»Tuolta kuopasta, suuren männyn alta!» vastasi Paavo, silmät ilosta
loistavina.
»Antero istui siellä eilen», sanoi toinen. »Ja hän heitteli meitä
kivillä ja kävyillä ja nauroi», kertoi kolmas. »Yksi kivi oli näin suuri
ja se tuli ihan jalkani viereen.»
Nyt Maija Liisakin tointui ja sanoi: »Onhan tuo teidän häätuoppinne,
rouva Elina! Ja tämä on minun kirkkohuivini! Hän tempasi sen käteensä.
»Suuri taivaan Jumala, mitenkä se on tänne joutunut? Se jäi sinne
arkkuun kaiken muun kanssa, mitä minulla oli. Kelläpä oli aikaa niitä
korjata, kun henki oli pelastettava. Ja nyt on huivi tuossa! Kas, miten
ne ovat repineet kaunista reunaa! Kuka Herran nimessä on käynyt
ryöstelemässä Pirkkalassa ja tuonut saaliinsa tänne asti?» Hän kääntyi
lasten puoleen. »Mistä te löysitte tämän? Missä on kuoppa?»
»Tuolla, tuolla!» huusivat lapset.
»Katsokaas, Maija Liisa!» sanoi Elina, näyttäen kädessään tuoppia.
»Tunnetteko meidän häätuoppiamme? Meillä, siellä kotona on käyty
ryöstelemässä, niinkuin muuallakin.»
Kuoleman kauhu valtasi Maija Liisan, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja,
jotka olivat olleet niin lähellä heitä; sentähden hän nyt sydämensä
pohjasta sanoi: »Jumala olkoon kiitetty, että pääsimme sieltä hengissä!»
»Niin, Jumala olkoon kiitetty!» sanoi Elinakin. »Mutta minkähän tähden
he ovat haudanneet aarteensa tänne Keuruun salolle?» lisäsi hän
kummastellen.
»Kuoppa on suuren männyn juurien alla», selitti yksi lapsista.
»Ettekö tekin lähde katsomaan?» kehotteli Maija Liisa. »Mennään lasten
kanssa katsomaan.»