Sa, kahle, tervetullut! Vapauteen
Sin' olet tie. Näin paremp' on mun olla
Kuin luuvaloisen, joka ennen voihkaa
Yöt päivät taudissaan, kuin kuoloon turvaa,
Päälääkäriin, jok' avaa nääkin salvat.
Mut enemmän, kuin kalvoimet ja nilkat,
On kahleiss' omatunto. Hyvä taivas,
Katuman ase suo, sen lukon tirkka!
Sitt' olen iki-vapaa. Oisko surra?
Näin maallist' isää lapset lepyttävät;
Jumal' on armiaampi. Katuako?
Sen paraiten teen raudoissa; se halun
On eikä pakon työtä. Sovikkeeksi,
Jos siinä vapauden ylin ehto,
Mult' älä vaadi enempää kuin kaikki.
Sin' olet lempeämpi saituria,
Mi kolmet, viidet, kymmenetkin osat
Hävinneelt' ottaa velkamieheltään,
Siks että tämä jäännöksestä kostuis.
En minä moista toivo. Imogenin
Kalliista hengest' ota multa henki;
Vaikk' ei niin kallis, on se toki henki;
Sen itse leimasit; ei joka markkaa
Ihmisten kesken punnita, vaan leima
Se köykäisenkin rahan kelvoittaa;
Kuvasi olen, sitä kelpoisempi.
Näin velkalaskuni jos hyväksytte,
Niin viekää, taivaan vallat, tämä henki,
Ja raskas velkakuorma purkakaa!
Oi, Imogen! Sinulle hiljaa haastan.
(Juhlallista soittoa. Näkynä ilmestyy Sicilius Leonatua,
Posthumuksen isä, vanhus, sotatamineissa, taluttaen kädestä
vanhaa mummoa, puolisoaan, Posthumuksen äitiä; sitten tulevat
Posthumuksen veljet, kaksi nuorta Leonatusta, haavoitettuina,
niinkuin olivat sodassa kaatuessaan. He asettuvat piiriin
nukkuvan Posthumuksen ympärille.)
SICILIUS.
Sa, pauanne, maan matosiin
Äl' iske nuolias;
Mars ruhjo, Juno taltuta,
Mi lemmen seikoistas
Kostoa pauhaa!
Min rikkoi polo poikani,
Jot' en ma nähnytkään?
Ma kuolin, hän kun kohdussa
Odotti syntyään.
Isänä -- sua sanotaan
Isäksi orpojen --
Sun hänt' ois tullut taluttaa
Läp' elon korpien.
ÄITI.
Lucina ei mua auttanut,
Ma tuskiin kuolla sain,
Minusta poika leikattiin,
Tul', orpo, ruikuttain
Vihollis-ilmaan.
SICILIUS.
Hänelle niinkuin isille
Sulonsa luonto soi;
Sicilius-suuren perijää
Maailma ihannoi.
1 VELI.
Ja kun hän varttui mieheksi,
Oliko vertaistaan
Britanniassa yhtäkään,
Jok' oisi avuillaan
Niin Imogenin hurmannut,
Tuon kuulun kautta maan?
ÄITI.
Miks aviotaan herjattiin?
Miks syöstiin maasta hän
Ja Leonatein huoneesta
Ja helmast' ystävän,
Tuon Imogenin?
SICILIUS.
Miks sallit sinä Jachimon,
Italian epaton,
Likaista kylvää luuloa
Sydämmeen jalohon
Ja tehdä miehest' ylväästä
Vain narrin hupakon?
2 VELI.
Tulemme rauhan majoista,
Niin vanhemmat, kuin me,
Jotk' edest' oman isänmaan
Uroina kaaduimme,
Tenantiuksen asiaa
Kun miekoin puolsimme.
1 VELI.
Kuningastaan myös uljaast' on
Posthumus puoltanut;
Mut, Zeus, sa taivaan kuningas,
Et häntä palkinnut;
Hänt' ansioistaan vaivoihin
Vain olet suistanut.
SICILIUS.
Heloisa avaa ikkunas,
Äläkä kauemmin
Vihasi maljaa vuodata
Uroihin uljaihin!
ÄITI.
Zeus, hyvä hän on, poikamme,
Hänt' auta tuskissaan!
SICILIUS.
Käy esiin marmorlinnastas!
Tuo apu! Muuten vaan
Jumalten valtaneuvostoon
Sinusta kannellaan.
