XXIX.

Kodittomat.

Korkean Ampialan harjun rinteellä oli tähän aikaan talonpoikaistalon

raunioita, jonka asujamet olivat jo ammoin paenneet sodan jaloista ja

jonka poltetut kartanot ja hävitetyt viljelykset olivat yhtenä niistä

tuhansista todistuksista, jotka puhuivat ajan kauhuista ja suruista.

Koskematta näytti säilyneen talon puoli-laho sauna ynnä siihen kuuluva,

jotenkin tilava tupa, jonka suuri avonainen uuni osotti, että siinäkin

etuhuoneessa oli ennen asuttu. Nyt se kuitenkin oli pitkät ajat ollut

autiona aina eiliseen asti, jolloin kaksi naista ja monta lasta astui

sinne. Ovea he eivät voineet sulkea jälkeensä, sillä se oli poissa, niin

että lumi ja sade pääsivät vapaasti tekemään hävitystyötänsä. Naiset

olivat Maija Liisa ja Elina ynnä Sakin lapset ja muita, joita he olivat

tiellä turvattomina ja apua tarvitsevaisina tavanneet. Viholliset olivat

hävitelleet Karkussa ja Pirkkalassa niinkuin muuallakin. Ei mitään

säästetty, kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat henkeään

pelastamaan ja pohjoista kohti kulkiessaan olivat nämä niinkuin monet

muutkin ainoastaan töin tuskin tulleet toimeen tähän päivään asti.

Pienoinen joukko pyrki Viitasaarelle, jossa Miihkalin isän sanottiin

makaavan sairaana. Kauan oli kuitenkin siitä jo kulunut, kun Elina sen

tiedon sai, niin että vanhus saattoi nyt jo ehkä olla kuollut.

Läpimärkinä sateesta ja väsyksissä astunnasta, he kuitenkin iloitsivat

suuresti odottamatta löytäissään edes sen verran suojaa, ja kohta paloi

liedessä lämmittävä valkea, joka valaisi koko tuvan ja paljon

etemmäksikin avoimesta ovesta. Sen tulen johdatuksesta, joka muuten oli

hyvin harvinainen näky autioilla saloilla, saapui seuraavana aamuna

tupaan kaksi muuta vaeltajaa. Alli ja eräs vanha sotamies olivat näet

äskettäin lähteneet Porista, jonne venäläiset olivat vieneet heidät

muiden haavotettujen kanssa ja vaikka he vasta nyt olivat paranemassa

Isonkyrön kovan päivän vaivoista, olivat he jo kuitenkin matkalla

kotiseudulleen Kajaaniin, heidän kun täytyi kiiruhtaa, ehtiäksensä sinne

ennen talvea. Ampialan tuvan suuresta liedestä loisti tuli heille

ystävällisenä tervehdyksensä, he astuivat sitä kohti ja saapuivat

viimein toisten, edellisenä iltana tulleiden luo. Tulijat ja

vastaanottajat eivät tunteneet toisiaan. Ne hetket, jotka Alli oli

viipynyt Pirkkalan pappilassa, olivat liiankin tarkkaan kuluneet

tärkeämpiin toimiin, niin ett'ei ollut aikaa painaa muistiin

vähäpätöisempiä asioita. Tuvassa yhtyneet ihmiset olivat kuin vieraita,

niinkuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toisiansa.

Mutta suuri yhteinen asia, isänmaan tulevaisuus ja suru sekä yhteinen

vaara liittivät heidät kuitenkin ensi hetkestä asti yhteen. Kolmannelta

taholta tullut mies näkyi joskus heidän seurassansa, mutta pian aina

jälleen katosi. Se oli Antero, joka muista huolimatta hoiteli vain

itseänsä. Hän näytti kaikista vähän kummalliselta ja Elina pelkäsi

häntä, milloin hän itsekseen supisten oleskeli tuvassa. Aluksi

huomasivat kaikki hänet heikkomieliseksi, mutta hiljaiseksi, jonka

tähden hän sai elää omin päinsä. Nyt hän istui kokoon kyyristyneenä

suurella risuläjällä lieden toisella puolella ja kohottihe vain silloin

tällöin katsomaan tulen vieressä istujia. Alli ja Elina olivat menneet

ulos ja sotamiesvanhus oli juuri saanut sidotuksi kylkensä, jonka

venäläinen luoti oli reväissyt tuona viimeisenä veripäivänä. Nyt oli

haava parannut, mutta luoti oli vieläkin ruumiissa ja vaivasi sotilasta

kovin. Eräs akka oli hänelle antanut jotakin kipulaastaria ja sen

asettelemisen oli nyt ukko saanut valmiiksi. Sitä tehdessään ja

istuessaan tulen vieressä oli hän kertonut suuresta Isonkyrön

taistelusta ja Maija Liisa oli istunut lähellä lasten kanssa

kuuntelemassa. Ilta jo alkoi tulla, sotamies pani vanhan nuttunsa kiinni

ja sanoi ikäänkuin päätökseksi:

»Tämän ja paljon muuta olen minä nähnyt, mutta sitä ei ymmärrä kukaan,

ennenkuin itse kokee.»

Kaikki hänen kuulijansa olivat sekä sydämellä että silmillä seuranneet

joka sanaa, ja nyt sanoi Maija Liisa: »Teidän sananne pimittävät sydämen

kuin öiset pilvet, mutta loistaapa siitä kuitenkin lohdutusta, kun

sanotte heidän kaatuneen sankareina.»

»He kaatuivat», vastasi sotamies, »sankareina, niinkuin pilvestä

säihkyvät tulet, jotka sammuvat ja katoovat, mutta samalla musertavat ja

kukistavat kaikki, mitä on esteenä niiden tiellä.»

Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: »Kertokaa

vielä, kertokaa, kertokaa!» ja vanhus jatkoi:

»Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta

mieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.»

Härkmanin pojat Historiallinen novelli isonvihan ajoilta · 第 63 / 81 题