»Älä pyydä minua jäämään, minun täytyy mennä pois.»
»Poisko vielä uudestaan? Ei, ei! Onhan täällä muita, joita ei niin
paljoa kaivata kuin sinua ja jotka eivät niin paljoa voi vaikuttaa
taistelun alkupuolella kuin sinä. Lähetä heidät sijastasi.»
»Itse kukin paraiten tietää, mihin kelpaa, ja minä tiedän paremmin kuin
kukaan, että rauhalliset toimet nyt yhtä vähän sopivat minulle kuin
minäkään niihin.»
Elina katsoi katsomistaankin häntä. »Miten olet muuttunut synkän ja
aivan toisen näköiseksi, kuin ennen olit», sanoi hän. »Tukkasi on
harmaa! Minä huomaan silmistäsi, suustasi ja kaikesta, miten paljon olet
kokenut.»
»Kaikki me olemme kokeneet, sinä ja minä ja kaikki, mitä elävää on
Suomessa!»
He olivat käyneet istumaan vierekkäin ja Elina sanoi ajatuksissaan:
»Niin, niin, on oikein ihmeellistä, miten paljon elämä jaksaa
kukistumatta kestää. Milloinkahan tulee parempi aika?»
»Kohta», vastasi Miihkali vakavasti, »kohta joko valkenee ja me saamme
kuninkaan kotiin taikka on kaikki hukassa. Moni jo nyt uskoo, ett'ei
enää ole mitään toivoa.»
»Onko maa antautunut?»
»Voimat ovat lopussa. Kivekkäät vielä liikkuvat hätyyttämässä
vihollista, mutta meillä ei ole millaistakaan armejaa, ja liian heikot
me olemme ryhtymään ratkaiseviin toimiin.»
»Mitä sitte puhut taisteluun palaamisesta?» Vähäsen toivoa oli
välähtänyt Elinan mielessä, mutta pianpa se sammui, kun Miihkali
vastasi:
»Kun minä läksin sinun luotasi, vannoin silloin voittavani taikka
kuolevani. Voitto yhä vielä pysyy piilossa, mutta minä etsin sitä
kuolemaani asti.»
»Niin, niin», vastasi Elina, »ensimäisen lupauksesi olet aivan
unhottanut. Rauhan ja sanan palvelija on siirtynyt miekan ja taistelun
mieheksi. Mutta minä en sinua moiti, itsehän paremmin tunnet asiasi.»
»Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat, ja sinä päivänä, kun
minä paljastin miekkani, otettiin sana minulta pois. Nyt minä en enää
sitä löydä. Ammatti, jonka itse valitsin, on sysännyt syrjään pakotetun
toimen, mutta mitä etemmäksi tarkotusperä hälvenee, jota varten olen
taistellut, sitä enemmän voimani vähenevät. Minun sieluni ikävöi lepoa
ja sovintoa.»
»Anna elämän sovittaa, mitä elämä on rikkonut», pyysi Elina. »Älä etsi
ennenaikaista kuolemaa, jos kaikki voiton toivo on haihtunut.»
Miihkali ei näyttänyt huomaavan Elinan sanoja, sillä hän puhui ikäänkuin
ajatuksissaan: »Korkeimman käsi on ohjannut minun askeleeni tänään tänne
sinun luoksesi. Anna minulle anteeksi, Elina!» Hän tarttui hänen
käteensä ja suuteli sitä.
»Mitäpä minulla olisi anteeksi antamista sinulle, jota niin suuresti
rakastan!»
Lapset tulivat juosten. He olivat nukkuneet kosteassa kellarissa, vaan
heränneet miesten tulosta. He pysähtyivät ihmetellen katsomaan, kun
näkivät Miihkalin istuvan Elinan vieressä.
»Kenen kaikki nuo lapset ovat?» kysyi hän.
»Turvattomia ja yksinäisiä kuin taivaan linnut.»
»Ja miten sinä olet heidät löytänyt?»
»Kysy, miten puoloja metsästä löytyy. Minä olen poiminut heitä
kaikkialta, missä vain on sattunut.»
Hän viittasi iloisesti: »Katsokaas, lapset, tässä on ystäväni, josta
olen puhunut ja jota olen ikävöinyt ja surrut. Tulkaas tänne! Rakastakaa
häntä kaikki, kaikki! Rakastakaa minuakin!»
Lapset lähestyivät ja Elina jatkoi, hyväillen vetäessään heitä
yksitellen luoksensa: »Nämä ovat olleet minun lohdutukseni ja minun
tulevaisuuteni sill'aikaa, kun sinä olit poissa. Kun suru on raadellut
sydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja
saavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta
hyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan
paremmiksi.»
»Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi
tulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja
siihen luotan.»
Lapset olivat jo juosseet kellarin suulle leikkimään, ja nyt kuului
Maija Liisa huutavan heitä takaisin.
Mutta metsästä päin lähestyi Alli Anteron kanssa toisten huomaamatta.
Äkkiarvaamatta nähdessään Miihkalin pysähtyi hän katselemaan häntä juuri
sinä hetkenä, kun Miihkali toisen kerran otti Elinan käden suudellakseen
sitä moneen kertaan.
