Mit' ottaa voivat, isä hyvä, muuta
Kuin henkemme, jot uhkas hänkin? Laki
Ei meitä suojaa. Miks siis arkailla
Ja sietää röyhkän lihatönkän uhkaa,
Ja lain pelosta antaa hänen olla
Yht'aikaa tuomari ja hirttomies?
Oliko siellä seuraa?
BELARIUS.
Emme nähneet
Niin päätäkään; mut tietystikin hällä
On seuruetta. Vaikka luonteens' onkin
Ikuista vaihtelua pahemmasta
Vain pahempaan, niin tok' ei hurjapäisyys,
Ei sula hulluuskaan niin mieltä veisi,
Ett' yksin tullut ois hän. Hoviss' ehkä
Hän kuuli, että henkipatto joukko
Tääll' elelee ja metsää käy ja kerran
Voi liitoks yhtyä; sen kuultuaan
Tapansa mukaan raivostui ja vannoi
Nutistaa meidät; mut ei luultavasti
Hän tullut yksin; sitä ei hän tohtis
Ja sit' ei sallittais. Siis syytä meillä
Pelätä, että ruumiilla on häntä
Pahempi päätä.
ARVIRAGUS.
Kohtalomme olkoon
Jumalten käsissä. Mut kaikitenkin
Tek' oikein veli.
BELARIUS.
Minulla ei tänään
Halua metsään; lähdön tekee raskaaks
Fidelen sairaus.
GUIDERIUS.
Miekall' omallaan,
Joll' uhkasi hän kaulaani, ma karsin
Häneltä pään. Sen tuonne lahteen viskaan
Luolamme taakse; mereen sieltä menköön
Kaloille kertomaan, ett' on hän Cloten,
Kuningattaren poika. Muusta viisi!
(Menee.)
BELARIUS.
Mut pelkään kostoa. Oi Polydor,
Tuot' ettet tehnyt ois! Vaikk' uljuutesi
Sua kaunistaa.
ARVIRAGUS.
Tuot' etten minä tehnyt,
Ett' yksin koston saisin! -- Polydor,
Sua, veli, rakastan, mut kadehdinpa
Sinulta moista työtä. Oi, jos kosto,
Ja täyttä voimaa kysyvä, meit' etsis,
Ja vaatis vastuuseen!
BELARIUS.
On teko tehty.
Nyt jääköön metsästys. Ei syytä suotta
Hakea vaaraa. Luolaan käy! Fidele
Ja sinä, olkaa kokkina. Ma varron
Ravakan Polydorin palaamista
Ja heti hänet pöytään tuon.
ARVIRAGUS.
Fidele!
Oi, sairas raukka! Menen mielelläni.
Ja punaa häneen saadakseni, voisin
Teurastaa kylän täyden Cloteneita,
Ja sitä laupeudeksi ylistää.
(Menee.)
BELARIUS.
Oi. jumalatar, taivaallinen luonto,
Kuink' oman painat leimas noihin kahteen
Kuninkaan lapseen! Niin he ovat vienot
Kuin lännetär, jok' orvokeissa huokuu
Kukankaan huojumatta; ja niin hurjat --
Kun valtaveri kuohahtaa -- kuin myrsky,
Mi vuorihongan latvaa tuivertaa
Ja laaksoon sitä kaataa. Kummallista,
Ett' aisti näkymätön arvontuntoon
Heit' ohjaa, jot' ei kukaan opettanut.
Jalouteen, jot' ei kukaan neuvonut,
Tapoihin, joit ei nähneet, uljauteen,
Jok' itää itsestään, mut' istunnaisen
Hedelmää kantaa? -- Mitä kummaa tietää
Tuo tulo Clotenin, ja mitä tuottaa
Tuo surman isku meille?
(Guiderius palajaa.)
GUIDERIUS.
Miss' on Cadwal?
Clotenin kallon työnsin virran viedä
Sanomaks äidille. Paluusta ruumis
On panttina.
(Juhlallista soittoa kuuluu vuoren luolasta.)
BELARIUS.
Älykäs soittimeni!
Oi, kuule, Polydor! Mut mistä syystä
Nyt Cadwal pani soimaan sen? Oi, kuule!
GUIDERIUS.
Hän luolass' onko?
BELARIUS.
Äsken tästä läksi.
GUIDERIUS.