2 VELI.
Zeus, auta, muuten käännymme
Oikeuteen korkeempaan!
(Zeus astuu maahan ukkosen tulesta ja jyrinässä, istuen kotkan
selässä; hän singahuttaa ukonnuolen; henget polvistuvat)
ZEUS.
Vait, pikku henget ilman alhaisen!
Ken teistä tohtii syyttää pauannetta,
Mi nuolens' iskee halki pilvien
Ja pirstaa kapinoivaa rantuetta?
Elysiumiin heikot henget pois!
Siell', iki-kukkea on vuode teillä.
Teilläkö kuolevista huolta ois?
Ne teit' ei koske, niist' on huoli meillä.
Jot' enin lemmin, sitä kuritan;
Säästöstä anti armain. Posthumuksen
Ma alhost' ylös pilviin nostatan;
Koetus loppuu, hän saa lohdutuksen.
Zeun tähden alla on hän syntynyt,
Vihitty templissämme. -- Matkaan oiti! --
Takaisin saa hän Imogenin nyt:
Näin vaivoistansa hälle onni koitti.
Tää taulu pankaa hänen rinnoilleen,
Se hälle kertoo suurest' armostamme.
Pois, pois! Jos napisette edelleen,
Niin tuta saatte vihan kuohuamme. --
Kohoa, kotka, valolinnahamme!
(Nousee ilmaan.)
SICILIUS.
Jyryssä tuli; tulikivelt' ihan
Hajasi jumalhenki. Pyhä kotka
Meit' uhkas sortaa laskussaan; sen nousu
On ihanampi kuin Elysium.
Kuninkaan lintu jumalsiipiänsä
Nyt suorivi ja siistii noukkaansa;
Jumala nyt on hyvillään.
KAIKKI.
Zeus, kiitos!
SICILIUS.
Nyt sulkeutuu marmorlattia,
Hän sädesaliins' astuu. -- Pois nyt tulkaa!
Uhalla onnen taivaan käsky kuulkaa!
(Henget katoavat.)
POSTHUMUS (kavahtaen).
Unonen, isoisäkseni tulit,
Ja isän mulle siitit, äidin loit
Ja kaksi veljeä. Mut voi, mitk' ivat!
Tuskinpa syntyivät, niin katosivat.
Heräsin siihen. Kurja, joka luottaa
Isoisten lempeen, uneksii, kuin minä,
Ja herää tyhjään. -- Ah! Vain houreksin:
Moni tyhjää unelmoi, ja syystäkin,
Mut onneen aivan uppoo. Minä samoin:
On syyttä mulle kulta-aarre avoin.
Keijunko työtä? Kirja? Kuinka soma!
Et liene vain, kuin hieno muotivaate,
Parempi kantajaansa. Sisusta,
Toisin kuin meikäläisten hovimiesten,
Se olkoon yhtä kaunis, kuin on kuori.
(Lukee.) "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa
vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta
setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina,
jälleen virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa
rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee
onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja hellyydessä."
Yhäkö unta? Tai vain mieletöntä
Hupakon solkkaa? Toista tai ei mitään.
Tai älytöntä puhetta tai puhett'
Älylle tolkutonta. Mitä lienee,
Se elämäni kaltaist' on, ja sitä
Tallettaa myötätunnosta ma tahdon.
(Vanginvartija palajaa.)
VANGINVARTIJA.
No, herraseni, oletteko kypsynyt kuolemaan?
POSTHUMUS.
Liiaksikin paistunut, aikaa sitten kypsynyt.
VANGINVARTIJA.
Ne tulee hirttäjäiset, nähkääs; jos olette niihin kypsynyt, niin
hyvässä olette liemessä keitetty.
POSTHUMUS.
Jos olen hyvä makupala katsojille, niin maksaa ateria kulungit.
VANGINVARTIJA.
Tukala lasku teille, herraseni; mutta hyvä siitä, ettei teidän vastedes
tarvitse velkomusta varoa, tai pelätä kapakkalaskuja, jotka alussa
hiveltää, mutta lopussa useimmiten kirveltää. Tulette sisään raukeana
syömättömyydestä ja menette ulos hoiperrellen liika juomisesta, pahoen,
että olette liiaksi rahaa liottanut, ja pahoen, että teitä itseänne on
liiaksi liotettu. Kukkaro ja pää, kumpikin tyhjä. Pää sitä painavampi,
kuta köykäisempi se on, ja kukkaro liian köykäinen, siksi että sen
paino on herutettu tyhjiin. Siitä ristiriidasta nyt pääsette kuitiksi.