»Anna anteeksi! anna anteeksi!» pyyteli hän.
Elina kiersi kätensä miehensä kaulaan ja vastasi:
»Minulla ei ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, mutta anna sinä
anteeksi, että minun rakkauteni tahtoisi niin mielellään pitää sinua
elämässä ja minun luonani.»
Miihkali suuteli häntä ja Alli katsoi heitä kuin kuolemaa. Hän astui
pari askelta, mutta maa tuntui horjuvan hänen allansa, niin että hänen
täytyi nojautua puuhun. Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen
istujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa.
Miihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain
katsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne.
Ja miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen
kuvana seisovaan tyttöön: »Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan,
tämä on minun mieheni!»
»Se ei ole totta!» vastasi Alli.
Elina otti Miihkalia kädestä. »Hän ei tahdo uskoa, että sinä elät ja
että minä sain sinut jälleen. Ah, tuskinpa sitä osaan itsekään oikein
käsittää. Mutta totta se kuitenkin on. Vastaapas, Miihkali, sano
Allille, että me olemme mies ja vaimo.»
»Me olemme mies ja vaimo.»
Alli katsoi hetkisen, horjahtui ja kaatui tunnottomana maahan. Antero
katsoi häntä suruisesti, pää kumarruksissa.
»Minun sieluni on musta», supisi hän.
»Me pelotimme, häntä», sanoi Elina. »Hän oli kuullut sinun kaatuneen
Isonkyrön kentällä, ja nyt hänestä kaiketi tuntui, kuin olisi nähnyt
haudasta nousseen kummituksen. Ah, ehkäpä hän myöskin ajatteli, mitä hän
itse on kadottanut.»
Miihkali seisoi hämillään. »Meidän täytyy ... pitäisi ... se on ... auta
häntä, Elina, minä en voi.» Hän istuutui etemmäksi muista ja itkeä
nyyhki kuin lapsi.
Elina juoksi kellariin ja palasi heti Maija Liisan ja miesten kanssa,
sanoen: »Tuossa hän on. Meidän pitää koettaa saada hänet henkiin.»
»No, johan minä sanoin», vastasi Maija Liisa. »Kuka käski hänen mennä
yksin Anteron kanssa. Kuka nyt takaa, ett'ei hän ole noiduttu ja onneton
ijäksensä. Lapsi raukka! Vettä hänen pitää saada. Tuokaa vettä! Hän on
kuin kuollut.»
Kaska toi vettä hatussaan, mutta Maija Liisa ei tyytynyt. »Kaatakaa
pois!» sanoi hän. »Eihän tyttö voi juoda hatusta, kun hän nyt
tuommoisena on.» Ja hän meni itse talon rappeutuneelle kaivolle, otti
siitä vettä Elinan häätuopilla. Pian Alli heräsikin ja nousi istumaan,
vaan kaatui uudestaan.
Antero oli levoton, hänkin tavallaan, ja kumartui pyörtyneen puoleen,
sanoen: »Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
Maija Liisa tiuskasi äkäsesti hänelle: »Älkää siinä loitsiko enempää
pahaa hänelle, kuin jo olette saanut aikaan! Mikähän tytöllä on?
Viekäämme hänet kellariin, että saamme häntä rauhassa hoidella.» Alli
kannettiin sinne ja Elina meni sinne myöskin, sanoen: »Voi miten onneton
hän on, tyttö parka!»
Mutta Antero otti tuopin maasta, meni Miihkalin luo, joka istui aivan
liikkumatta, ja sanoi: »Armollinen herra, te olette hyvin onnellinen ja
ihan musta. Minunkin sieluni on musta.»
Miihkali katsahti häneen. »Onneton, mitä sinä täällä teet ja mitä
tahdot?»
»Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
»On paljon muitakin, joiden ei olisi pitänyt syntyä.»
Antero hymyili viekkaasti ja sanoi: »Jos maailma olisi oikea, niin
vääryys olisi oikeus, eikä oikeus silloin olisi vääryys, mutta en minä
ollut se, vaan Sippola.»
Elina palasi heidän luoksensa ja Miihkali kysyi häneltä: »Milloin tämä
onneton tuli tänne?»
»Hän oli täällä ennen meitä», vastasi Elina. »Hän näyttää täällä
kuljeksineen jo kauankin ja löytäneen kätköjä. Mutta hänen sielunsa on
pimennyt eikä hänellä näytä olevan rauhaa. Hän on hullu.»
»Hulluko! Niin, työmme seuraavat meitä.»
»Sodanko töitä tarkotat?» kysyi Elina.
»Kavaluuden työt. Kun omatunto polttaa sielua, kuihtuu ymmärrys.
Siinähän on jäänyt tuomio Herrallemme.»
Miihkalin ja Elinan puhellessa sulloi Antero tuopin täyteen hiekkaa ja
sammalia ja ojentaen sen Miihkalille sanoi: »Katsokaa, ihan musta, ihan
musta.»
Elina otti pikarin ja kääntyi Miihkaliin päin. »Katso, tämän ja muutakin
ovat lapset löytäneet metsästä. Arvattavasti ovat venäläiset raastaneet
sen Pirkkalasta, vaan miten se on joutunut tänne?»