Mit' aattelee? Se äidin kuolinhetkest'
Ei ole soinut. Juhlalliseen toimeen
On juhlallinen syy. Tää mitä tietää?
Apinan pilaa, lasten parkua
On ilo suotta, itku turhasta.
Houraako Cadwal?
(Arviragus tulee, sylissä Imogen kuolleena.)
BELARIUS.
Kas, hän tuossa tulee,
Sylissä murheen aihe, josta häntä
Näin moitimme.
ARVIRAGUS.
On kuollut lintumme,
Tuo hellikkomme. Kuudentoista ijän
Vaihtaisin ennen kuuteenkymmeneen
Ja sauvaan nuoren lentoni, kuin tämän
Näkisin näön.
GUIDERIUS.
Kaunis, sulo lilja!
Sua veljyt puoliks ei niin hyvin kanna,
Kuin itse varttas kannoit.
BELARIUS.
Mielisynkkyys,
Ken mittaa pohjasi? Ken tutkii hiekat
Sen rannan, mihin parhain ankkuroisi
Venosi raskas? -- Miekkonen! Zeus tiesi,
Mit' oisit miesnä ollut; minä tiedän:
Sulona lasna mielisynkkyyteen
Sa kuolit. -- Millaisena hänet löysit?
ARVIRAGUS.
Näin ihan jäykkänä; noin hymyvänä,
Kuin uness' oisi kärpänen vain häntä
Kihaillut eikä surman nuoli lyönyt;
Patjalla oikee poski.
GUIDERIUS.
Missä?
ARVIRAGUS.
Maassa;
Näin käsivarret ristissä. Ma luulin,
Ett' uness' oli; puiset hokkakengät
Jalastan' otin, ettei astuntani
Kovalta vastaisi.
GUIDERIUS.
Ei, hän vain nukkuu.
Jos kuoli hän, niin hauta on vain vuode;
Naiskeijut väikkyy hänen kummullaan;
Maan madot hänt' ei koske.
ARVIRAGUS.
Kesäkaudet
Ikäni kaiken kaunokukkasilla
Koristan synkkää hautaas; sielt' ei puutu
Esikko kalvas, muotos ilmikuva,
Ei sinikello, suoniesi väri,
Ei ruusunlehti, jonk' ei tuoksu voita
Sun henkes suloisuutta; punatulkut,
Nuo harrasnoukkaiset, -- häväisten rikkaat
Perinnönsaajat, jotk' ei hautapatsast'
Isilleen suo -- ne sulle tuo, ja sitten,
Kun kukkasaika loppuu, talviturkiks
Laheinta sammalta.
GUIDERIUS.
Oi, herkeä;
Näin pyhiin asioihin älä käytä
Loruja naisten. Hänet haudatkaamme;
Lähintä tehtävää ei ihmettely
Saa viivytellä. -- Haudan tekoon!
ARVIRAGUS.
Minne?
GUIDERIUS.
Emomme Euriphileen viereen.
ARVIRAGUS.
Hyvä!
Ja, Polydor, vaikk' ääni onkin meiltä
Jo karjennut, me hänet, niinkuin äidin,
Laulamme hautaan; sanat, nuotti samat,
Euriphileen vain sijass' on Fidele.
GUIDERIUS.
En, Cadwal, laulaa voi; vain itkullani
Sanoja säistän; murhevirressä
On epäsointu pahempi kuin templiss'
On pappein valhe.
ARVIRAGUS.
Lausukaamme siis.
BELARIUS.
Isompi suru poistaa vähemmän;
Sill' ihan Clotenin te unohdatte.
Hän kuningattaren tok' oli poika;
Jos vihamiesnä tulikin, niin siitä
Sai palkkansa. Samaksi maaksi lahoo
Isot ja pienet; mutta kunnioitus --
Maan elon enkeli -- se eri paikan
Tok' ylhäisille suo ja alhaisille.
Tuo vihamiehemme hän oli prinssi, --
Ja vaikka sai hän vihamiehen surman,
Niin saakoon prinssin hautuun.
GUIDERIUS.
Hänet tuokaa.
Thersites yhtä hyvä on kuin Ajax,
Kun ovat kuolleet.
ARVIRAGUS.
Hänet tuokaa. Runon
Sill' aikaa sanelemme. -- Ala, veljyt!
(Belarius menee.)
GUIDERIUS.
Ei, Cadwal, pää on itään pantava;
Niin pitää olla, sanoo isä.
