»Vaan miten se on joutunut tänne?»
»Me voitimme venäläisten kuormaston Längelmäellä ja otimme heidän
saaliinsa. Siinä oli paljon suomalaisista kodeista ryöstettyä tavaraa ja
myöskin tämä tuoppi. Joku, luultavasti Antero, on ollut petollinen ja
varastanut meiltä suurimman osan.»
Antero katsoa tuijotti Miihkaliin. »Minun sieluni on musta, ihan musta,
ihan musta.» Hän kääntyi ja meni itsekseen supisten metsään.
Elina katsoi murheellisena hänen jälkeensä ja sanoi: »Kohtapa hänen
synneistään tuli kosto. Ehkä katumus ja suru ovat riistäneet häneltä
ymmärryksen.»
»Ehkä. Toinen ei voi mitata, mitä toisen mielessä kytee.»
Elina tyhjensi tuopin ja pyyhki pois tomun, sanoen: »Miihkali, koska
Jumala on niin ihmeellisesti antanut meidän löytää toisemme ja tämän
pikarin, josta ensi kerran joimme toistemme onneksi miehenä ja vaimona,
niin täyttäkäämme se vielä kerran ja juokaamme yhdessä.»
Hän otti tuopin täyteen vettä ja joi sanoen: »Miihkali, minä juon
nuoruutemme ja lapsuutemme rakkauden muistoksi. Minä pyydän sinua
antamaan anteeksi, jos minun sanani eivät ole olleet semmoiset, kuin
olisi pitänyt, silloin kuin sinä läksit minun luotani pois taisteluun.
Ole varma, että ne sanat kyllä ovat puolestaan kostaneet. Kiitetty
olkoon Jumala, kun nyt saan sanoa sinulle, että se hetki on raskaasti
rasittanut minun mieltäni yöt päivät.»
Hän joi vielä kerran ja antoi sitte tuopin Miihkalille.
»Sinä olet Jumalan enkeli ja liian hyvä minulle», vastasi Miihkali
juodessaan, mutta silloin kuului vieno kilahdus, kultarengas katkesi
tuopin ympäriltä, kädet, jotka olivat pitäneet sitä koossa, olivat
irtautuneet ja palaset putosivat maahan.
»Minäkö sen nyt tein? Anna anteeksi, Elina!»
»Älä sano alinomaa tuota anna anteeksi, se kuuluu, kuin olisi sinulla
kuoleman synti sydämelläsi.»
Miihkalin ei tarvinnut vastata, sillä Alli tuli juuri ulos ja Elina meni
osanottavaisesti häntä vastaan, kysyen: »Mitenkä nyt voit, pikku Alli
raukka?» Elina yritti syleillä häntä, mutta tyttö työnsi kylmästi ja
jäykästi pois.
»Surkuttele itseäsi», sanoi hän.
Miihkali nousi ja astui askeleen heihin päin, sattumalta katsellen Allia
silmiin.
»Älä tule lähelle minua», torjui Alli. »Minä en tahdo nähdä sinua!» Ja
hän riensi pois metsään päin.
»Alli raukka», virkkoi Elina. »Sinä muistutat hänelle liian paljon sitä,
jonka hän on kadottanut. Suru saa hänet mielettömäksi.»
Maija Liisa ja miehet tulivat nyt myöskin ulos, mutta Miihkali ja Elina
eivät heitä huomanneet. Käsitysten astuskelivat he edestakaisin pitkin
metsän reunaa.
Maija Liisa katseli heitä iloiten ja sanoi muille: »Nuo kaksi ovat nyt
iloisimmat ja onnellisimmat koko Suomessa.»
»On minullakin yksi odottamassa, jos hän enää lienee elossa», vastasi
Kaska. »Minä toivon, että Jumala suo meidän nähdä toisemme.»
Maija Liisa kääntyi Eliaksen puoleen, sanoen: »Toivosinpa teidän voivan
sanoa samaa, herra Elias, mutta te taidatte olla yksin.»
»Yksin olen ja yksin olen ollut koko elinaikani. Kolmen vuoden ijässä
olin, kun äitini kuoli, ja ihmiset sanoivat hänen kuolleen ankarista
päivätöistä Surunlinnassa. Muutamien vuosien kuluttua herätti isäni
minut eräänä yönä, sanoen: Nouse pois, Elias, sanomaan minulle hyvästi;
minä nyt lähden sotaan. Ja hän meni eikä koskaan palannut. Mutta minua
kuljetettiin talosta taloon, kunnes kasvoin sen verran, että omin
neuvoin tulin toimeen. Siitä asti ei ole kukaan minua odottanut eikä
kaivannut.»
