon
Venetsialaisen ja Florensilaisen, kun tiesin että pidät keveästä
pakinoimisesta ja viehättävästä seurasta.
— Voi sitä vietävän salaliittoa, vaikeroi herttua kahden vaiheella.
— Ja vielä tuli tänne eräs henkilö ratsain aamuhämärässä. Hän pyytää
päästä puheillesi kello kolme iltapäivällä, hän meni ensin levolle
virkistyäkseen matkasta.
— Vielä eräs? Mikä henkilö? — Herttua vapisi.
— Borboni.
— Rutto syököön sen valjun kavaltajan! huusi Sforza. — Mitä hän täällä
tekee?
— Sen ilmoittaa hän sinulle itse. Kuule! tuomiokirkossa soitetaan jo
iltamessuun.
— Ota sinä hänet vastaan, kansleri! rukoili herttua yrittäen pujahtaa
ovesta ulos. Mutta Morone tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet
paikalleen. — Pyydän, istuutukaa, Teidän korkeutenne! Kyllä tähän
totutte. Kun konnetabli astuu sisään, niin on Teidän korkeutenne
noustava ylös ja otettava hänet seisoen vastaan. Niin käy se paraiten.
— Kansleri puki tuolilla riippuvan manttelin herransa hartioille ja
pelkonsa lannistaen otti tämä vähitellen ruhtinaallisemman ryhdin,
jolloin hänen soma vartalonsa ja luonteva käytöksensä tekivät varsin
edullisen vaikutuksen.
Sillaikaa tähysteli kansleri ulos akkunasta, johon näkyivät
linnoituksen piha ja sen takaa vasta luotujen vallitusten ääripiirteet.
— No noin sen pitää käydä, virkkoi hän. — Tuollapa seisoo vilpitön
konnetabli jonkun sylen päässä seurueestaan ja piirtelee rehellisesti
uutta varustustamme taskukirjaansa. Minäpä menen tuomaan hänet sisään.
Kun tuo kuuluisa petturi — vartaloltaan hoikka ja pitkä, pää ylpeä
ja kasvot kalvaat ja hienopiirteiset, silmät omituisen sameat — tuo
salaperäinen ja suuri ilmiö astui Moronen kanssa saliin, kumarsi hän
kohteliaasti Frans Sforzalle, joka katseli häntä arasti.
— Teidän korkeutenne, lausui Karl Bourbon, lähestyn teitä
velvollisimmasti kunnioittaen ja pyydän tulla kuulluksi tuodessani
sanomia hänen keisarilliselta majesteetiltaan.
Frans herttua vastasi arvokkaasti olevansa valmis kuulemaan nöyrästi
korkean lääninherransa tahtoa, mutta alkoi sen sanottuaan horjua ja
vaipui takaisin istuimelleen.
Nähdessään herttuan istuutuvan, katseli konnetabli ympärilleen
saadakseen hänkin tuolin tai edes jakkaran. Mutta huoneessa ei
ollut ainoaakaan sellaista eikä edes hovipoikaa. Silloin levitti
hän permannolle herttuan eteen kallisarvoisen vaippansa ja asettui
notkeasti siihen istumaan vasen kyynärvarsi pystyssä ja oikea käsi
puuskassa.
— Teidän korkeutenne suvainnee, virkkoi hän.
Karl Bourbon oli kavalluksensa jälkeen elänyt itsevihaajan paahteisessa
ja kalvavassa ilmakehässä. Ei edes kaikkein ylhäisinkään henkilö
olisi tohtinut muistuttaa tätä ylpeätä miestä tuosta hänen teostaan
pienimmälläkään vihjauksella tai antaa hänelle vihiä siitä, miten
yksimielisesti ja tavattoman ankarasti ajan yleinen mielipide tuomitsi
hänet siitä, mutta hän tiesi itse sen kovan tuomion ja omatuntonsa
vakuutti sen oikeutetuksi. Ihmisiä ja koko maailmaa aina itsestään
alkaen halveksi hän mitä perinpohjaisimmin, mutta samalla salasi hän
tämän tunteensa ja kukaan ei esiintynyt moitteettomammin ja puhellut
viattomammin kuin hän kieltäen omilta huuliltaan kaiken pilkan,
kaiken salaivan, jopa pienimmätkin vihjaukset, ja siten myös muilta.
Vain joskus ilmaisi kuten maasta yhtäkkiä leiskahtava liekki jokin
pirullinen sanansutkaus tai törkeä kompa hänen sielunsa tilaa.
Hetken ajateltuaan alkoi konnetabli sointuvalla äänellä ja hieman
päätään kääntäen: — Uskon, ettei Teidän korkeutenne saata minua
vastuunalaiseksi siitä, mikä sanomissani mahdollisesti on Teille
epämieluista. Jääden omasta puolestani täydellisesti asiasta syrjään,
välitän vain Teidän korkeudellenne erään hänen keisarillisen
majesteettinsa päätöksen, minkä hän on tehnyt ministerineuvostossa
tosin ensin kuulusteltuaan kolmea italialaista sotaherraansa, Pescaraa,
Leyvaa ja minun alamaisuuttani.
— Miten voi Pescara? keskeytti julkeasti kansleri, joka seisoi saman
matkan päässä molemmista. — Onko Pavian luona saamansa peitsen haava
parantunut?
— Ystäväni, vastasi konnetabli halveksivasti, pyydän Teitä pitämään
suunne kiinni silloin kun Teiltä ei mitään kysytä.
Nyt toisti herttua kanslerinsa kysymyksen. — Herra konnetabli, sanoi
hän, miten voi Pavian sankari?
Bourbon kumarsi kohteliaasti. — Kiitän Teidän korkeuttanne
suosiollisesta tiedustelusta. Rakas virkaveljeni, hänen ylhäisyytensä
Ferdinand Avalos, Pescaran markiisi on nyt aivan terve. Hän ratsastaa
ilman vaivaa tavallisen kymmentuntisen matkansa päivässä. Sitten jatkoi
hän: — Mutta suokaa minun jälleen ryhtyä asiaani, Teidän korkeutenne!