ARVIRAGUS.
Totta.
GUIDERIUS.
Siis ruumis siirtäkäämme.
ARVIRAGUS.
Noin. -- Nyt ala!
Laulu.
GUIDERIUS.
Jäivät paahteet auringon,
Talven myrskyt raivokkaat;
Päivätyösi tehty on,
Kotiin käyt ja palkkas saat.
Pojat, immet ihanat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.
ARVIRAGUS.
Pääsit suurten vainosta,
Uhkat vältit valtijain;
Sure et ruokaa, vaatetta;
Tammi nyt on ruoko vain.
Oppineet ja ruhtinaat
Ne maan tomuksi vaihtuvat
GUIDERIUS.
Jäivät nuolet ukkosen,
ARVIRAGUS.
Jyrinätkin pauanteen;
GUIDERIUS.
Ilon heitit, murenen,
ARVIRAGUS.
Herjat, moitteet polvekseen.
MOLEMMAT.
Lempi, nuoruus kuihtuvat,
Maan mullaksi ne vaihtuvat.
GUIDERIUS.
Sua velhot älkööt turmatko!
ARVIRAGUS.
Sua taiat älkööt hurmatko!
GUIDERIUS.
Aaveet sua säästäköön!
ARVIRAGUS.
Paha sua väistäköön!
MOLEMMAT.
Rauha sielullesi tulkoon;
Kunniassa hautas olkoon!
(Belarius palajaa, tuoden Clotenin ruumiin.)
GUIDERIUS.
On hautamenot tehty. Tuohon pankaa.
BELARIUS.
Myös kukkia -- ja lisää keskiyöstä.
Yön kylmän kasteen kostuttamat yrtit
Haudalle sopivimmat. -- Kasvoille!
Te kukoistitte ja te kuihduitten:
Ja tään käy kukkakylvön samaten. --
Pois syrjään tänne, kukin polvilleen!
Maast' ovat tulleet, maaksi palajavat:
Maan ilot näin ja tuskat lopun saavat.
(Belarius, Guiderius ja Arviragus poistuvat.)
IMOGEN (heräten).
Niin, Milfordiin; mut mistä tie käy? -- Kiitos!
Tuon pensaan luota? -- Pitkältäkö vielä? --
Hyväinen aika! Kuusi peninkulmaa? --
Ma kuljin koko yön; nyt tahdon maata.
Mut vait! Ei vierellistä! -- Taivaan vallat!
(Huomaa Clotenin ruumiin.)
Nuo kukat mailman iloja, ja ruumis,
Tuo verinen, sen suru! -- Näen kai unta;
Minusta luolass' asuin; kelpo miesten
Siell' olin kokkina, mut niin ei ole:
Vain tyhjä nuoli, tyhjään ammuttu,
Vain aivon utuluomaa! Usein silmä
On sokko niinkuin järkikin. Voi sentään!
Pelosta vielä vapisen. Jos viel' on
Taivaissa säälin pisaraa niin pientä
Kuin kitin silmä vain, niin tilkka siitä,
Jumalat ankarat, te mulle suokaa.
Yhäkö unta? Oikein valveill' olen,
Mut sisässä se on ja ulkopuolla,
Ei kuviteltuna, vaan tunnettuna.
Mies päätä vailla! -- Posthumuksen vaatteet!
Tuon säären muodon tunnen, käden tunnen,
Merkuriuksen jalan, Marsin reiden,
Herkuleen jänteet; mutta Zeun kasvot --
Taivaassa murhaa? -- poissa on. -- Pisanio,
Sun päälles kaikki kirot, tulkoot, mitkä
Hekuba hullu kreikkalaisiin syyti,
Ja minun myös! Tuon hurjan liitoss' olit,
Tuon Cloten perkeleen, ja yljältäni
Pään katkaisit! -- Petosta olkoon vasta
Luku ja kirjoitus! -- Pisanio konna
Väärillä kirjeillä, -- Pisanio konna --
Päämaston huipun kaasi kauniimmasta
Maailman laivasta! -- Oi, Posthumus!
Ah! Miss' on pääsi? Missä? Voi mua! Missä?
Sydämmeen miks ei pistänyt, Pisanio,
Ja päätä jättänyt? -- Pisanio! Niinkö?
Niin, hän ja Cloten, ahnaus ja häijyys
Tään tuskan tuotti! Se on selvän selvää.