-- Oi, kuinka laupias on se pennin nuora! Se laskee tuokiossa yhteen
tuhatmääriä. Ei ole sen parempaa tilittäjää: se pyyhkii pois entiset,
nykyiset ja tulevaiset. -- Kaulanne on kynä, kirja ja rahakaappi;
sitten seuraa suoritus.
POSTHUMUS.
Minulle on kuolema hauskempi kuin sinulle elämä.
VANGINVARTIJA.
Niin kyllä, ken nukkuu, ei tunne hampaan kolotusta. Mutta se mies, joka
on menevä nukkumaan teidän untanne ja jota teloittaja vuoteeseen
auttaa, se mies vaihtaisi, luulen ma, mielellään virkaa passarinsa
kanssa; sillä nähkääs, herraseni, te ette tiedä, mitä tietä tulette
menemään.
POSTHUMUS.
Tiedän kyllä, ystäväni.
VANGINVARTIJA.
Siis on teidän kuolemallanne silmät pääkallossa; minä en ole nähnyt
häntä semmoiseksi kuvattuna. Teidän tulee hankkia oppaaksenne joku,
joka ottaa sen tietääkseen, tai itse ottaa tietääksenne, mitä
varmaankaan ette tiedä, tai sitten juosta omalla uhallanne sitä
tiedustamassa; mutta miten matka teille lopulta onnistuu, sitä ette
kait koskaan palaja kellekään kertomaan.
POSTHUMUS.
Tiedähän, ystävä, ei keltään puutu silmiä näyttämään sitä tietä, jolle
minä nyt olen lähtemässä, kuin siltä, joka silmänsä ummistaa eikä tahdo
niitä käyttää.
VANGINVARTIJA.
Hiton lystikästä, jos silmiä paraiten käytetään näyttämään tietä
sokeuteen! Sen vain tiedän, että hirttonuora ne ummistaa.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Irti raudat, ja vanki kuninkaan luo!
POSTHUMUS.
Tuot hyviä sanomia. Saan kutsun vapauteen.
VANGINVARTIJA.
Minä silloin menen hirteen.
POSTHUMUS.
Olet silloin vapaampi kuin vanginvartija; kuolleille ei ole salpoja.
(Posthumus ja sanansaattaja menevät.)
VANGINVARTIJA.
Jos tulisi naida hirsipuu ja siittää pikku vipupuita, niin ei ole
siihen toimeen sen kärkkäämpää kuin tuo. Mutta sen sanon, omantuntoni
nimessä, että, niin roomalainen kuin onkin, on niitä pahempiakin
konnia, jotka tahtoisivat elää, ja lisäksi on niissä semmoisiakin,
jotka kuolevat vastoin tahtoansa; niin tekisin minäkin, jos siinä
tilassa olisin. Oi, että olisimme kaikki samaa luontoa, ja samaa hyvää
luontoa: silloin tehtäisiin tyhjää vanginvartijoista ja hirsipuista!
Puhun vastoin omaa etuani, mutta tämä toivoni tähtääkin virkaylennystä.
(Menee.)
Viides kohtaus.
Cymbelinen teltta.
(Cymbeline, Belarius, Guiderius, Arviragus, Pisanio,
ylimyksiä, sotaherroja ja seuralaisia tulee.)
CYMBELINE.
Viereeni tulkaa! Valtikkani tueks
Lähetti taivas teidät. Surukseni
Mies halpa tuo, mut mielelt' ylvä, joka
Häpeään ryysyillään sai kirkkaat aseet
Ja avorinnoin vahvat kilvet eisti,
On löytymättä. Joka hänet etsii,
Se meidän armostamme onnen korjaa.
BELARIUS.
Niin ylvää intoa noin alhaisessa
En ole nähnyt, en niin kelpo töitä
Miehessä, jonka muoto kurjuutta
Ja kerjuun' osottaa.
CYMBELINE.
Hänt' eikö nähty?
PISANIO.
On kuolleist' etsitty ja elävistä,
Ei jälkeäkään.
CYMBELINE.
Kaihokseni olen
Palkkansa perijä. Sen suon nyt teille,
(Kääntyy Belariuksen, Guideriuksen ja Arviraguksen puoleen.)
Te, Britannian maksa, sydän, aivo,
Sen hengen pelastajat. Nyt on aika
Kysellä syntyänne. Mist' olette?