Karvas lääke on juotava pian. Keisarillinen majesteetti toivoo kovin,
että Teidän korkeutenne luopuu tuosta Liigasta, jonka olette solmineet
tai aiotte solmia hänen pyhyytensä, Ranskan ja Englannin kruunujen sekä
Venetsian tasavallan kanssa.
Nyt alkoi Milanon herttuan puhe juosta ja hän vakuutteli oivallisesti,
ollen hyvin hämmästyvinään ja suuttuvinaan, ettei tiennyt sellaisista
liigoista tuon taivaallista ja että hän varmaan vasallivelvollisuuttaan
muistaen olisi ensimäinen ilmoittamaan asiasta heti keisarille,
jos tietäisi, että Ylä-Italiassa punottaisiin sellaisia juonia
hänen majesteettiaan vastaan. Näin lausuen pani hän kätensä aralle
sydämelleen.
Konnetabli istui pää kumarassa ja kohteliaasti kuunnellen ja
antoi nuoren teeskentelijän toistaa valeitaan yhä uusissa ja
uusissa muodoissa. Vihdoin vastasi hän kylmällä äänellä, jossa oli
halveksumisen ja säälin hieno vivahdus: — Uskon Teidän korkeutenne
sanoihin ja olen kuitenkin pahoitettu luulemaan, että Teidän
korkeudellenne on asiain tilasta annettu epätarkkoja tietoja. Me
varmaan tunnemme sen seikan paremmin. Ranska ja Englanti tekivät
keskenään rauhan pahoissa aikeissa keisaria vastaan, se oli tosiasia,
josta saimme tarkan selon Alankomaista. Ylitä varma on, että meitä
vastaan varustaudutaan Ylä-Italiassa. Ja mikäli pyhää isää uskaltanee
ryhtyä arvostelemaan, niin hänkin näyttää taas tapansa mukaan ruvenneen
meitä salaisesti vastustamaan. Tehdyn tai tekeillä olevan erittely ei
kuulu meidän tehtäväämme: me vain ehkäisemme aikeet. Ennenkun Liiga,
lisäsi hän merkitsevästi ja hiljaisemmalla äänellä, saa itselleen
sotapäällikön.
Nyt lausui hän vaatimuksensa: — Teidän korkeutenne antakoon meille
ennen kuukauden loppua vakuutuksen puolueettomuudestaan. Se on hänen
keisarillisen majesteettinsa harras pyyntö. Ja sillä vakuutuksella
ymmärretään taas, että: sveitsiläiset eroitetaan palveluksesta,
lombardilaisista asejoukoista päästetään puolet lomalle, kaikki
linnoitustyöt keskeytetään kerrassaan ja tämä kekseliäs mies, — hän
osoitti päännyykäyksellä kansleria — luovutetaan hänen keisarilliselle
majesteetilleen. Ellette, tätä tee, — ja hän kavahti ylös kuin ratsun
selkään hypätäkseen — niin hälyytämme hyökkäykseen heti syyskuun
loputtua, juuri sydänyöllä, ei hetkeäkään aikaisemmin eikä myöhemmin,
ja anastamme herttuakunnan muutamain marssien jälkeen. Teidän
korkeutenne sopii asiaa harkita! — Hän kumarsi ja lähti.
Kun Morone tahtoi seurata konnetablia, valtasi Bourbonin yhtäkkiä
huima ilveilyn halu ja hullunkurisella liikkeellä kielsi hän kansleria
tulemasta. — Adieu, Pantalon mon ami! [Hyvästi, Pantalon ystäväni.
(Pantalon oli muuan italialaisen huvinäytelmän ainaisia henkilöitä.)]
huusi hän Moronelle olkansa takaa.
Morone raivostui tästä nimityksestä, joka epäsi häneltä kaiken vakaisen
arvokkuuden, hän juoksi kiukuissaan edestaas huoneessa ja sotki
jalkansa konnetablin vaippaan, mikä oli jäänyt permannolle. Mutta nuori
herttua takertui kanslerin käsivarteen ja itki: — Girolamo, nyt näin
oikein hänen aikeensa! Hän pitää Milanoa jo kuin omanaan. Pura liitto!
Heti paikalla, tänään! Muuten se hornanhenki vie kruununi!
Avuton poika nyyhki vielä kanslerinsa rintaa vasten, kun harmaahapsinen
kamaripalvelija tuli ja syvään kumartaen lausui hänelle juhlallisesti:
— Teidän korkeutenne pöytä on katettu. — He seurasivat palvelijaa,
joka kovin arvokkaasti asteli heidän edellään huonerivin läpi. Yksi
noista huoneista, kammio, josta ei ollut erikoista ovea, näytti
sammalvihreine tapettineen ja neljine samanvärisine jakkaroineen
olevan jonkinlainen salainen keskusteluhuone ja herttua seisahtui
hämmästyneenä keskelle sen lattiaa, sillä takaseinällä, mikä ennen oli
ollut tyhjä, riippui nyt suuri taulu, jota hän ei tuntenut omakseen. Se
oli ilmestynyt palatsiin salaisesti hänelle valmistettuna yllätyksenä
Mantuan rajakreiviltä, kuten puitteista saattoi lukea. Herttua otti
kansleriaan kädestä ja nuo kaksi Italian lasta lähenivät nyt mahtavaa
taulua hiljaisesti hiivien ja hartaasti riemuiten. Siinä pelasivat mies
ja nainen luonnollisessa koossa valkean marmoripöydän ääressä shakkia.
Nainen, heleä ja hempeä olento ruhtinaallisessa puvussa, kosketti
verkkaisin sormin kuningatarta ja tarkasteli samalla salavihkaa
vastapelaajansa kasvoja, jonka, huolellisesti piirretyn soturin,
ankarissa suun sopissa piili hienoinen hymy.
Sekä herttua että kansleri tunsivat miehen kohta. Hän oli Pescara.
Helposti arvasivat he myös kuka oli nainen. Kukapas muu kuin Victoria
Colonna, Pescaran vaimo, Italian helmi! Ho olivat kuin lumoutuneet
tuohon tauluun. He tunsivat, että sen suurin sulous oli siinä korkeassa
ja hellässä rakkaudessa, jonka kautta sulivat lämpöiseksi elämäksi
runoilijattaren vienona ja ja soturin ankara vakavuus, ja myös
molempain nuoruudessa, sillä päivän paahtama ja arpinen Pescarakin
näytti vain sankarilliselta nuorukaiselta.