Tuo juoma, jota kalliiksi hän sanoi,
Sydäntä vahvistavaks, eikö vienyt
Se vallan tuntoa? Se päivän selvää:
Tuo Clotenin on ja Pisanion työtä. --
Verelläs kalvaat poskeni nyt punaa,
Niin että perin meitä kauhistuvat,
Kun meidät löytävät! Oi, ylkä! ylkä!
(Kaatuu ruumiin päälle.)
(Lucius, päällikkö ja muita sotaherroja ja tietäjä tulee.)
PÄÄLLIKKÖ.
Nuo Galliassa olleet legioonat
On käskystänne tulleet meren poikki,
Ja odottavat täällä laivojanne
Valmiina ovat.
LUCIUS.
Mitä Roomast' uutta?
PÄÄLLIKKÖ.
Senaatti nostanut on rajalaiset
Ja Italian aatelin: ne reipast'
On väkeä ja kunnon sotureita,
Ja heitä johtaa uljas Jachimo,
Siennan veli.
LUCIUS.
Milloin tulevat?
PÄÄLLIKKÖ.
Kun tuuli myöttää.
LUCIUS.
Hyvää toivett' antaa
Nopeus moinen. Väen katselmuksen
Nyt toimittakoot päälliköt. -- No, mies,
Oletko sotaretkest' unta nähnyt?
TIETÄJÄ.
Jumalat viime yönä näyn soivat:
Kun paastosin ja pyysin ilmestystä,
Zeun linnun, Rooman kotkan, näin; se lensi
Vetisest' etelästä lännen maille,
Miss' aurinkoon se katosi. -- Tää tietää --
Jos synti lahjaani ei hervaissut --
Roomalle hyvää.
LUCIUS.
Moista unta usein
Ja aina totta! -- Mitä näen! Runko,
Ja latvaa vailla! Raunioista näkyy,
Ett' oli huone oiva. -- Mitä? Paashi? --
Kuollut vai nukkuvako? Kuollut varmaan:
Jo luonto kammois maata kuolleen kanssa
Tai pitää vainajia vuoteenansa. --
Mut katsokaamme kasvoja!
PÄÄLLIKKÖ.
Hän elää.
LUCIUS.
Siis ruumiista voi tiedon antaa. -- Poika,
Elosi vaiheet kerro; niitä näyttää
Kysellä kannattavan. Ken se tuo on,
Tuo verinen sun patjasi? Ja kuka
Päin vastoin jalon luonnon tarkoitusta
Tuon kauniin kuvan muutti? Mitä osaa
On sulla tässä haaksirikossa?
Kuin tapahtui se? Ken hän on? Ken sinä?
IMOGEN.
Min' olen tyhjä; tai, jos mitä oisin.
Parempi tyhjä ois. Tää herrani
Ylevä, uljas oli brittiläinen,
Nyt vuorelaisten murhaamana tuossa. --
Ah! Toist' ei ole moista. Idät, lännet
Sais käydä, paikkaa pyytää, koittaa monta
Ja hyvääkin, ja uskoon palvella,
Ei löytäis moista herraa.
LUCIUS.
Poika parka,
Sua tuskassasi säälin yhtä paljon
Kuin herraas verissänsä. Nimensä?
IMOGEN.
Richard du Champ. -- (Syrjään.) Jos valheellani ketään
En vahingoita, toivon, että taivas
Sen anteeks antaa. -- Mitä sanotte?
LUCIUS.
Ja sinun nimesi?
IMOGEN.
Fidele, herra.
LUCIUS.
Siis nimi miestä myöden; nimi sopii
Uskollisuuteen, uskollisuus nimeen.
Koehan mua! Yhtä hyvää herraa
Et' minust' ehkä saa, mut' yhtä hellän
Saat varmaankin. Ei keisarinkaan kirje,
Konsulin lähettämä, suosittaisi
Sua enemmän kuin oma arvos. Tule.
IMOGEN.
Ma seuraan. Jumalien luvall' ensin
Tok' isäntäni kärpäsiltä peitän
Niin syvään, kuin nää kuokka-parat[12] pääsee.
Kun lehvillä ja lauhall' olen haudan
Ma kattanut ja sadat rukoukset
Lukenut, niinkuin taidan, kahteen kertaan,
Niin itken, huokaan; sitten työni heitän
Ja teitä seuraan, jos mua tahdotte.
LUCIUS.