Kaska oli siirtynyt etsimään soveliasta sammalta piippuunsa eikä siis
kuullut, kun Maija Liisa sanoi: »Puhelivathan ne ihmiset minkä mitäkin
teistä Elinan häiden aikaan.»
»Mitä minä huolin ihmisten loruista!»
»No, no, älkäähän pahastuko. Ette te siltä olisi huonompi mies. Kukapa
ei mielellään tahtoisi ystävää?»
Elias leppyi ja vastasi melkein surumielisesti: »Ah, Maija Liisa, ette
tiedä, miltä tuntuu tuo ajelehtiminen aina lapsuudesta asti ilman kotia
ja turvaa ja löytämättä edes yhtään, jolle voisi kertoella kaikki, mikä
on rasittanut tai hyvittänyt mieltä koko elinajan. Kaikkialta, missä
vain kuljeksin, etsin rauhaa ja kotia. Minulla ei ole koskaan sitä
ollut.»
Elina ja Miihkali palasivat heidän luoksensa, ja Miihkali kysyi: »Mitä
arvelet, Elias, eikö meidän pitäisi kohta jo palata?»
»Kyllä minä olen valmis», vastasi hän.
Maija Liisa löi ihmeissään kätensä yhteen, huudahtaen: »Ilmanko ruokaa
ja lepoa! Sanokaa te, rouva Elina, ett'eivät he saa niin lähteä. Meillä
on koko joukko paistettuja lintuja, ja sitä paitsi onhan nyt pimeä yö.
Mihinkä te nyt menisitte. Odottakaa toki, kunnes päivä rupeaa
valkenemaan.»
Elias katsoi Miihkalia ja sanoi: »Sinä kyllä näytät tarvitsevan lepoa,
mutta jos et sitä saa täällä, niin et sitä saa sielläkään.»
»Kun olen kestänyt tähän asti, niin kyllä kestän vielä loppuunkin.»
»Entä jos kaadut väsymykseesi, ennenkuin loppu tuleekaan?» jatkoi Elias.
»Parempi teidän on levätä täällä kuin kaatua kesken tielle», sanoi
Kaska, joka nyt oli myöskin palannut muiden luo.
»Miksi ette pyydä herra Miihkalia viipymään, rouva Elina?» ihmetteli
Maija Liisa.
»Minun pyyntöni», vastasi Elina, »tietää ja kuulee hän sanomattakin.
Minä olen ehkä pyydellyt häntä enemmän, kuin olisi pitänytkään. Mutta
minä vielä pyydän kerran, ehkäpä viimeisen: viivy täällä huomisaamuun!»
»No niin, minä viivyn», vastasi Miihkali hitaasti.
»Jumala olkoon kiitetty niistä sanoistanne», sanoi Maija Liisa. »Tulkaa
minun kanssani, Kaska auttamaan minua sisällä. Olisipa kuitenkin ollut
hirveätä, jos he eivät olisi mitään maistaneet meillä.»
Kaska ja Maija Liisa riensivät kellariin ja toiset istuutuivat lähelle
sen suuta. Elina katsoi rukoilevasti Miihkalia silmiin ja sanoi: »Sinun
pitää viipyä täällä mielelläsi eikä ainoastaan pakosta.»
»Toivokaamme, ett'ei meidän tarvitse sitä katua», vastasi hän.
»Paras pitää hyvänään kaikki, niinkuin on. Tulevaisuus on Jumalan
kädessä ja hän tietää, ett'emme nyt voi tehdä toisin», sanoi Elias.
Ne sanat johtivat Elinan mieleen miesten toimet ja hän kysyi:
»Kohta me eroamme taas, enkä minä vielä tiedä vähintäkään teidän
puuhistanne tai mitä on tulossa.»
»Tuossa istuu Keuruun miesten päällikkö ja etevimpänä heistä
mainittakoon hänen veljensä. Koko Suomi horjuu ja kukistuu idästä
puhaltelevan kuuman myrskyn voimasta, mutta Keuruun seutu ei vielä
tunnusta itseään voitetuksi.»
»Mutta», vastusti Elina, »kouran täysi miehiä voitetussa maassa, mitä te
saatte aikaan? Kohta teidät voitetaan, niin että joudutte turmioon.»