Tosiaan, vain kahdeksantoista ikäisiä olivatkin he molemmat olleet kun
astuivat vihkialttarin ääreen ja sen jälkeen pysyivät he toisilleen
uskollisina ruumiiltaan ja sielultaan, usein pitkän aikaa erotettuina,
nainen himmeän lamppunsa valossa tutkien Italian suurta runoilijaa,
mies leimuavan leiritulen ääressä karttojaan katsellen, ja sitten
jälleen yhtyen markiisin tilalla Iscialla kuin autuaitten saarella.
Tämän tiesi ja uskoi tavoiltaan turmeltunut Italia ja se sitä hymyillen
ihmetteli.
Nuo kaksi katselijaakin havaitsivat mikä kauneus oli naisellisen
haltioitumisen ja miehisen itsensä hillitsemisen yhtymässä. He eivät
huomanneet sitä sielullaan, vaan taideaistinsa herkillä sormenpäillä.
Kai olisivat he kuvaa vielä kauankin ihailleet, ellei kamaripalvelija
olisi tullut alamaisimmasti ilmoittamaan, että kaksi kutsuttua
odotti etuhuoneessa. Kulettuaan parin kamarin kautta, tulivat he
odotushuoneeseen ja kun vieraat oli lyhyesti esitelty, astuttiin sisään.
Nyt istuvat he nelin miehin ruokain ääreen, jotka eivät olleet
ylelliset, mutta hienot. Alussa, kevyen keskustelun aikana, tarkasteli
herttua salavihkaa vieraitaan. He olivat näöltään varsin erilaiset.
Kanslerinsa ruman pään ja karkeat piirteet oli herttua tuhannesti
nähnyt, mutta nyt oli hän huomaavinaan, että Moronen kiiluilevat
silmät pyörähtelivät erikoisen vikkelästi ja hänen pikimusta tukkansa
näytti pörhistyvän kuin harjaksi hänen julkealle otsalleen. Edellisten
vieressä näyttivät Guicciardinin miehekkäät, tasavaltalaisylpeät kasvot
sangen jaloilta. Venetsialainen oli taas mallimies kauneudessa pitkine,
pehmoisine hiuksineen, vienon ivallisine katseineen ja huulillaan
rakastettavan petollinen hymy. Vänkäänkin olivat kasvot erilaiset.
Kansleri oli ruskea kuin olivi, Venetsialainen kuultavan kalpea kuin
lagunien asujan ainakin ja Guicciardin oli niin keltainen, ärtyisen ja
vaivautuneen näköinen, ettei herttua voinut olla tiedustelematta hänen
terveytensä tilaa.
— Minulla on keltatauti, Teidän korkeutenne, vastasi Florensilainen
lyhyesti. — Sappeni puhkesi, eikä ihmekään, sillä hänen pyhyytensä
lähetti minut legatsioneilleen luomaan kunnollista valtiojärjestystä.
Luopas sitä siellä, missä papit mestaroivat! Mutta ei puhuta enää
tästä, muuten saan kuumeen Milanon terveellisestä ilmasta ja hyvistä
Saksan sanomista huolimatta. — Hän ei halunnut tarjottua imelää
ruokalajia, vaan sekoitti itselleen kurkkusalatin, johon kaatoi enemmän
etikkaa kuin öljyä.
— Saksan sanomista? huudahti kansleri.
— Niinpä niin, Morone. Sain kirjeen asian tuntijalta. Hurmahenkien
kapina on kukistettu ja — mikä on oivallisinta — itse Fra Martino
[Luther] on ruvennut heitä ankarasti vastustamaan puheilla ja
kirjoituksilla. Tämä minua ilahuttaa ja saa uskomaan hänen
kutsumukseensa. Sillä, hyvät herrat, maailman mullistajalla on kaksi
tehtävää: hänen on täytettävä ajan vaatimukset, mutta sitten — ja se on
vaikeampaa — on hänen seisominen kuin gigantti ajan kuohuvia myrskyjä
vastaan ja paiskattava nurin ne kiihoittuneet narrit ja lurjukset,
jotka tunkeutuvat hääräämään mukana ja pilaavat liioittelulla hyvää
työtä.
Herttua olisi toivonut toisia sanomia, sillä hän rakasti sotaa ja
meteleitä, kun ne riehuivat vuorten tuolla puolen tuottaen hänen
mielikuvitukselleen ajanvietettä itse miehen ollessa turvassa. Mutta
kansleri huokasi todella helläsydämisesti: — Germaniassa taitaa
nykyjään olla hirveät ajat.
— Surettavat ne minuakin, vastasi Florensilainen, mutta kuitenkin
seuraan tarkoin tapahtumain juoksua. Uppiniskaisten ritarien ja
kapinoivaan talonpoikain kukistuttua hallitsevat nyt ruhtinaat.
Uskonpuhdistus — tahi miksi sitä nyt sanoisin, on pelastettu.
— Ja Te olette tasavaltalainen? pisteli kansleri.
— En — Saksanmaalla.
Korea Leliuskin yhtyi laskemaan leikkiä. — Ja palvelette pyhää isää,
Guicciardin? laverteli hän.
Guicciardin, joka kiusallisen keltatautinsa vuoksi ei voinut hymyillä
imelästi, vastasi jörösti: — Täsmälleen, Teidän ihanuutenne, syntieni
rangaistukseksi. Paavi on Medicejä ja sen suvun omaksi on joutunut
Florens. Minä en halua pötkiä maanpakoon synnyinkaupungistani, sillä
koditonna harhaileminen on kurjista kurjinta ja kotiaan vastaan
taisteleminen rikoksellisista rikoksellisinta. Ja pyhä isä tietää
kyllä mikä olen miehiäni ja tyytyy minuun sellaisenaan. Minä palvelen
häntä ja hänellä ei ole minun suhteeni valittamista. Mutta suutani en
minä anna tukkia ja olkoon näin meidän asiantuntijain kesken riemuiten
sanottu: Fra Martino puolustaa oikea asiaa, mikä on totisesti tosi!
