XXXIII.

Tunnustus.

Alli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas

avaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa

itsekseen: »Sielumessu, sielumessu!» Viimein tunkeutui hänen sielunsa

kapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi

unhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu

Pohjois-Suomessa:

»Oi, suuri Herra Jumala,

Armahda tuskiani!

Sä olet mailman auttaja,

Sä olet ainoani.

Sun valtas voittaa kuoleman,

Sä voitkin meitä pelastaa

Viel' kadotuksen reunalta.»

Laulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla

puhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi:

»Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika

kuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.»

»Ei», vastasi Miihkali, »kyllä minä menen. Täällä on niin umpinaista,

että täällä on vaikea tulla toimeen.»

»Tehkää miten tahdotte, oma asiannepahan on.»

Kaska siirtyi syrjään ja Miihkali läksi. Hän astui suoraan Allin luo ja

seisatti hänen eteensä. Alli hypähti seisomaan hänen tullessansa, mutta

istuutui jälleen; kumpikaan ei virkkanut mitään. Viimein nousi hän

uudestaan. Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen

ja paljasti rintansa, sanoen:

»Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena,

kuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti

minua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.»

»Te olette jo uhrattu», vastasi Alli tukehtuvalla äänellä.

»Oman mielenikö tuomiosta? Olen!»

»Ei, vaan minun tuomiostani!»

»Sinä et voi rangaista minua niin ankarasti, kuin itse tahtoisin. Ja

kuitenkin, vaikka tätä rangaistusta olisi nyt kuluneena aikana joka

hetki näytetty minulle tulevaisuudentajuna, niin, sen tiedän varmaan, se

ei olisi tehnyt minua toisenlaiseksi, sillä minä rakastan sinua, Alli,

enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, niin totta kuin Jumala minua

auttakoon! Jos tämä rakkaus on synti, niin olen tehnyt syntiä, mutta

pettänyt minä en ole sinua.»

»Kun olitte toisen oma ja tiesitte, mikä rangaistus tulee tämmöisestä

synnistä, miksi ette sitte säästänyt itseänne ja minua?»

Miihkali katsoi häntä. »Vähänpä tiedät, miten todella rakastetaan, jos

luulet rangaistuksen pelon saavan ketään peräytymään. Ja kaikkein

vähimmin ajattelin minä itseäni, sillä maamme oli minulla kaikki

kaikessa, mutta sinä minua pidit voimissani ajan verisellä merellä. Yksi

ainoa katseesi, yksi kädenpuristus antoi voimaa koko päivän vaivoihin,

ja kun sinä kiitit minua siitä, mitä tein, silloin tunsin itseni kyllin

väkeväksi taistelemaan koko maailman mahtia vastaan. Ja ett'en minä

yksin ollut onnellinen, näin sinun loistavista silmistäsi. Kaikki

entisyys oli unhottuneena takanani, minulla ei ollut mitään entisyyttä

eikä mitään tulevaisuutta, mutta minä elin valon ja varjojen maailmassa.

Sinä olit valona näyttämässä minulle tietä, sinä sait minut tyytymään

kaikkeen siihen pimeyteen, joka tätä aikaa synkistyttää? Nyt seison

tässä menettäneenä kaikki tyyni. Sinä et ehkä usko, mitä nyt sanoin,

mutta elä vielä vähän aikaa, niin huomaatpa sanani tosiksi. Kerran kyllä

käsität, että minä kunnioitin sinua enemmän kuin ketään muuta ja

rakastin sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä uhrasin

itseni sinun tähtesi.»

»Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.»

»Sano, että annat minulle anteeksi!» pyysi Miihkali.

»Antakaa minun puhua kaikki», vastasi Alli, »ja päättäkää sitte,

kummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.»

»Jospa minulla olisi edes yhtään.»

»Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä

tyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja

kun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin

aamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas,

kuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden

pihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan

aavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni

onnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui

äkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin

oksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi.

Poissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut

rakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi;

kaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni

olisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja

taistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut,

mitä minä sill'aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät

minun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun

sydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin

teidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka

lepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan

kohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä

kaikkein raskainta?»

»Anna minulle anteeksi, Alli!» pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:

»Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko

kahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko

muun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti

käytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana

sotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia

sanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain

veri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te

minusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun

yhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden

kieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja

henkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte

taistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä

on rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona

hädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen

otitte?»

»Tiedän.»

»Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin

musteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä

ajatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston

lohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua

veivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että

sydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta

toivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja

ottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi

sinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä

puristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa

sille, jota olen rakastanut.»

Miihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. »Alli, minä

rakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun

sinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut

omantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.»

Alli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: »Synti

lepää meidän päällämme!»

»Tulkoon se vain minun päälleni», vastasi Miihkali. »Minun kätenihän

sinut eksytti.»

»Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun

elämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli

niin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken

ilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me

surkuteltavat raukat olemme rikkoneet!»

»Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se

voima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie,

totuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä

palauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä

ja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta.

Ehkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa

meille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte

tuomitsee meitä lempeästi.»

»Uskotko niin?» kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.

»Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan

nämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin

minua!»

Taas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan

punastuivat, kun hän kysyi: »Minäkö?»

»Alli, minä en jaksa mennä yksin.»

»Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua

lähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua

korjaamaan syntiä synnillä.»

Miihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: »Mitä

mietit?»

»Että sinä olet ennenkin ollut meistä vahvempi.»

Härkmanin pojat Historiallinen novelli isonvihan ajoilta · 第 77 / 81 题