Elina katsoa tuijotti vanhukseen. »Ettekö tarkottanut häntä? No,
oletteko sitte aivan mielettömänä? Miten julma te olette!» Hän pakahtui
itkemään. »Menkää pois minun luotani! Tiedättehän, että hän on kuollut!»
»Niin, hän on kuollut eikä palaa enää. Minä tarkotin toista. Antakaa
minun kertoa kaikki.»
Mutta Elina ei tahtonut kuulla mitään; hän vain vastasi: »Ei, ei, te
olette julma! Kun susi hyppää ja saa kiinni saaliinsa, niin repii se sen
pala palalta eikä sen raaka luonto huoli mitään kyynelistä. Tahdotteko
tekin olla kuin peto ja raadella rikki minun sieluni, kun noin
sekottelette valetta toteen ja viskelette petollisia sanojanne
lohdutukseksi ja avuksi; mutta kun minä hukkuvan tavalla tartun niihin
kiinni ja toivon jo olevani pelastettu, silloin te tempaatte kaikki pois
ja syöksette minut takaisin syvyyteen.»
Maija Liisa yritti puhua ja puolustaa itseänsä, vaan Elina jatkoi:
»En, en minä huoli kuulla mitään! Joll'ette olisi niin vanha ja
joll'ette olisi auttanut äitiäni minun hoitelemisessani, niin enpä toden
totta koskaan antaisi teille anteeksi.»
Hän kääntyi selin Maija Liisaan ja siirtyi pois lehtipuiden taa. Samassa
kuului lasten iloisia ääniä ja he kaikki juoksivat hänen ympärilleen.
Paavon kädessä kiilsi Elinan häätuoppi, toinen lapsi näytti kaunista
silkkiliinaa ja kolmannen kädessä kiilsi kaksi kirkasta hopearuplaa.
»Katsokaas, mitä me löysimme!» huusivat he kilpaa.