Herttua piti tätä kujeiluna ja samalla iloitsi hän pahansuovasti
kuullessaan pyhän isän lähetin noin ylistävän Saksan suurta
kerettiläistä. Mutta pian hän kauhistui. Miten voi tapahtua
sellaista hänen palatsissaan ja hänen läsnäollessaan? Hän viittasi
pois palvelijat, jotka juuri olivat kantaneet pöytään hedelmiä ja
jotka hiljaa ja tarkkaavaisina olivat kuunnelleet tätä jännittävää
keskustelua.
Nyt vaati Morone, joka levottomasti oli pyörähdellyt istuimellaan.
Florensilaista: — Te olette valtiomies, Guicciardin, ja minäkin
tuhertelen siinä ammatissa. No hyvä, perustelkaapa tuo merkillinen
väitteenne, että veli Martinus puolustaa oikeaa asiaa ja että hänen
työnsä vielä onnistuu ja tuottaa pysyväiset tulokset.
Guicciardin tyhjensi levollisesti pikarinsa, kaunis Lelius murenteli
hyppysissään sokerileivosta, herttua luisui tuolillaan tapansa mukaan
velttoon lepoasentoon ja Morone kavahti innostuneena ylös.
— Eikö niin, hyvät herrat, alkoi Florensilainen, — ettei pieni lapsi
eikä edes hullukaan kärsisi väitettävän, että jokin seikka on jäänyt
entiselleen, vaikka se on muuttunut aivan vastakohdakseen, kuten
esimerkiksi lammas sudeksi tai enkeli piruksi? Mitä me sivistyneet
italialaiset ajatellemmekaan tuosta pyhästä olennosta, jonka
seuraajina paavit ovat, niin yhtä emme voi kieltää: että hän tarkoitti
hyvää ja kaunista. Vaan hänen jälkeläisensä, jotka ovat omistaneet
Natsarealaisen työt ja viran — katsokaapa heistä vain neljää vuosisadan
vaihteessa! Tuossa on petturi [Sixtus IV osallisena salaliitossa, jonka
kautta Piero di Medicin poika Guiliano murhattiin], joka salakavalasti
murhasi hyvän Julianuksemme! Seuraa hävytön kamasaksa, joka kauppaa
jumalallista anteeksiantamusta! [Innocentius VIII, anekauppa-luvan
antaja luostarikirkoille] Hänen jälkeensä murhaaja ja salainen, hempeä
perheenisä [Alexander VI]. Nämä eivät ole mitään satuolentoja, vaan
lihaa ja verta seisten aikakautensa nähtävinä suunnattoman suurina
hirviöinä. Ja neljäs sitten, jota en alenna näiden edellisten tasalle:
suuri Juliuksemme [Julius II], Mars-jumala, mutta juuri sellaisena
siveälle Rauhanruhtinaalle vielä räikeämpi vastakohta kuin nuo kolme
edellistä! Neljä kertaa peräkkäin tällainen irvikuva, se on jo pilkkaa
inhimillistä järkeä vastaan. Se on loppuva: joko haihtuu tuo ensimäinen
taivaallinen esikuva olemattomiin tässä sauhuavassa helvetin kidassa ja
liekehtivässä asepajassa, tai vapauttaa veli Martinus hänet terävällä
leikkauksella moisista seuraajista ja virkaveljistä!
— Tämäpä on lystiä, tuumi herttua ja kansleri taputti käsiään kuin
vimmattu.
— Saarna kuin Savonarolan, suvaitsi kaunis Leliuskin laulahtaa
tukeuttaen haukotustaan. — Jospa tuo Fra Martino olisi meillä siellä
Venetsiassa, niin kyllä tietäisimme hänet asianmukaisesti käännyttää
ja pitää kurissa. Mutta näin germanilaisen uppiniskaisuutensa varaan
jätettynä pelkään hänen ennemmin tai myöhemmin saavan seurata
edeltäjiään polttoroviolle.
— Eipäs, vastasi Guicciardin iloisesti, hänen oivat saksalaiset
ruhtinaansa suojelevat häntä miekoillaan.
— Mutta kukas hänen ruhtinaitaan suojelee? ivaili Venetsialainen.
Guicciardin päästi iloisen naurun. — Pyhä isä tietysti, vastasi hän.
— Katsokaas, jalot herrat, tässä on nyt taas sellainen helkkarin
sotkuinen vyyhti, jonka langoilla sattuma tai ehkä jokin sitä ylempi
ohjaa maailman historiaa. Kun paavimme maallistuivat ja saivat
omakseen valtion Italiassa, tuli heille lyhyt valtikka rakkaammaksi
kun pitkä paimensauva. Aikoohan Clemensimme tämän valtikan vuoksi
julistaa suorastaan sodan hurskasta keisaria vastaan. Mutta Kaarle
ei pakottane pyhän isän mieliksi, joka häntä pommittaa kanuunoilla,
reippaita germanilaisia keihäsmiehiään takaisin kirkon helmaan. Ja päin
vastoin: jos Saksan kerettiläiset ruhtinaat rupeavat juonittelemaan
hänen keisarillista majesteettiaan vastaan ja nostavat sodan, niin
tottapa pyhä isä jättää heidän sielunsa toistaiseksi rauhaan ja käyttää
salaisesti heidän aseitaan hyväkseen. Mutta sillaikaa puu kasvaa ja
juuret leviävät.
Nyt kävi herttua rauhattomaksi. Hänen päivätyössään läheni se
miellyttävä hetki, jolloin hän omin käsin ruokki koiriaan ja
haukkojaan. — Arvoisat herrat, sanoi hän, minua ei tuo germanilainen
munkki viettelisi. Sain kerran nähdä hänen kuvansa: kömpelö, kaulaton
moukan pää hartiain sisässä. Entä sitten hänen suosijansa, nuo
saksilaiset, ruhtinaat — olutpönttöjä!