BELARIUS.
Olemme Cambriasta, aatelia.
Ei kerska tässä paikallaan eik' oikein,
Sen lisään vain, ett' ollaan kelpomiestä.
CYMBELINE.
Polville! Kenttäritareina nouskaa.
Valitsen teidät seuraani, ja arvon
Te saatte säädyn mukaisen.
(Cornelius ja hovinaisia tulee.)
Nuo kasvot
Pahoja tietää. -- Voitto noinko synkän
Saa tervehdyksen? Tuo on roomalaisen,
Ei brittiläisen hovimiehen katse.
CORNELIUS.
Terveeksi, majesteetti! Katkeraksi
Ilonne teen, mut kertoa se täytyy:
Kuningatar on kuollut.
CYMBELINE.
Huono tieto
Se lääkärin on suusta. Tosin kyllä
Pidentää rohdot elämää, mut kuolo
Vie tohtorinkin. -- Miten oli loppu?
CORNELIUS.
Kamala, raivoisa kuin elämänsä,
Jok' oli kauhuks kaikille, mut loppu
Hänelle kauhein. Mitä tunnusti,
Sen luvallanne kerron. Nämä naiset
Mua oikaiskoot, jos eksyn: kostein silmin
He lopun näkivät.
CYMBELINE.
No, kerro.
CORNELIUS.
Ensin
Hän sanoi teit' ei koskaan lempineensä;
Vain suuruuttanne pyysi eikä teitä,
Arvolle huoli vain ja valtikalle
Ja teitä inhoi.
CYMBELINE.
Tuon hän yksin tiesi;
Jos kuolevan ei puhetta se oisi,
En sitä uskois. -- Jatka.
CORNELIUS.
Tyttärenne,
Jot' uskotteli hän niin totisesti
Rakastavansa, oli hänen nähdä
Kuin skorpiooni. Oisi hältä hengen
Hän myrkyttänyt, jos ei pako oisi
Siit' estänyt.
CYMBELINE.
Mik' ilmiperkele!
Ken naisen tutkii? -- Vielä muuta?
CORNELIUS.
Vielä,
Ja pahempaa. Hän teitä varten laittoi
Kivennäismyrkkyä, jok' elämäänne
Hivuttais tuumittain ja kuolettaisi
Sen vähin erin. Sillä välin aikoi
Suudellen, itkien ja vaivatellen
Lumota teitä ja, kun tepsis juoni,
Niin laittaa, että Cloten saisi kruunun.
Mut tää kun katosi ja tuuma petti,
Niin kaiken hävyn kadotti ja järjen,
Ja, uhall' ihmisten ja jumalain,
Nyt aikeens' antoi ilmi, valitellen,
Ett' ilkihankettaan ei täyttää saanut.
Näin epätoivoon kuoli.
CYMBELINE.
Ja te, naiset,
Kuulitte kaikki?
1 HOVINAINEN.
Kaikki, kuningas.
CYMBELINE.
Mun silmäni ei siihen syypää ollut,
Sill' ihana hän oli; eikä korva,
Se mairetta vain kuuli; eikä sydän,
Se katsoi muotoon. Rikost' oisi ollut
Epäillä häntä; mutta tyttäreni!
Sanoa sinä voit, ett' olin hupsu,
Sen tunnet katkerasti. Taivas, auta!
(Lucius, Jachimo, tietäjä ja muita roomalaisia vankeja tulee
vartijain saattamina; Posthumus ja Imogen perällä.)
Nyt, Cajus, veroa et velo meiltä;
Sen brittiläiset pyyhki pois; se maksoi
Mont' urhomiestä, joiden sielulle nyt
Sovinnoks suku vaatii teidän verta,
Te sotavangit. Siihen suostuimme;
Siis kuoloon valmistukaa.
LUCIUS.
Muistakaa,
Ett' onni vaihtelee. Nyt teille voiton
Toi sattumus; jos ois se meille suotu,
Niin kylmin verin emme vankejamme
Näin miekall' uhkaisi. Vaan koska taivaan
On tahto, että muu ei lunnaaks kelpaa
Kuin henkemme, niin menköön! Roomalainen
Sen kestää roomalaisen miehuudella;
Augustus elää ja sen muistaa. Muuta
Ei itsestäni. Yhtä vain ma pyydän:
Tää kantapoika, brittiläistä verta,
Lunnailla päästäkää. Ei ole toista
Niin hyvää, uutteraa, niin uskollista,
Niin tarkkaa toimissaan, niin nöyrää, hellää,
Niin naisellista. Avut nuo kun liitän
Ma pyyntööni, sit' ette varmaan kiellä.