Oi, poika hyvä, ennen isä sulle,
Kuin herra, olla tahdon. -- Ystävät,
Tää poika meitä miehen toimiin neuvoo.
Kauniimman ruohokentän valitsemme
Ja siihen peitsin, keihäin haudan luomme.
No, nostakaa! -- Sun suosituksestas
Hän haudattakoon niinkuin sotilas.
Iloitse! Pyyhi silmäs! Toisinaan
Alennus vain on askel kunniaan.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Cymbelinen hovilinnassa.
(Cymbeline, ylimyksiä, Pisanio ja seuralaisia tulee.)
CYMBELINE.
Taas menkää tiedustamaan vointiaan. --
(Eräs palvelijoista menee.)
Tuo kuume pojan poissaolon tähden!
Hengelle käypä raivo tuo! -- Oi, taivas,
Syvältä äkkiin isket! Imogen,
Iloni paras, poissa! Kuningatar
Poteva henkeään, juur' tähän aikaan,
Kun uhkaa julma sota! Cloten poissa,
Jok' oisi nyt niin tarpeen! Mennyt kaikki
On lohdun toivokin! -- Mut sinä, koira,
Sa tiesit hänen lähdöstään, vaikk' olet
Niin tietämättömänä. Piinapenkki
Totuuden sinust' irti puristaa.
PISANIO.
On vallassanne henkeni, ma siitä
Nöyrästi luovun. Mutta prinsessasta
En tiedä, missä on ja miksi läksi
Ja milloin palaa. Nöyrin palvelijanne
Yhäkin olla pyydän.
1 YLIMYS.
Majesteetti,
Kun kaivattihin prinsessaa, niin tämä
Hovissa nähtiin; takaan, ett' on taattu
Ja nöyrä alamainen. Clotenia
Nyt ahkerasti etsitään, ja varmaan
Hän löydetäänkin.
CYMBELINE.
Tukalat on ajat. --
(Pisaniolle.) Täll' erää pääset, mutta epäluulo
Meiss' yhä istuu.
1 YLIMYS.
Anteeks' majesteetti:
Ne Rooman legioonat Galliasta
On maalle nousseet nyt, ja niiden täytteeks
Senaatin lähettämät aatelukset.
CYMBELINE.
Nyt pojan ois ja vaimon neuvo kallis!
En yksin tätä kestä.
1 YLIMYS.
Majesteetti,
Väkeä teill' on panna heitä vastaan,
Ja lisää saatte, jos on lisää tarvis.
Ei muuta nyt kuin työhön vain ne joukot,
Jotk' odottavat työtä.
CYMBELINE.
Kiitos! Tulkaa!
Meit' aika etsii, vastaan käykäämme.
Italiast' emme turmiota pelkää,
Vain kotoseikat meitä vaivaa. -- Tulkaa.
(Kaikki menevät, paitse Pisanio.)
PISANIO.
Ei herraltani kirjettä sen jälkeen,
Kuin Imogenin surmatuksi kerroin!
Ei, kumma kyllä, myöskään rouvalta,
Vaikk' usein lupas kirjoittaa! En tiedä
Myös Clotenista. Ymmäll' olen aivan.
Täss' yksin taivas auttaa. Rehellistä
Petos on tää ja vilppi vilpitöntä.
Sodassa nähdään, maataniko lemmin;
Sen kuningaskin kuulee, jos en kaadu.
Muut pulmat aika suorittakohon!
Melaton pursi onnen varass' on.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Luolan edusta.
(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)
GUIDERIUS.
Ylt'ympärillä hälinää.
BELARIUS.
Pois täältä!
ARVIRAGUS.
Mit' elämässä iloa, jos sulkeiss'
On urhotyöt ja vaarat?
GUIDERIUS.
Mitä toivett'
On lymyyksestä? Roomalaiset meidät
Surmaavat brittiläisinä tai meitä
Petoina, luopioina kohtelevat;
Kun käyttäneet on, sitten tappavat.
BELARIUS.
Ylemmä vuoristoon nyt turvaan, pojat!
Kuninkaan puolelle ei menemistä:
Olemme oudot, riviin emme kuulu,
Ja Clotenin on surma liian veres;
Tyyssijastamme saamme tilin tehdä;
He tunnustukseen kiristävät, josta
On seuraus piinakuolema.
GUIDERIUS.
Se pelko
Ei tähän aikaan sovi teille, isä,
Eik' ole mieleen meille.