Guicciardin rutisti rajusti hienoa maljaa ja oli vähällä kirota. —
Täällä on niin tukehuttavan kuumaa, puolustelitte hän ja oitis nousi
herttua pöydästä. — Mennään raittiiseen ilmaan, virkkoi hän. — Näkemiin
asti, hyvät herrat, tavataan sitten päivän laskettua vihreässä
kamarissa.
Hän lähti huoneesta näyttääkseen Venetsialaiselle, joka häntä
miellytti, rakennuksiaan, pengermiään ja puutarhojaan. Nämä olivat
vielä niitä verrattomia laitoksia, jotka viimeinen Visconti oli
teettänyt ja täyttänyt aavemaisella touhullaan, jäännös tuosta
"Onnelasta", josta lähtien hän kuin arka demoni loitsulinnastaan
hallitsi Italiaa täyskelpoisella taiteella ja josta hän kukitti heti
pois suosikkinsa, kun nämä sairastuivat, sillä kuolema ei saisi koskaan
näihin marmoriportteihin kolkuttaa.
Suuri osa vanhaa, komeutta oli rappeutunut tai sodissa ja äsken valleja
luodessa sotkettu ja kumottu. Kaikessa tapauksessa oli vielä jälellä
siksi paljon, että kaunis Lelius sai purkaa imartelevia ihmetyksiään
ja Frans Sforza nautti parin tunnin ajan suuresti. Ainoastaan
tullessaan ratsastusradalle, jonka Bourbon hallituksen hoitokaudellaan
Milanossa oli rakennuttanut, synkkenivät ruhtinaan kasvot. Mutta heti
ne jälleen kirkastuivat, kun hän kuuli Guicciardin kajahtelevan naurun
ja sitten näki hänet itsensä istuvan paitahihasillaan väen luhdissa
lombardialaisten tallirenkien joukossa lyöden heidän kanssaan korttia
ja ryyppien karvasta maalaisviiniä. — Tasavaltalaishuvituksia, ivaili
Frans Sforza. — Mies virkisteleikse äskeisestä ikävästä seurustelusta
ruhtinaallisten kanssa! — Kaunis Lelius hymyili kaksimielisesti ja he
jatkoivat kävelyään.
Ensimäinen vihreään kammioon saapuneista oli Girolamo Morone, ellei hän
sinne ollut tullut jo heti aterialta päästyä ja oleillut siellä sitten
koko ajan. Hän katseli yhä ja yhä hartaasti taulua. Väliin nauttivat
hänen ihailevat silmänsä tuon suloisen naisen näkemisestä, mutta nyt
hän jälleen tutki tiukin katsein Pescaran kasvoja ja se mitä hän noista
ankarista piirteistä näki tai luuli näkevänsä, kuvastui täydellisesti
tuon herkän miehen kiihkoissa liikkeissä ja katkonaisissa sanoissa.
— Mitenkähän pelaat. Pescara? höpisi hän äkäisesti itsekseen mustia
kulmakarvojaan rypistellen ja toistaen saman kysymyksen, mikä väikkyi
Victorian viattomissa silmissä.
Silloin löi joku häntä tanakasti olalle. — Pikiinnytkös jumalaiseen
Victoriaan, rahjus? kysyi Guicciardin karkeasti nauraen.
— Leikki pois. Guicciardin. Mitäs arvelet tuosta punanuttuisesta? —
Kansleri osoitti sotapäällikköä.
— Niin on kuin pyöveli.
— Ei. Guicciardin. Tarkoitan, mitä arvelet hänen kasvonpiirteistään?
Ovatko ne italialaisen vai espanjalaisen?
— Hyvä sekoitus, Morone. Molempien paheet: kavala, julma ja ahne!
Sellaiseksi minä olen hänet kokenut ja sellaiseksi sinä häntä minulle
kuvailit. Muistatkos, tässä kaksi vuotta sitten Roomassa, kun se viisas
Jaakko souti meitä Tiberin ylitse.
— Kuvailinko minä? Siinä tapauksessa erehdyin hetken vaikutelmista.
Ihmiset ja asiat muuttuvat.
— Niin, asiat. Mutta ei ihmiset; he muuttavat vain vaatteita ja
pöyhistelevät, mutta pysyvät aina samoina. Eikö niin, Teidän
korkeutenne? kääntyi Guicciardin herttuan puoleen, joka juuri
Venetsialaisen keralla astui sisään.
Asetuttiin noille neljälle jakkaralle ja lukittiin ovet. Avoimesta
akkunasta loisti hehkuen iltataivas.
— Jalot herrat, aloitti herttua sangen arvokkaasti, mihin oikeuttavat
valtakirjanne?
— Minun nöyryyteni, lausui kaunis Lelius, solmimaan liiton.
— Hänen viisautensa pyhä isä, puhui vuorostaan Guicciardin, toivoo myös
päätöstä. Liitto on kanan ollut hänen aatostensa lemmikki: hän asettuu,
kuten sopii, etunenään, mutta sillä ehdolla, että saa kirkon ylinnä
paimenena pysyä muodollisesti syrjässä.
— Liiga on perustettu! huusi herttua riehakkaasti. — Kansleri, tee
selvää valmistuksista.
— Herrat, alkoi tämä, kirjeessään lupaa Ranskan hallitus, joka on
sopinut asiasta Madridissa vankina olevan kuninkaan kanssa, antaa
melkoisen sotajoukon ja luopuu lopullisesti samalla vaatimuksistaan
Neapeliin ja Milanoon pyhän isän hyväksi.
— Optime, riemuitsi herttua. — Ja sveitsiläisiä saamme niin paljon kuin
haluamme, laumoittain, kun vain olisi dukateja, millä heitä kilistää
luokseen. Eikö niin kansleri?
— Siihen täytyy keksiä keinot, vakuuttivat toiset.
— Mutta herrat, meidän on kiiruhdettava! Borboni oli täällä. Ne
kurkistelevat kortteihimme. Keisarin sotapäälliköt uhkaavat valloittaa
Milanon kuukauden kuluttua ellemme lakkaa varustautumasta. Meidän
täytyy katkoa kahleemme ja voidaksemme ne katkoa, täytyy meidän valita
päällikkö, nyt, heti paikalla!
— No joko me nyt siihen olemme ehtineet, vastustelivat toiset yhteen
ääneen.