Hän ketään brittiläist' ei loukannut,
Vaikk' onkin palvellut hän roomalaista.
Hänt' armaitkaa, mut muiden veri viekää.
CYMBELINE.
Tuon olen varmaan nähnyt: kasvot tuntuu
Niin tuttavilta. -- Poika, suosioni
Katseellas voitit; omani sa olet.
En tiedä, miksi sanoa mun täytyy:
Elä, poika! Herraas älä kiitä; elä,
Ja Cymbelinelt' ano mitä tahdot;
Jos vain se minulle ja sulle kelpaa,
Niin saat sen, vaikka ylevimmän vangin
Sa pyytäisitkin.
IMOGEN.
Kiitän nöyrimmästi.
LUCIUS.
En sulta, poika, henkeäni pyydä,
Sit' anot mulle muutenkin.
IMOGEN.
En, ah, en!
On tärkimpää. -- Näen jotain, mikä mulle
On kalmaa katkerampi. -- Hyvä herra,
Te yksin huolehtikaa hengestänne.
LUCIUS.
Se poika mua hylkii, pilkkaa, jättää.
Iloa lyhytaikaista se tuottaa,
Jos poikasiin ja tyttölapsiin luottaa. --
Miks' ällistää hän noin?
CYMBELINE.
Mik' on sun, poika?
Sua lemmin yhä enemmän, ja sinä
Enemmän yhä mieti, mitä pyytää.
Tunnetko tuota, johon katsot? Sano!
Eloa hälle anot? Sukulainen?
Vai ystäväkö?
IMOGEN.
Rooman mies, ei mulle
enemmän sukua kuin minä teille;
Ma vasallina synnyltäni lienen
Suvumpi hiukan.
CYMBELINE.
Miks noin häneen katsot?
IMOGEN.
Sen sanon teille syrjässä, jos kuulla
Mua suvaitsette.
CYMBELINE.
Mielelläni vallan
Ja perin tarkkaavasti. Nimesi?
IMOGEN.
Fidele.
CYMBELINE.
Kantapoikani sa ole,
Min' olen herras. Tule; haasta mieles.
(Cymbeline ja Imogen puhelevat syrjässä.)
BELARIUS.
Tuo poika eikö kuolleist' ole noussut?
ARVIRAGUS.
Niin yhdennäköiset ei hiekan jyvät.
Tuo ruusuposki poika, joka kuoli,
Fidele hänkin. -- Mitä luulet sinä?
GUIDERIUS.
Se hän on: kuollut elää.
BELARIUS.
Malttakaamme.
Vait vain! Hän meit'ei näe; toisen näköön
Voi toinen olla. Jos se oisi hän,
Niin varmaankin ois meitä puhutellut.
GUIDERIUS.
Mut kuolleena me hänet näimme.
BELARIUS.
Vaiti,
Ja malttakaamme!
PISANIO (syrjään).
Emäntäni on se;
Hän eloss' on! Nyt tulkoon mitä tulkoon,
Hyvää tai pahaa!
(Cymbeline ja Imogen astuvat esiin.)
CYMBELINE.
Viereheni tule,
Ja kysy ääneen. -- (Jachimolle.) Esiin tulkaa, herra;
Pojalle tälle vastatkaa ja suoraan,
Tai -- kuninkuuden ja sen armon kautta,
Mi kunniaks on meille -- karvas piina
Väärästä toden seuloo. -- Jatka, kysy.
IMOGEN.
Ma pyydän tätä herraa sanomaan,
Mist' on tuo sormus.
POSTHUMUS (syrjään).
Mitä hänen siihen?
CYMBELINE.
Tuo kiiltokivi sormessanne -- mistä
Sen saitte?
JACHIMO.
Kiduttaa mua siitä voisit,
Ett' en sit' ilmaisis, jok' ilmaistuna
Sua kiduttaisi.
CYMBELINE.
Mua?
JACHIMO.
Iloitsen,
Ett on mun pakko näin se ilmi tuoda,
Min salaus mua vaivaa. Konnuudella
Sormuksen sain; se on Leonatuksen,
Jonk' ajoit maanpakoon, ja -- mikä sua
Enemmän ehkä pahoittaa kuin mua --
Ei maan ja taivaan välill' ole toista
Elänyt jalompata. Jatkanko?
