Jälleen näkeminen.
Miihkali nousi hitaasti, astui Elinaa vastaan ja kysyi: »Elina, etkö
sinä enää tunne minua?»
Elina juoksi hänen luoksensa ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Miihkali
suuteli häntä vaiti. Elina syleili miestänsä vielä kerran ja kääntyi
sitte Maija Liisaa hyväilemään.
»Katsokaa», riemuitsi hän, »Miihkali on täällä! Elämäni ilo on palannut!
Ah, te ette tiedä, ette tiedä! Häntä olenkin ikävöinyt niin kovasti,
ett'eivät vuoret suinkaan paina maata niin raskaasti kuin tämä ikävä.
Mutta nyt hän on täällä, minun luonani. Jospa tietäisitte iloni, mutta
ei kukaan, ei kukaan sitä tiedä eikä ymmärrä paitsi Jumala, joka on
nähnyt minun suruni.»
»Miten ilo nuorentaa ja kaunistaa!» sanoi Maija Liisa. »Tehän olette nyt
aivan kuin toinen ihminen.» Ja Maija Liisa itsekin oli kuin toinen
ihminen; hänen vanhoista kasvoistaan ei ollut näkynyt semmoista ilon
loistoa sitte nuoruuden päivien.
»Paljon olemme saaneet kokea, Elina», sanoi Miihkali.
Ne sanat palauttivat vanhan palvelijan tajuunsa, niin että hän huomasi
sanoa toisille miehille: »Lähtekäämme sisään. Teidän pitää kertoa
minulle herra Miihkalin pelastumisesta, ja sill'aikaa saavat he rauhassa
puhella.» Hän meni kellariin ja miehet katosivat myöskin sinne.