— Valita Liigan päällikkö, jatkoi kansleri, on samaa kuin ratkaista
Italian kohtalo. Kenen panemme Pescaraa, ajan suurinta sotapäällikköä
vastaan? Lausukaa! Ken on hänen vertaisensa nero! Suuret soturimme,
Alviano, Trivulzio, kauan ovat he jo levänneet haudoissaan ja muut
on Pavian taistelu surmannut. Nimittäkää mies! Ilmaiskaa se mahtava
olento. Missä se panssaroitu pelastuksen käsi, johon saan tarttua?
Seurasi surullinen mieliala ja kansleri iloitsi liittolaisten
alakuloisuudesta.
— Onhan meillä se Urbinolainen ja Ferraralainen, virkkoi Nasi, mutta
Guicciardin väitti, ettei hänen pyhyytensä kuuna päivänä huolisi
liittoon kapinallista vasalliaan, Ferraran herttuaa. — Ehkäpä
siis valitsemme Urbinon herttuan. Hän on turhamainen, itsekäs,
näkökannoiltaan ahdas ja ijankaikkinen kuhnustelija ja nahjus,
mutta kokenut soturi, eikä meillä ole valikoimisen varaa, haastoi
Florensilainen ryppyisin otsin.
— No onhan vielä, Guicciardin, se Teidän Medicinne, josta voitte saada
sen nuoren huimahatun, mitä näyttö niin sydämenne pohjasta toivovan,
ärsytteli Venetsialainen.
— Onko tuo pilkkaa, Nasi, suuttui Guicciardin. — Vai pantaisiin tässä
nuori ilkimys häpäisemään isänmaallista asiaa ja yltiöpäinen poika
kevytmielisesti nakkaamaan meille tappion viimeisessä sodassamme
taistelun arpanopilla! Ainakaan perinpohjin ei tuo Urbinolainen
meitä tuhoa, vaikka viruttaisikin sodan pitkäksi kuin nälkävuosi
odotellessaan milloin keisarilliseen leiriin tulisi murhaava rutto tai
huovit alkaisivat sieltä karkailla. Valitaan hänet! — Hän huokasi ja
alkoi samassa vihan vimmassa purkaa suppeaan kansleriin, joka oli hänen
puheensa lopussa epäilevästi virnistellyt.
— Mitä irvistelet siinä, narri! huusi hän Moronelle. — Anteeksi,
Teidän korkeutenne... käyn kärsimättömäksi... mutta uskon että Teidän
korkeutenne on puolellani! — Herttua katsoi kansleriinsa.
— Tehdään kuten haluat, virkkoi Morone. — Me myönnymme, mutta ei
suinkaan iloisin mielin hänen korkeutensa suostune alkamaan liittoamme
näin järjettömästi! — Herttua nyykäytti surullisesti päätään. —
Ei, huusi kansleri, hän ei myönnykkään, hän vetäytyy erilleen koko
hommasta, hän ei huoli tunnolleen edesvastuusta siitä, että hänen
herttuakuntansa viimeiset voimat, imetään kuiviin. Herttua ei ryhdy
taisteluun tietäen jo etukäteen olevansa lyöty ja masennettu! Liiga on
purettu! Tai hankimme sille voittoisan sotapäällikön.
Toiset vaikenivat apeilla mielin.
— Ja minä tiedän sopivan, lausui Morone.
— Sinä tiedät? huusi Guicciardin. — No piru vieköön, sano sitten! Puhu!
Ken vaakaan Pescaraa vastaan?
— Kansleri, puhukaa, kiirehti myös Venetsialainen.
Morone hypähti ylös jakkaraltaan, harppasi askeleen eteenpäin ja
haastoi voimakkaasti: — Ken vaakaan Pescaraa vastaan? Kuka on hänen
vertaisensa? Hän itse, Pescara.
Muut olivat aivan jähmettyä pelästyksestä. Herttua tuijotti silmät
selällään oivaan kansleriinsa. Guicciardin ja Venetsialainen painoivat
käden otsalleen ja alkoivat aprikoida. Helposti käsittivät he mitä
Morone tarkoitti. Olivathan he sellaisen ajan lapsia, jolloin
kavallukset ja lupausten rikkomiset olivat kuin jokapäiväistä leipää.
Olisipa nyt kysymyksessä ollut vain joku tavallinen kondottieri,
joku noista ruhtinaallisista tai alhaissyntyisistä seikkailijoista,
jotka möivät laumansa enimmän tarjoovalle, niin olisivat he jo ennen
kansleria tehneet tuon halpamaisen esityksen. Mutta keisarin ensimäinen
sotapäällikkö? Mutta Pescara? Mahdotonta! Mutta miksipä ei Pescara? —
Ja kun Morone taas alkoi intohimoisesti puhua, niin he oikein ahmivat
hänen sanojaan.
— Herrat, lausui Morone, Pescara on syntyisin meikäläisiä. Espanjassa
hän ei ole koskaan käynyt. Mitä hurmaavin italialaisnainen on hänen
vaimonaan. Selvä on, että hän rakastaa Italiaa. Pescara on meidän mies
ja nyt kohtalon ratkaisun hetkellä kun vapaalla kädellämme koetamme
katkoa toisen käden kahleita, vaadimme me puolellemme synnyinmaan
suurimman pojan ja ainoan sotapäällikön. Käymme hänen luokseen,
syleilemme, rukoilemme häntä: Pescara, pelasta Italia! Auta sitä! Tai
se vetää sinut muassaan perikatonsa kuiluun!
— Riittää sanahelinä! huusi Guicciardin. — Sinunlaisesi haaveksija,
jonka mielikuvitus lentää kuin päätön kana, on kelvoton harkitsemaan ja
selittelemään asiaa, mikä lähemmin tuumien ehkä ei ole mahdoton. Pidä
suusi kiinni ja anna järjellisten miettiä ja tehdä päätelmiä siitä,
mitä sinä ennustit kuumeen houreissa! Älä nyt riehu kuin riivattu, vaan
istu alas, anna minun puhua!