CYMBELINE.
Kaikk' ilmaise.
JACHIMO.
Valiotyttäres! --
Hänt' aatellessa sydän vuotaa verta
Ja petollinen sielu tuskaa tuntee --
Anteeksi! Pyörryn.
CYMBELINE.
Tyttäreni? Kuinka?
Miehistä mieles! Mieluummin sun elää
Suon täyden luonnonmääräsi kuin kuolla,
Ennenkuin lisää kuulen. Toinnu! Puhu!
JACHIMO.
Kerranpa -- onneton se kellon lyömä! --
Roomassa -- olkoon kirottu se huone! --
Pidoissa -- oi, ett' oisi myrkkyä
Se ruoka siellä ollut, ainakin
Mun osani! -- tuo hyvä Posthumus --
Mitä ma sanon? liian hyvä mies
Pahojen seuraan, hyväin hyvistä
Parasten paras -- huoliss' istui, kuullen,
Kun maamme kaunoja me ylistimme
Sulosta, joka parhaan kehujankin
Tympäisi korskat, kasvusta, mi rammaks
Sai Venuksen ja solakan Minervan,
Nuo kauniit jumalkuvat, sielusta,
Siit' avu-aitasta, mi naisen lempiin
Vetävi miehen, ihaa mainimatta,
Mi naimakoukku vain on, silmän syötti --
CYMBELINE.
Tulessa palan. Joutuun!
JACHIMO.
Liian joutuun
Sa halaat surua. -- Tuo Posthumus --
Ylimys lemmessään ja lempenänsä
Kuninkaan tytär -- sanan sai ja alkoi --
Ei meidän kehumia parjaamalla:
Siin' oli tyyni hän kuin itse hyve --
Kuvailla armastaan; sen kielin teki
Ja siihen sielun loi; ol' ihanteemme
Sen suhteen lönttäreitä, tai me itse
Olimme mykät hölmöt.
CYMBELINE.
Asiaan!
JACHIMO.
Niin, tyttärenne siveys -- se on alku.
Dianan unet, sanoi hän, on kuumat,
Vaimonsa yksin kylmä. Minä kehno,
Epäilin kehujaan ja panin kultaa
Vetoa kultaa vastaan, jota kantoi
Hän sormessaan, siit' että anastaisin
Aviovuoteensa ja sormuksensa
Näin hältä voittaisin. Hän, jalo mies,
Niin varma vaimons' oli kunniasta
Kuin minkä minä nyt, ja vetoon pani
Tuon sormuksen, ja ois sen tehnyt, vaikka
Rubiini ois se Phoibon rattaiss' ollut,
Niin, vaikka koko vaunuin arvoinenkin.
Niiss' aikeissa Britanniaan ma riensin.
Hovissa minut näitte, missä opin
Kainolta tyttäreltänne, mik' ero
On rakkauden ja vilpin. Näin kun toivo
Minussa sammui, vaan ei mieliteko,
Niin italialaiset aivoni
Kutoa teidän hitaass' alkoi maassa
Juont' ilkeää, mut hyötyyn nähden oivaa.
Niin, petos luonnisti, ja valhenäytteet
Toin myötäni niin vankat, että niistä
Tul' aivan raivoon jalo Leonatus.
Uskonsa vaimon maineeseen sai haavan,
Kun todisteet toin ilmi: tapetit,
Kuvaukset, rannerenkaan -- millä juonin
Sen voitinkaan! -- ja vielä ruumiin luomen;
Näin hänen täytyi luulla, että vaimo
Siveyden liittons' oli rikkonut
Ja mulle myynyt aarteensa. Ja sitten --
On kuin nyt hänet näkisin --
POSTHUMUS (astuin esiin).
Niin näetkin,
Italian perkele! -- Ma tyhmä houkko,
Varas ja valtamurhaaja ja kaikki,
Mit' ennen, nyt ja vasta konnan työlle
Nimeksi pannaan! Hurskas tuomar', anna
Minulle köyttä, veistä, myrkkyä!
Kuningas, piinat taidokkaimmat keksi!
Pahuutta mit' on maassa, arvoon nostan
Sill', että vielä pahemp' olen itse.
Minä, Posthumus, sun tyttäresi tapoin; --
En, valhettelen, konna; siihen työhön
Tilasin konnan pienemmän kuin minä,
Pyhäkön varkaan: -- hyveen templi oli
Se nainen, hyve itse. Sylkekää,
Kiviä minuun viskatkaa ja lokaa,
Kaikk' usutelkaa katukoirat minuun!
