»Älkää pelätkö herroja, eivät ne meille pahaa tee.»
»Päästäkää irti kädet!»
»Tuletteko sitte näyttämään minulle, mistä te saitte aarteenne?»
»Tuolta!» nyökkäsi Antero.
Alli päästi hänen kätensä, ja kun ne olivat irti, ojensi hän ruumistansa
ja polki jalkaa. »Nyt minun pitää lähteä», sanoi hän viimein.
»Tulkaa nyt näyttämään, mihin olette kätkenyt tavaranne.»
Hiljaa ja taipuvaisesti astui Antero sinne päin, jonne oli viitannut, ja
Alli seurasi ääneti jälestä.
Mutta ylempänä mäillä astuskeli sotamies varovasti. Merkit olivat
lakanneet niihin kahteen iskuun, jotka olivat jymähtäneet. Kaikki oli
hiljaa, niin hiljaa, kuin ainoastaan syvässä salossa voi olla. Liiaksi
luottamatta siihen astuskeli ukko joka askeleella kuunnellen ja
tähystellen. Viimein kuuluikin heikosti etäältä ihmisääniä. Sotamies
hiipi vesakkoon ja kumartui piiloon. Kahden miehen astuntaakin saattoi
jo erottaa ja heidän puheensa läheni. Viimein jo kuuluivat sanatkin
aivan selvään, mutta ne eivät olleet vieraita tai vihollisia; tulijat
olivat omia kotimaan miehiä, niinkuin heidän puheensakin: Miihkali ja
Elias. Kun sotamies yht'äkkiä ja kuulumattomasti ilmestyi heidän
eteensä, tarttuivat he molemmat hämmästyen miekkaansa; vaan hetipä
sissit jo tunsivat kumppanin ja Elias huudahti iloisesti: »Kas, Kaska!»
Olipa kuin he olisivat kohdanneet ilon ilmi elävänä. Tervehdittiin ja
lausuttiin ilmi iloa molemmin puolin, seliteltiin, mitenkä oli tultu
tässä yhteen sattumaan, ja nyt Kaska kuuli Jylhänkiven jymäysten olleen
merkkinä Yrjölle ja muille sisseille, että vakoojat olivat onnellisesti
päässeet sinne asti. Kaska puolestaan kertoi, mitenkä hän oli yhdessä
Allin kanssa matkalla Porista Kajaaniin ja miten he täällä olivat
tavanneet Elinan sekä pyysi miehiä lähtemään naisia tervehtimään. Sissit
eivät olisi tarvinneetkaan sitä kehotusta. Talon paikka oli Miihkalille
ennestään tuttu ja nyt hän aikoi käyttää kellaria viimeisenä
luotettavimpana turvapaikkana, jos sissit alkoivat peräytyä tänne päin.
Alas laskeutuessa sanoi Kaska Miihkalille:
»Kalpea olitte silloin, kun teidät viimeksi näin, vaan vielä kalpeampi
olette nyt.»
»Minä en ole nukkunut moneen yöhön, vielä vähemmin päivillä.»
»Surut kalventavat enemmän kuin vaivat», sanoi Elias, »ja huolet tekevät
miehen harmaaksi ennen aikojaan. Jos ajattelemme, mitä Miihkali on
kokenut, niin on ihme, että hän vielä elää.»
»Minulla on vielä jotakin tekemättä, koska Herra on säästänyt minua»,
vastasi Miihkali.
Vähän aikaa astuivat he vaieten ja kukin omissa ajatuksissaan. Viimein
sanoi Kaska: »Jättiläistyön te olette tehneet täällä, niin pieni joukko
ja niin lyhyessä ajassa.»
»Kun hätä on neuvomassa ja hyvää tahtoa on, niin kyllä se käy», arveli
Elias.
»Jos päälliköillä olisi ollut sama mieli kuin kansalla, niin olisipa nyt
aivan toisin moni asia.»
»Niin todellakin», virkkoi Miihkali, »toisin olisi sekä entiset että
nykyiset, vieläpä tulevatkin asiat.» Ja niin alkoivat he puhella siitä
koko Suomen kansalle tyhjentymättömästä aineesta, kunnes saapuivat talon
sijalle.