Hyvät herrat, monasti — ja epätoivoisissa oloissa aina — on
uskaliaisuus paras ja ainoa apu. Sota Urbinolaisen johdolla tuijottaa
meihin kuin naamari tyhjin silmäkoloin. Me tiedämme, että hän lamaisi
verkkaan voimamme ja veisi meidät johdonmukaisesti perikatoon.
Mieluummin heittäydymme huimaan uhkayritykseen. Siis, mitä minuun
tulee, niin ehdotan että koetetaan houkutella Pescaraa. Jos hän antaa
meidät ilmi keisarille, voi hän saattaa meidät tuhon omiksi. Mutta ken
tietää, ehkäpä hän joutuukin intohimojensa valtaan? Miettikäämme siis
ensin: mikä on Pescara? Minä vastaan teille: nerokas harkitsija, joka
tarkalla vaistolla erittelee ja punnitsee mahdollisuudet, mies, jolla
on tapana riisua valoverhot asiain yltä ja arvostella niitä todellisen
merkittävyyden ja asiallisen vaikutusvoiman mukaan. Tokkopahan hän
muuton olisi se mikä nyt on, Bicoccan ja Pavian voittaja? Ensin kun
esitämme hänelle asian, on hän siitä kovin suuttuvinaan, vaikka varmaan
itse lienee sitä joinakin hetkinä tuuminut ja aprikoinut ellei muuten,
niin kehittääkseen alati työskentelevää järkeään. Sitten ryhtyy
hän harvaan ja hartaasti punnitsemaan: tokko hänelle antamistamme
aineksista, se on Italiasta, saa armeijan ja myöhemmin valtakunnan ja
myös — palkkion. Ja koska aines on tosin jalo, mutta hauras, joten se
vaatii voimakasta kättä muovailussa, niin on meidän tarjottava hänelle
mahdollisimman paras palkka, nimittäin kruunu.
— Mikä kruunu? änkytti herttua peloissaan.
— Kruunu, sanoin minä, Teidän korkeutenne, enkä herttuanhattu.
Tarkoitan Neapelin komeaa kruunua. Se on vihamiehemme päässä ja siis
käytettävissä ja on hänen pyhyytensä läänitettävänä.
— Koska nyt tässä kruunuja jakelemme, ivaili Venetsialainen,
niin miksikä emme tarjoa hänelle yhdellä tiellä Italian satu- ja
unelmakruunua?
— Unelmakruunua! —Venetsialaisen kasvot värähtelivät tuskallisesti.
Sitten haastoi hän uhkamielin kuin itsensä ja läsnäolijat unohtaen:
— Italian kruunu! Kun Pescara ratsastaa joukkojemme etunenässä, niin
se häilyy näkymättömänä hänen päänsä päällä. Jospa hän, historiamme
suurimpana, tempaisi ja valtaisi tämän ihannekruunun, jota kohti
niin monet saastaiset kädet ovat kurotelleet! Jospa muuttuisi
todellisuudeksi hänen päässään tuo unelmakruunu! Ja kun nyt tässä,
virkkoi hän rohkeasti, olemme hylänneet kaiken kohtuuden ja ilmaisemme
sisäisimmät aatoksemme ja syvimmät toiveemme, niin kuulkaat, herrani:
jos Pescara on tuo valittu, mikä voi olla mahdollista, niin tarjoo aika
hänelle suotuisia tilaisuuksia ja tähdet onnea ennustavat. Jos hän
Italian yhdistää, niin hän sen myös hallitsee. Mutta, kansleri, sanoin
sinua haaveilijaksi ja nyt rakennan itse tuulen tupia innokkaammin kuin
sinä. Palatkaamme siis syntymättömien valtakunnasta todellisuuteen ja
vastatkaamme, vain kysymykseen: kuka rupee näyttelemään kiusaajan osaa?
— Minä syöksyn kuin Curtius kuiluun! huusi kansleri.
— Hyvä, kiitteli Guicciardin. — Sinä kelpaat. Joku muu ei saisi
sanaa suustaan ja lyyhähtäisi maahan mennessään puhumaan Pescaralle
kavalluksesta. Mutta sinä, hävytön kelmi, teet mitä tahansa ja
kulkuskaapusi pelastaa sinut oloista ja juonista, jotka toisen
veisivät hirteen. Jos ei Pescara suostu, niin ottaa hän asian
leikilliseltä kannalta, hän kohtelee sinua kuin markkinailveilijää.
Jos hän taas taipuu, niin havaitsee hän jo traagillisista kujeistasi
ja koomillisista otsan kurtuistasi asian koko ankaran totuuden. Mene,
poikani, kiusaa Pescaraa!
Herttua, joka oli istunut selkä kyyryssä ja mietiskellen jakkarallaan,
aikoi juuri käskeä tuomaan huoneeseen valoa, sillä ilta hämärtyi yhä
ja hän pelkäsi pimeässä. Mutta silloin hoksasi hän yhtäkkiä asiain
kehittyneen huippuunsa ja hän säikähti: — Et saa mennä, kansleri,
kielsi hän. — En tahdo olla missään tekemisissä tuon mahtavan Pescaran
kanssa. Jos hän suostuu, valloittaa hän ensimäiseksi työkseen alankoni,
jotka sopivat taistelukentiksi, ja linnoitukseni, jotka vallitsevat
alankoa. Ja kun hän ne saa, niin hän ne myös pitää. Vaan jos
kansleri hukkaa pelin, saan minä ensimäiseksi kärsiä ja minua kohtaa
lääninherrani ja keisarini armoton rangaistus. Oo, kyllä minä tunnen
teidät! Kaikki te, yksin tuokin tuossa, — hän katsahti surullisesti
kansleriinsa, — ajattelette vain Italiaanne ja Italiaanne ja minä
teille merkitsen, — hän puhalsi pitkin kämmentään, — juuri noin
paljon ja noin! Mutta minä olen ruhtinas ja tahdon pitää perintöni,
Milanon, en mitään muuta kuin Milanon! Girolamo, sinä et mene Pescaran
luo! Asiani joutuisivat sillaikaa hunningolle, minä en tule toimeen
hetkeäkään ilman sinua.