Posthumus olkoon joka konnan nimi!
Halvassa olkoon konnuus! -- Imogen,
Eloni, iloni ja valtiaani!
Imogen! Imogen!
IMOGEN.
Vaiti, vaiti, herra! Kuulkaa.
POSTHUMUS.
Kuin? Näytelmääkö? Korska kantapoika,
Osasi maatkoon tuossa!
(Lyö häntä; hän kaatuu.)
PISANIO.
Apuun, herrat!
Minun ja teidän haltijattarenne! --
Oi, Posthumus, mun herrani! Nyt vasta
Tapoitte Imogenin. -- Apuun, apuun! --
Arvoisa rouva!
CYMBELINE.
Pyöräll' onko mailma?
POSTHUMUS.
Mua huimaiseeko?
PISANIO.
Havahtukaa, rouva!
CYMBELINE.
Jos niin on, silloin jumalat mua pieskööt
Ilosta kuolemaan.
PISANIO.
Kuin voitte, rouva?
IMOGEN.
Pois silmistäni! Myrkkyä sa annoit.
Pois turman mies, pois! Älä hengi siellä,
Miss' elää prinssit!
CYMBELINE.
Imogenin ääni!
PISANIO.
Prinsessa! Tulikiveä ja tulta
Minuhun syösköön taivas, jos en luullut,
Ett' oli kallisarvoista se neste,
Jonk' annoin teille! Sain sen äidiltänne.
CYMBELINE.
Viel' uutta?
IMOGEN.
Myrkkyä se oli.
CORNELIUS.
Taivas!
Kuningattaren tunnustuksest' yhtä
En maininnut, jok' osoittaa, ett' olet
Mies vakaa. "Jos Pisanio", hän sanoi,
"Tuot' antoi juomaa emännälleen, jota
Ma hälle annoin, niin se nainen siitä
Kuin rotta kuolee."
CYMBELINE.
Mitä tämä tietää?
CORNELIUS.
Kuningatar mun, nähkääs, usein käski
Sekoittaa hälle myrkkyä; syyks sanoi
Hän tiedonhaluaan: hän tappaa tahtoi
Vain kissoja ja koiria ja muuta
Pient' elukkaa. Peläten, että hällä
Pahemmat oli aikeet, juoman laitoin,
Jok' oiti nautittua tyreytti
Kaikk' elinhenget, mutta ennen pitkää
Taas päästi luonnon voimat valloilleen. --
Te sitä nautitteko?
IMOGEN.
Totta kai,
Kosk' olin kuollut.
BELARIUS.
Siitä, pojat, harha.
GUIDERIUS.
Fidele tottakin!
IMOGEN.
Miks luotas syöksit
Vihityn vaimosi? Nyt oletappa,
Ett' olet jyrkänteellä: alas minut
Taas syökse!
(Syleilee Posthumusta.)
POSTHUMUS.
Riipu tässä hedelmänä,
Mun sieluni, siks kunnes kuolee puu!
CYMBELINE.
Kuin? Lihani ja lapseni! Ja minun
Täss' annat älliönä tuijotella?
Ei sanaa mulle?
IMOGEN (polvistuen).
Siunatkaa mua, isä!
BELARIUS (Guideriukselle ja Arviragukselle).
En soimaa, että häntä rakastitte;
Teill' oli syytä.
CYMBELINE.
Vihkivettä olkoon
Tää kyyneltulva sulle! Imogen,
Sun äitis kuollut on.
IMOGEN.
Se minuun koskee.
CYMBELINE.
Oi! Häijy oli hän, ja hänen syynsä
Tää outo yhdyntä. Mut poiss' on Cloten,
Ei kukaan tiedä, missä.
PISANIO.
Pelotta
Nyt toden sanon, herra. Cloten prinssi,
Kun rouvaa kaivattihin, miekka maalla
Tul' eteeni, suu vaahdossa, ja vannoi
Ett' tappaisi mun oiti, jos en rouvan
Tyyssijaa ilmoittaisi. Sattumalta
Mull' oli taskussani herraltani
Tekaistu kirje, ja se häntä ohjas
Milfordin vuorist' etsimähän rouvaa.