»Pitää vain voittaa aikaa», sanoi Miihkali, »ja viivyttää vihollista
niin kauan kun voimme. Kun Kaarle-kuningas palaa, tottahan silloin
keksitään neuvoja, ja hänen voimansa kasvaa kaksinkertaiseksi, kun hän
näkee meidän pysyneen hänelle ja valtakunnalle uskollisina viimeiseen
asti.»
»Jumala suokoon hänen palata pian!» huokasi Elina. »Minusta vain näyttää
kaikki apu tulevan nyt liian myöhään. Minä pelkään onnen luopuneen
meistä ainiaaksi.»
»Jos velvollisuus pettää, luopuu onnikin», vastasi Miihkali.
»Miten onnelliset te miehet olette», virkkoi Elina, »te voitte
rakennella suuria aikeita ja toteuttaa ne. Me naiset voimme ainoastaan
ikävöidä ja itseksemme toivoa olevamme teidän kaltaisia, mutta meidän
täytyy samalla tukeuttaa ne ajatukset, jotka ovat meille liian
korkealla. Ja kuitenkin, miten mielellämme antaisimmekaan osamme
kaikkeen siihen, joka on suurta ja ylevää.»
»Älkää surko», vastusti Elias, »naisen osaa elämässä, rouva Elina, tai
hänen hiljaista vaikutusalaansa. Kun tarkoin katsotaan, niin hiljaiset
pyrinnöt ne enemmän vaikuttavatkin kuin kaikki huudot.»
Elina ei tiennyt, pitikö hänen uskoa noita sanoja. Hän katsoi kysyvästi
Miihkaliin, joka sanoi:
»Niin, niin, kyllä se on niin. Kun miekka putoaa meidän rauenneesta
kädestämme ja meidän työmme päättyy, silloin elää ja kukoistaa teidän
työnne tulevien aikojen varalle.»
»Jos me silloin vielä elämme, niin lähinnä Jumalaa kiittäkäämme niitä,
jotka ovat turvanneet maata ja meitä.»
»Mitä me olemme puolustaneet, sitä te rakastakaa ja hoitakaa», lisäsi
Miihkali. »Siitä riippuu koko tulevaisuus.»
Elina katsoi häntä silmiin. »Se on oleva minulla lohdutuksena, kun sinä
olet poissa ja minä istun yksinäni erämaassa, ajatellen, että sinä et
ehkä koskaan enää palaa. Mutta uni ei anna minun sielulleni rauhaa,
ennenkuin sinä näyttäydyt, niin että minä tiedän, missä olet, ja kun
sinä tulet, tervehdin minä sinun varjoasi, niinkuin yksinäinen vaeltaja
tervehtii loistavaa tähteä, joka pilkuttaa öisten pilvien välistä.»
Miihkali vastasi: »Suru kasvattaa suuria ajatuksia ja Jumala antaa
sinulle voimaa ne toteuttaa. Lupaa kestää elämää, lupaa säästää
voimiasi, siitä riippuu tulevaisuus; Herra on sinun kanssasi.»
»Jospa sinäkin olisit!»
Maija Liisa tuli kutsumaan sisälle. »Illallinen on valmiina, älkää
viipykö.»
Kaikki nousivat ja menivät sisään. Mutta taivaan rannalta näkyi nousevan
kuun reuna ja mitä pitemmälle yö kului, sitä laajemmalti kirkasti se
lempeällä valollaan metsien hämärää. Kaikki oli hiljaa ylt'ympärillä,
ainoastaan Antero leikitteli risuilla, joita hän selällään maaten viskoi
ylös ja otti jälleen kiinni. Sitte nousi hän ja nojasi selin suureen
kiveen sekä supisten repi havuja oksista, joita riippui hänen päänsä
päällä.
»Ihan musta, ihan musta», mutisi hän, kun Alli hitaasti lähestyi
metsästä päin ja istuutui kivelle vähän, matkan päähän kellarin suusta.
Kädet olivat hänellä jäykkinä sylissä ja silmät puoli ummessa. Sillä
lailla hän istui hetkisen, mutta viimein kuului astuntaa. Kaska tuli.
Nähtyään tytön kalpeana katsoa tuijottavan, meni sotamies hänen
luoksensa ja kysyi:
»Miksi istutte täällä? Teitä kaivattiin sisällä; me pelkäsimme teidän
joutuneen johonkin onnettomuuteen.»
Alli katsoi yhä häneen, vastaamatta mitään. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen
sotamiehen sanoja.