Nyt alkoi kaunis Lelius puhua ja laverteli: — Jos teidän korkeutenne
pysyisi sanoissaan, niin meidän aiheemme raukeaisi ja minulla
olisi uusi ehdotus. Kun nyt kerran, eriskummallista kyllä, etsimme
päämiestämme keisarin sotaherrain joukosta, niin eiköhän olisi ehkä
koeteltava, tokko Borboni, suurta palkkiota vastaan, tekisi vielä
kerran kavalluksen?
Herttua pelästyi hirveästi. — Milloin sinä lähdet, Girolamo? kysyi hän.
— Ensin täytyy, sukeltihe Guicciardin puhumaan, minun viedä sinut,
kansleri, mukanani Koomaan. Pyhä isä tahtoo tutustua sinuun lähemmin,
hän pitää näet sinua suuressa arvossa. Hän kutsuu sinua kansleri
Proteukseksi [Proteus: alati hahmoaan vaihteleva jumala kreikkalaisessa
tarustossa] ja väittää että hölmöistä silmistäsi huolimatta olet
Italian älykkäimpiä miehiä.
— No se on hyvä, huomautti Venetsialainen, jo senkin tähden, että
ratkaisun hetki, jolloin Girolamo Morone kiusaa Pescaraa, siirtyy
siten vähän myöhemmäksi. Minä näet haluaisin ensin hieman juurruttaa
tätä hetkeä yleiseen mielipiteeseen. Sopiiko minun valmistautua tähän
tehtävään, hyvät herrat?
Venetsialaisen äitelät kasvot saivat, mikäli enää voi hämärässä
eroittaa, tarmokkaan ilmeen ja hän puhui pontevasti: — Merkittävillä
sanoillaan kansleri meitä epäilemättä säikähytti, mutta ei oikeastaan
saattanut ihmetyksiin. Kun tuhoisa Pavian taistelu oli heittänyt koko
Italiamme avutonna keisarin jalkoihin, kaipasi yleinen mielipide
luonnollisesti rajoja uhkaavalle kaikkivallalle ja sai asiain pakosta
Liigan syntymään. Samalla tuumiskeltiin, minkä palkkion Pescara saisi
täydellisestä voitostaan ja yhden kuninkaan vangitsemisesta. Ja kun
keisari on maailman kuulu saituudestaan ja kiittämättömyydestään, niin
tehtiin kohta se johtopäätös, ettei hän antaisi sotapäällikölleen
mitään palkkiota ja että päällikkö varmaan ottaisi itse korvauksen
muualta. Nyt yhdistää yleinen mielipide nämä kaksi asiaa: jo
aavistetun, loistavan isänmaallisen liiton ja Pescaralle mahdollisesti
tulevan korvauksen. Hänen kavallustaan pidetään tehtynä jo ennenkun hän
sitä tekeekään. Nyt olisi soveliasta, että tämä perusteltu, yleinen
katsantokanta saisi taitavan käden kautta vakuuttavan muodon ja että
sujuva kieli tekisi sen koko Italialle ymmärrettäväksi. Äskettäin
ilmestyi joukkoomme kuleksiva kyky, toivorikas nuorukainen, joka
mahdollisesti vielä oleskelee Venetsiassa. —
— Potku Aretinille! [Pietro Aretino, kuuluisa kirjailija,
häväistyskirjoituksistaan pelätty.] Hän sepitti minusta hävyttömän
pilkkakirjeen... — Jumalainen mies, hänpä lausui ken on Italian
ruhtinaista ensimäinen! huudahtivat yhtaikaa Guicciardin ja herttua.
— Näytäänpä tuo mies täälläkin tunnettavan arvonsa mukaan, hymyili
Nasi. — Hänen kirjeensä tunnetuille tai tekaistuille henkilöille
lentelevät satoina tuhansina lehtisinä ja ovat mahti, joka hallitsee
maailmaa. Lähetänpä hänelle paksun rahapussin ja te saatte ihmetellä
kylvöäni, joka yhtenä yönä nousee maasta kuin koreat kärpässienet koko
Italiassa: runoja, esitelmiä, kirjevaihtoa, potkivia ja temmeltäviä,
puettuja ja alastomia, uhkaavia ja houkuttelevia kuvatuksia ja
otuksia bakkantisessa piirihypyssä, kaikki kieppuen Pescaran ja hänen
petoksensa todennäköisyyden ja jalouden ympärillä. Näin muodostuu
voittamaton yleinen mielipide, joka riistää Pescaran väkisin
puolellemme ja — mikä on tärkeintä — tekee hänet keisarin hovissa
epäillyksi niin perinpohjin ja ratkaisevasti, että hänen täytyy ruveta
kavaltajaksi tahtoi tahi ei!
— Ei sitä sillä lailla! huusi kansleri pimeästä. Sotkette pelin.
Italian vapauttajan pitää saada tehdä päätöksensä vapaasti eikä
pirullisten juonien uhrina...
— No aina ne nyt on sinulla nuo moraaliset arvelusi! keskeytti häntä
Guicciardin. — Tietysti minuakin inhottaa sydämestäni tämä hanke ja
säälin auttamattomasti ansaan vedettyä! Mutta pakotan itsessäni ihmisen
vaikenemaan ja menettelen kuin valtiomies. Hänen ylhäisyytensä juoni on
epäilemättä kaikkein hävyttömin, mitä tänä iltana on keksitty, mutta
se on myös älykkäin ja vaikuttavin. Vasta nyt käy asia Pescaralle
vaaralliseksi ja hänen petoksensa mahdolliseksi. Toimeen!
— Hän kuuntelee keskellämme! huusi herttua kimakasti ja kaikki
säikähtivät ja tuijottivat pelästyneinä kuten herttuakin. Kuu, joka
oli noussut taivaan rannalle kuten häikäisevä hopeakiekko, loi vinoja
säteitään kammioon ja välkehti kummallisesti shakinpelaajain taululla.
Victoria näytti katselevan suurin, vihastunein silmin kuin aikoisi
sanoa: Kuulitkos, Pescara! Miten hävytöntä! ja kysyi nyt kuin tuskassa:
Mitäs teet. Pescara? — Päällikkö oli kuolon kalpea ja suunsopessaan
piili hymy.