ARVIRAGUS.
Luultavinta, --
Kun Rooman ratsun hirnun kuulevat,
Näkevät leiritulet, silmät, korvat
Kun tärkeitä on asioita täynnä --
Ett' aikaa heill' ei ole tiedustella.
Mist' olemme.
BELARIUS.
Ah, monet armeijassa
Mun tuntevat; ja Clotenia -- vaikka
Nuor' oli silloin -- muistostani vuodet
Ei riistää voi. Kuningas sitä paitse
Apua multa, rakkautta teiltä
Ei ansaitse. Ei henkipatto teitä
Sivistää voinut; kovat koittaa saitte;
Ei toivoakaan hempeydestä, jota
Lupasi kehtonne; te kesäkuuman
Ko'itte paahteen, talven orjina
Hytistä saitte.
GUIDERIUS.
Paremp' elämättä
Kuin elää näin. Pois, isä, sotajoukkoon!
Mua ja veljyttä ei kukaan tunne.
Ja teitä, unhoon jäänytt' ikämystä,
Ei tutkita.
ARVIRAGUS.
Ma sinne käyn, niin totta
Kuin päivä paistaa! Miks en koskaan miehen
Saa nähdä kuolevan? En muuta verta
Kuin aran jänön, vuohen taikka kauriin?
En koittaa muuta ratsua, kuin mikä
Mun-laista miestä kantaa, jonka jalass'
Ei kannust' eikä rautaa? Hävettää
Jo katsellakin pyhää aurinkoa,
Sen siunaavia säteit' ihannella
Ja olla yhtä tuntematon raukka.
GUIDERIUS.
Ma menen, kautta taivaan! Siunata
Jos mua tahdotte ja luvan antaa,
Niin henki sitä rakkaampi; jos ette,
Niin uhkatyöni palkaks Rooman miekat
Mun surmatkoot!
ARVIRAGUS.
Ja minut myöskin. Aamen!
BELARIUS.
Jos nuori henkenne niin turha teille,
Niin vanhaa henkikuluani mulla
Ei syytä säästää. Tulen mukaan, pojat.
Jos maanne sodassa te kaadutte,
Minäkin siellä kaadun, niinkuin te.
Siis, pojat! -- (Syrjään.) Kuinka veri heissä vahtoo!
Kuningassukuaan se näyttää tahtoo.
(Menevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Kenttä brittiläisen ja roomalaisen leirin välillä.
(Posthumus tulee, kädessä verinen vaate.)
POSTHUMUS.
Sun kätken, vaate verinen; noin minä
Punata sinut käskin. Naineet miehet
Jos kaikki tekis näin, niin moni murhais
Sopunsa, itseänsä paremmankin,
Vain pikku hairauksesta. -- Oi, Pisanio!
Ei hyvä käskyläs tee, mik' on käsky,
Vaan mik' on oikein. -- Jumalat, miks ette
Mun syntejäni kostaneet, ett' oisi
Tää teko multa jäänyt? Katumukseen
Näin jalo Imogen ois säästynyt,
Ja minä, kurja, sortunut, jok' olen
Enimmän koston ansainnut. Mut, voi!
Pois tempaisette toiset pikku syystä --
Se rakkautt' on: näin eivät enää lankee --
Ja toiset kasaa vikaa vian päälle --
Pahempaa mitä myöhempää -- siks että
Niit' itse omaks onnekseen he kammoo.
Mut, Imogen on teidän; tahtonne
On mulle autuudeksi! -- Tänne minut
Toi Rooman aatelisto taisteluun
Mun puolisoni valtakuntaa vastaan.
Britannia, ruhtinattaresi tapoin;
Se riittää! Rauhaa! Sinuun en lyö haavaa.
Siis, taivaat, tyynnä aiettani kuulkaa!
Nyt brittiläiseen maalais-asuun vaihdan
Roomalais-pukuni. Näin taistan omaa
Seuraani vastaan; näin sun tähtes kuolen,
Sun, Imogen, jonk' eestä kuolemista
On joka hengen henkäys; outona,
Vihan ja säälin saavuttamatonna
Näin vaaraan astun; näytän, että vaan
Ei miestä arvostella puvustaan.
Suo, taivas, Leonatein voima mulle!
