Kavallus.
»Minä näytän tietä. Minä osaan sinne. Osaan minäkin!» riemuitsivat
lapset. »Mutta nyt tulee Antero kanssa, ja sitte hän ehkä viskelee meitä
oikein suurilla kivillä, kun näkee meidän menevän hänen kuopallensa.
Katsokaas, hän pyrkii mukaan», sanoi joku, kun huomasi hupelon
riitelevän Allin kanssa kellarin suulla.
»Päästä minut! Minä lähden ulos!» kiisteli Antero.
Alli seisoi hänen vieressään epätietoisena. »Jos lupaatte olla
taipuvainen, niin pääsette ulos.»
»Mitä minä huolin teistä! Ei kukaan muukaan tottele. Minä lähden ulos!
Minun pitää päästä! Herrat odottavat, olen minäkin herra.»
»Oletteko herra?» kysyi Alli, jotakin sanoakseen.
Anteron ääni muuttui yhä rukoilevammaksi. »Tuolla sisällä on niin pimeä
ja paha olla. Päästäkää minut!
»Päästäkää hänet ulos!» pyysi Elina. »Lapset pitää jo viedä sisään
yöksi, vaan minä en uskalla niin kauan, kun Antero on siellä.»
Alli ja Antero tulivat ulos. Anterolla oli kädet selän taa sidottuna;
hän katsoi taaksensa ja koetti irrottaa niitä.
Elina meni Allin luo näyttämään tuoppia. »Katsokaa, tämän löysivät
lapset metsästä.»
»Ja tämän huivin», sanoi Maija Liisa näyttäen ryöstettyä aarrettaan.
»Kyllä siellä vielä voi olla paljo muutakin», vakuuttivat lapset.
»Viekää te lapset kellariin, Maija Liisa», kehotti Elina. »Heidänhän
pitäisi jo nukkua.» Hän sanoi hyvää yötä heille kaikille ja lapsijoukko
poistui kellariin.
Antero astui lähemmäksi ja katsoi tuoppia.
»Aivan musta! sanoi hän, surumielisesti katsoen läsnäolijoihin.
»Itse olet musta, pahan onnen lintu!» tiuskasi Maija Liisa. »Sinäkö
tämän varastit?»
»Mistäpä hän olisi sen saanut», arveli Alli, »ei, se ei voi olla
mahdollista.»
»Lapset ovat nähneet hänet kuopan luona, jossa kaikki oli», vakuutti
Maija Liisa, jonka mielestä Antero kyllä kykeni tekemään mitä pahaa
hyvänsä.
»Päästäkää auki side!» pyysi Antero.
»Emme me uskalla», vastasi Maija Liisa jyrkästi.
Antero katsoi häneen äkäisesti. »Mitä uskallat. Olkaa vaiti! Ette te
mitään tiedä.» Hän kääntyi rukoilevasti Allin puoleen: »Päästäkää te
side auki!»
Alli kumartui häneen päin ja sanoi hiukan salaperäisesti: »Minulla on
vähän puhuttavaa teille.» Mutta Antero ei siitä välittänyt, vaan kääntyi
Elinaan päin, joka oli vaieten katsonut häntä.
»Mikä teidän silmiänne vaivaa, kun ne minua noin katsovat? En minä ole
mikään piikkisika enkä huuhkajakaan. Menkää tiehenne!»