Raivossa, yllään isäntäni vaatteet,
Jotk' ahdisti hän multa, sinne läksi
Nyt riettaiss' aikeissa ja vannoen,
Ett' emäntäni raiskais. Sitt' en tiedä,
Miten on käynyt.
GUIDERIUS.
Minä kerron lopun:
Ma sinne hänet tapoin.
CYMBELINE.
Herran tähden!
En sois, ett' uljaat työsi huuliltani
Sais kuulla ankaruutta. Nuori urho,
Peruuta sanas.
GUIDERIUS.
Sanoin sen ja tein sen.
CYMBELINE.
Hän oli prinssi.
GUIDERIUS.
Sangen raaka prinssi,
Ei herjauksens' ollut prinssimäistä.
Niin puheillaan mua härnäs, että merta
Ma potkisin, jos niin se mulle ärjyis.
Pään hältä poikki löin, ja ilo suuri,
Ett' ei nyt tässä seiso hän ja kerro
Minusta samaa.
CYMBELINE.
Sua surkuttelen;
Sua oma kieles syyttää. Kuolon oma
Lain mukaan olet.
IMOGEN.
Päättömän tuon ruumiin
Ma miehekseni luulin.
CYMBELINE.
Tuo mies köysiin,
Ja viekää hänet pois!
BELARIUS.
Seis, kuningas!
Parempi hän on kuin se, jonka tappoi,
Ja yhtä hyvä synnyltään kuin sinä.
Sun edestäs hän kesti iskuja,
Kun sadat Clotenit jo naarmaa vältti. --
(Vartijalle.) Pois! Kädet irti! Ne ei ole tehty
Kahleita varten.
CYMBELINE.
Mitä, sotavanhus?
Vihamme nostatko ja saamattoman
Menetät palkkasi? Kuin? Yhtä hyvä
Kuin minä synnyltään?
ARVIRAGUS.
On liikaa siinä.
CYMBELINE.
Ja siitä kuolet.
BELARIUS.
Kaikki kolme kuollaan.
Mut näytän, ett' on meistä kaks niin hyvää,
Kuin mitä sanoin -- Pojat, nyt mun täytyy
Ilmaista seikka, jok' on vaaraks mulle,
Mut onneks teille.
ARVIRAGUS.
Sun on vaaras meidän.
GUIDERIUS.
Ja meidän onni sun.
BELARIUS.
Siis. -- Jos saan luvan:
Kuningas, sulla oli alamainen,
Belarius nimeltä.
CYMBELINE.
No, mitä siitä?
Hän pettur' on ja henkipatto.
BELARIUS.
Hän on
Nyt tässä ijässä; -- niin, henkipatto,
Mut pettur' ei.
CYMBELINE.
Hän viekää pois! Ei häntä
Pelasta koko maailma.
BELARIUS.
Liian kiivas!
Mut ensin maksa poikiesi hoito.
Ja kun sen saan, niin pane kiinni kaikki.
CYMBELINE.
Poikaini hoito?
BELARIUS.
Liiaks olen suora
Ja tokinainen; tässä polvistun,
Siks että poikani on aateloittu;
Ei sitten vanhaa surku. Valtias,
Nää nuoret mun ei ole, vaikka isäks
Mua sanovat ja pojistani käyvät;
Ne lanteenne on hedelmää, ja verta
On verestänne.
CYMBELINE.
Verta verestäni?
BELARIUS.
Niin totta kuin isänne verta te.
Minä, vanha Morgan, olen se Belarius,
Jonk' ajoitte te kerran maanpakoon.
Ol' oikkujanne vain mun rikokseni,
Petos ja rangaistuskin; että kärsin,
Siin' ainoo vikani. Nää jalot prinssit --
Jalot ja prinssit! -- ovat hoidossani
Kakskymment' olleet vuotta; mitä tiesin,
Opetin heille; tietomääräni
Te tuntenette. Heidän imettäjäns'
Euriphile, min ryöstön tähden nain,
Varasti pojat, maanpakoon kun jouduin;
Kehoitin häntä siihen; tein vain sen,
Jost' ennalt' olin rangaistuksen saanut;
Uskollisuudestani kostettuna
Sain petturiksi. Jota haikeampi
Vahinko teille, sitä kiihkeämpi
Haluni ryöstöön. Mutta, herra, täss' on
Poikanne jälleen; minä kadotan
Kaks parast' yhdysmiestä maailmassa.
Tuon taivaslaen siunaus kuin kaste
Valukoon heihin! Arvolliset ovat
Taivaalle tähdiköiksi.