Maailman ivaks uutta tapaa käytän:
Parempi sisäst' oon kuin päältä näytän.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Toisaalta tulee Lucius, Jachimo ja roomalainen sotajoukko;
toisaalta brittiläinen armeija, jota Leonatus Posthumus
seuraa alhaisena sotamiehenä. He marssivat näyttämin poikki
ja poistuvat. Miekan kalsketta. Sitten palajavat taistellen
Jachimo ja Posthumus; jälkimmäinen voittaa Jachimon, riisuu
aseet häneltä ja poistuu.)
JACHIMO.
Rikoksen raskas taakka rinnassani
Vie multa miehuuden. Ma petin naisen,
Britannian prinsessan, sen maan, jonk' ilma
Nyt kostoksi mun lamaa. Kuinka muuten
Tuo moukka, luonnon orja, taitoani
Häväistä voisi? Aateluus ja maine,
Näin käytettynä, tuottaa pilkkaa vainen.
Jos tään maan aateli vie tuosta voiton
Niin kuin hän meistä, silloin jumalia
He ovat, ja me tuskin ihmisiä.
(Menee.)
(Taistelu jatkuu: brittiläiset pakenevat. Cymbeline
vangitaan; silloin tulevat hänelle avuksi Belarius,
Guiderius ja Arviragus.)
BELARIUS.
Seis! Paikka meill' on edullinen. Louru
On suojeltu. Muu mikään meit' ei voita
Kuin kurja pelko.
GUIDERIUS ja ARVIRAGUS.
Seisahdus ja vastus!
(Posthumus palajaa ja auttaa brittiläisiä; he vapauttavat
Cymbelinen ja poistuvat. Lucius, Jachimo ja Imogen tulevat.)
LUCIUS.
Pois täältä, poika, henkes pelasta!
Tääll' ystäväkin tappaa ystävänsä,
Ja kaikk' on sean, kuin ois sota sokko.
JACHIMO.
Apua saivat.
LUCIUS.
Kumma onnen käänne!
Apua pian meille, taikka pakoon!
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen kohta taistelutanteretta.
(Posthumus ja brittiläinen ylimys tulevat.)
YLIMYS.
Tuletko taistolaisten luota?
POSTHUMUS.
Tulen.
Ja te kai pakolaisten luota?
YLIMYS.
Niin.
POSTHUMUS.
En teitä moiti; mennytt' oli kaikki;
Apuna taivas yksin; turvaa vailla
Kuningas itse; hajan armeijansa;
Vain nähtiin selkiä, kun brittiläiset
Katosi louruun. Korska vihollinen,
Vert' ahnaileva kieli roikallaan,
Ja työtä enemmän kuin työaseita,
Löi toiset maahan kuolleina ja toiset
Vähäisen viattuina; toiset kaatui
Pelosta aivan; lourun täytti kuolleet,
Selästä haavatut ja arkalaiset,
Jotk' eloon jäivät, häpyyn kuollakseen.
YLIMYS.
Miss' on se louru?
POSTHUMUS.
Lässä sotakenttää,
Ojat ja turvevallit ympärillä.
Soturi-vanhus siihen asettui:
Se kelpomies hän sillä urhotyöllään
Ikänsä kunnosti ja valkopäänsä;
Hän lourun suussa kahden pojan kanssa --
Jotk' oli kylänkilpaan sopivammat
Kuin tappotyöhön, kasvot naamarille
Omansa, jopa kauniimmat kuin monen,
Jok' aristain tai hävystä ne peittää --
Tien sulki nyt ja karkureille huusi:
"Paossa hirvi kuolee, mutt' ei britti;
Kaikk' arkalaiset hornaan! Seis, seis! Muuten
Me roomalaisina sen teille teemme,
Te elukat, mit' elukkoina itse
Näin kaihditte ja jota välttää voitte,
Jos päin nyt käännytte! Seis, seis!" -- Nuo kolme,
Mut kolmetuhatt' itse teossa --
Armeijaa kolmessakin, muut kun kaikki
Ei mitään tee -- "seis"-sanallansa tuolla,
Etuisall' asemallaan, enemmän
Tok' ylevällä jaloudellansa --
Mi keihääks oisi tehnyt värttinänkin --
Kiillotti kalvaat katseet, intoon toiset,
Häpeään toiset saattain. Moni, jonka
Tek' esimerkki pelkuriks -- se sodass'
On syntiä, ja kauheint' alkajassa --
Nyt kääntyi päin ja ajomiesten peistä
Kuin jalopeura irjui. Ajoss' alkoi
Pysähdys, taantumus, ja sitten melu
Ja hämmennys. Kuin kananpojat kaikkos
Nyt ne, jotk' äsken päälle löi kuin kotkat;
Äskeiset voittajat nyt oli orjat.