»Mitenkä te voitte?» kysyi Kaska edelleen. »Oletteko sairas vai onko
säikäys vienyt teiltä ymmärryksen?»
»En tiedä. Kaikki ajatukseni seisovat, mutta en minä ole kipeä. Mitä
pitää minun tehdä? Onko tässä vaara tulossa? Sanokaa vain, sillä tänä
yönä minä jaksan paljon.»
»Menkää levolle, te olette työskennelleet yli voimienne.»
Alli oli noussut seisomaan, mutta istuutui nyt jälleen, ja äsken niin
kurjannäköiset kasvot muuttuivat vähitellen sangen murheellisiksi. Kaska
ei tiennyt mitä ajatella hänestä; hän aikoi jo lähteä tiehensä, vaan
silloin Alli osotti Anteroa ja sanoi: »Katsokaas tuota! Hän istuu ja
pieksää itseään. Näettekö, miten hän repii oksia ja nauraa omalle
surullensa? Miksi on hän syntynyt maailmaan? Määrääköhän Herra onnea
toiselle ja onnettomuutta toiselle samana päivänä? Kun tuo Antero istui
äitinsä polvella, silloin ei hän aavistanut, mitä pojalle oli tulossa,
eikä poika aavistanut sitä itsekään.»
»Sitä ei kukaan tiedä edeltäpäin», arveli Kaska. »Mutta kuka käski häntä
tekemään vääryyttä?»
»Kukapa tietää hänen sitä tehneenkään, ja jos hän on tehnyt, kuka voi
sanoa hänen tienneen sen olleen väärin?»
»Moni talonpoika», sanoi Kaska, »kertoi hänen olleen hyvän ystävän
Sippolalle, ja saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että hän astui
Sippolan jäljissä sitä tietä, jota myöten Sippola opasti venäläisiä
hyökkäämään meidän selkäämme Isonkyrön taistelussa. Eikä Antero siltä
olisi pahempi kuin De la Barre, joka pakeni koko ratsujoukon kanssa
jättäen meidät pulaan; mutta kun kavalletaan maa vihollisille, niin
tietäkööt kavaltajat samalla, että se on pirullinen teko ja ett'ei sielu
siitä suinkaan voi odottaa mitään iloa.»
»Käykö niin kaikille, jotka kavaltavat?»
»Kyllä se on kaikki merkittynä taivaallisen Isän kirjoissa ja se
maksetaan heille ilman meidän rukouksiamme.»
»Ikuisella kadotuksellako?»
»Niin, niin», arveli Kaska. »En minä ole oppinut kirjataitoa, mutta sen
verran toki tiedän, että ijankaikkinen kadotus on ijankaikkinen.»
Alli kumartui ja peitti kasvonsa käsillään.
»Miksikä tuosta rupeatte niin kovin suremaan?» sanoi Kaska. »Eihän
Antero ole ainoa semmoinen, mutta moni pääsee myöskin Herran iloon, ja
sinne pääsette ainakin te, Alli, tehän olette vielä niin nuori ja
viaton.»
Alli nousi. »Ah, enpä suinkaan, en läheskään! Ettekö tiedä ketään pyhää
miestä tai vaimoa, joka taipuisi rukoilemaan tai pitämään sielumessua
niiden edestä, jotka ovat kuolleet? Minä tarvitsisin semmoisen. Ettekö
tiedä ketään?»
Kaska mietti vähän. »Miehillä ei ole kellään nyt aikaa semmoisiin
toimiin ja vähäpä niitä on, jotka siihen kykenisivätkään, koska ei ole
enää pappeja maassa. Naisista en myöskään tunne ketään, ell'ei juuri
rouva Elina sopisi. Mutta, kuten jo sanoin, te olette vielä liian nuori
ja viaton, ollaksenne semmoisessa sielunhädässä, ja muuten sanotaankin
nykyään sielumessua vain paavin vehkeiksi ja tyhjiksi loruiksi, joista
ei ole mitään apua.»
»No mikä sitte auttaa?»
»Minä olen taitamaton mies», arveli Kaska, »enkä tiedä muuta kuin että
niin täytyy käydä, kuin käy. Jumala antakoon anteeksi, pitäisihän kyllä
asiaa enemmän miettiä ja kysellä muiltakin, mutta onko siihen nyt ollut
aikaa?»
Alli ei vastannut mitään. Kaska sentähden viimein palasi sisään.