Vesakon edessä, joka peitti kellarin suuta, istui Maija Liisa mummo. Hän
oli saanut lisähuolen, kun hänen kirkkohuivinsa oli ainiaaksi turmeltuna
ja Tavastien muistituoppi niin huonossa kunnossa, ett'ei siinä näkynyt
rahtuistakaan entisestä kiillosta. Nyt kun hänellä oli aikaa ja rauhaa
lapsilta, koetti hän edes vähän sitä puhdistella. Pesten ja hangaten
tuoppia esiliinansa nurkalla iloitsi hän, kun vähänkin työ onnistui.
Siinä puuhassaan hän ei huomannut miehiä, ennenkuin he kaikki kolme
seisoivat aivan hänen edessänsä. Hänellä ei ollut aikaa nähdä, ystäviäkö
he olivat vaiko vihollisia; hämmästyksissään hän oli näkevinään vain
venäläisiä. Hänen vanhat jalkansa eivät kannattaneet, hän oli kuin
äkisti rampautunut; pääsemättä pakoon heittäytyi hän viimein polvilleen
ja rukoili puoli tukahtuneella ja vapisevalla äänellä: »Armoa!»
»Nouskaa ylös, Maija Liisa!» sanoi Miihkali. »Ettekö te enää tunne
minua?»
»Ettekö te olekaan kuollut, herra?»
»En, en minä kuollut ole, kyllä minä elän ja olen nyt tässä.»
»Jumala meitä armahtakoon!» toivotteli Maija Liisa noustessaan, »sitä
minä en olisi koskaan uskonut. Antakaas minun suudella kättänne.» Ja
ilosta itkien suuteli hän Miihkalin kättä ja nutun helmaa. »Ja te olette
herra Elias! Teidät minä ensin tunsin, mutta minä tiesinkin teidän
olevan elossa, vaikka teidän sanottiin palelluttaneen jalkanne.» Ja hän
suuteli Eliaksenkin nuttua. »Mitähän rouva Elina sanoo? Ah, herra
Miihkali, teidän rouvanne asuu tuolla sisällä ja hän juuri nyt itkee
teidän kuolemaanne. Kerrottiin teidän kaatuneen Isonkyrön taistelussa
eikä hän tahdo ollenkaan huolia lohdutuksesta. Jos hän nyt tulee ulos ja
yht'äkkiä näkee teidät, niin kuolee hän pelkästä ilosta.»
»Sanokaa hänelle, että minä elän», pyysi Miihkali ja Maija Liisa läksi.
»Oletteko te nainut mies?» kysyi Kaska ihmetellen.
»Olen.»
»Sitä ei ole kukaan tiennyt enkä minäkään», sanoi Kaska oudoksuen.
»En minäkään», toisti Miihkali hajamielisesti.
Sotamies ihmetteli vielä enemmän. »Kuulitteko?» kysyi hän Eliakselta.
»Hän sanoi: en minäkään. Eiköhän hänen päässänsä ole vähä vikaa; koko
tien on hän tähystellyt, niinkuin ei olisi oikein selvillä.»
»Eikä se olisi ihmekään», sanoi Elias. »Kun veri juoksee pois ruumiista,
tulee pää heikommaksi ja yhä tyhjemmäksi, ja silloin ei järjelle jää
mitään tukea, ymmärrättehän. Ihan niinkuin herne tyhjässä pallossa. Jos
palloa puistellaan, lentelee herne seinästä toiseen, niin että kaikuu,
ja kun puhutellaan heikkovoimaista ihmistä, niin hän kyllä vastaa, mutta
se on tyhjää ääntä, sillä päässä ei ole verta, nähkääs, ja semmoinen
mies on hän.»
He olivat siirtyneet syrjemmäksi, mutta turhaan, sillä ei Miihkali heitä
enää ollenkaan huomannut; hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän
ei huomannut mitään eikä siis Elinaakaan, joka ulos tultuaan
levottomuuden sekaisella ilolla katseli ympärilleen ja huomasi ensin
Eliaksen, vaan ei tämän veljeä.
»Eihän häntä näy!» sanoi hän pettyneenä. »Maija Liisa, näitteköhän vain
oikein? Ettehän toki petelle minua.»
»Tuossahan hän on!» vastasi vanha palvelija.