Mut meidän pelkurit -- nuo leivänmurut,
Tukalan merimatkan hätävarat --
Kun varomattomien sydänten
Näkivät takaportit seljällänsä,
Voi, taivas! miten ruhtoivatkaan: kuolleet
Ja kuolevaiset, jopa ystävätkin,
Äskeisen hyrskyn pirstat! Kymmenestä,
Jotk' äsken yhtä pakeni, nyt yksi
Löi maahan kaksikymmentä. Ne, joille
Ol' äsken surma rakkaampi kuin puollus,
Nyt ovat sodan murhapöpöt.
YLIMYS.
Kummaa:
Kaks poikaa, ikämies ja ahdas louru!
POSTHUMUS.
Ei siinä kummaa. Omempaa lie teille
Tekoja muiden kummailla kuin itse
Ihmeitä tehdä. Lausunko ma runon,
Noin suotta vain ja huviksi? Täss' yksi:
"Kaks poikaa, ikämies ja vuorensola
Pelastaa maan ja roomalaiset nolaa."
YLIMYS.
Ei vihaa.
POSTHUMUS.
Ei! Se ystäväni on,
Ken pötkii vihamiestään pakohon;
Jos sen hän tekee, mihin halu likin,
Niin pian pakoo ystävyyttänikin.
Taas runo!
YLIMYS.
Hyvästi! Te vihastutte.
(Menee.)
POSTHUMUS.
Kulussa aina? Kaunis ylimys!
Oi, kurjuutt' ylevää! On sotamailla,
Ja sentään sotatietoja on vailla!
Ois moni tänään myynyt kunniansa,
Ruhonsa pelastaakseen. Pakoon pötki
Ja sentään kuoli! Minut suru lumoo:
En löydä surmaa, vaikka voihkan kuulen,
Sen iskuja en tunne. Kummaa, että
Se peto ilomaljaan, höyhenpatjaan
Ja makosanaan piilee: muita sillä
On apureita kuin me, puukkoniekat. --
Sen vielä löydän. Rooman mies taas olen,
En enää brittiläinen; sotapukuun
Taas pukeun; en taistele tok' enää,
Vaan antaudun ensi moukalle,
Jok' olkaan mua koskee. Roomalaiset
Tek' aika teurasta, ja brittiläiset
Sen täysin kostaa. Minä surmaa vaan
Nyt etsin, missä tavata sen saan.
On henki turha nyt; kun löydän tien,
Niin Imogenille sen uhriks vien.
(Kaksi brittiläistä sotapäällikköä ja sotamiehiä tulee.)
1 PÄÄLLIKKÖ.
Ylistys Zeulle! Vankina on Lucius.
Ol' enkeleitä vanhus ja ne pojat.
2 PÄÄLLIKKÖ.
Neljäskin siellä maalaispuvuss' oli,
Jok' otteli kuin toiset.
1 PÄÄLLIKKÖ.
Niinpä kuuluu;
Mut kaikki hävinneet; -- Seis! Kuka siellä?
POSTHUMUS.
Mies roomalainen, jok' ei tässä hiukeis,
Jos oisi muut niin otelleet kuin hän.
2 PÄÄLLIKKÖ.
Sitokaa hänet! Senkin koira! Täältä
Ei sorkkaa pääse Roomaan sanaa viemään,
Mitenkä täällä korpit heitä noukki.
Kehaisee töitään niinkuin mikä urho!
Kuninkaan luokse hänet oiti viedään.
(Cymbeline tulee seurueineen; Belarius, Guiderius,
Arviragus, ja roomalaisia vankeja. Päälliköt vievät
Posthumuksen Cymbelinen eteen, joka jättää hänet
vanginvartijalle. Sen jälkeen kaikki poistuvat.)
Neljäs kohtaus.
Vankila.
(Posthumus Ja kaksi vanginvartijaa tulee.)
1 VANGINVARTIJA.
Noin, jalkaan kammitsa! Nyt ei vie varkaat.
Jos lauhaa on, niin syökää.
2 VANGINVARTIJA.
Niin, jos maittaa.
(Vanginvartijat menevät.)