Kodittomat.
Korkean Ampialan harjun rinteellä oli tähän aikaan talonpoikaistalon
raunioita, jonka asujamet olivat jo ammoin paenneet sodan jaloista ja
jonka poltetut kartanot ja hävitetyt viljelykset olivat yhtenä niistä
tuhansista todistuksista, jotka puhuivat ajan kauhuista ja suruista.
Koskematta näytti säilyneen talon puoli-laho sauna ynnä siihen kuuluva,
jotenkin tilava tupa, jonka suuri avonainen uuni osotti, että siinäkin
etuhuoneessa oli ennen asuttu. Nyt se kuitenkin oli pitkät ajat ollut
autiona aina eiliseen asti, jolloin kaksi naista ja monta lasta astui
sinne. Ovea he eivät voineet sulkea jälkeensä, sillä se oli poissa, niin
että lumi ja sade pääsivät vapaasti tekemään hävitystyötänsä. Naiset
olivat Maija Liisa ja Elina ynnä Sakin lapset ja muita, joita he olivat
tiellä turvattomina ja apua tarvitsevaisina tavanneet. Viholliset olivat
hävitelleet Karkussa ja Pirkkalassa niinkuin muuallakin. Ei mitään
säästetty, kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat henkeään
pelastamaan ja pohjoista kohti kulkiessaan olivat nämä niinkuin monet
muutkin ainoastaan töin tuskin tulleet toimeen tähän päivään asti.
Pienoinen joukko pyrki Viitasaarelle, jossa Miihkalin isän sanottiin
makaavan sairaana. Kauan oli kuitenkin siitä jo kulunut, kun Elina sen
tiedon sai, niin että vanhus saattoi nyt jo ehkä olla kuollut.
Läpimärkinä sateesta ja väsyksissä astunnasta, he kuitenkin iloitsivat
suuresti odottamatta löytäissään edes sen verran suojaa, ja kohta paloi
liedessä lämmittävä valkea, joka valaisi koko tuvan ja paljon
etemmäksikin avoimesta ovesta. Sen tulen johdatuksesta, joka muuten oli
hyvin harvinainen näky autioilla saloilla, saapui seuraavana aamuna
tupaan kaksi muuta vaeltajaa. Alli ja eräs vanha sotamies olivat näet
äskettäin lähteneet Porista, jonne venäläiset olivat vieneet heidät
muiden haavotettujen kanssa ja vaikka he vasta nyt olivat paranemassa
Isonkyrön kovan päivän vaivoista, olivat he jo kuitenkin matkalla
kotiseudulleen Kajaaniin, heidän kun täytyi kiiruhtaa, ehtiäksensä sinne
ennen talvea. Ampialan tuvan suuresta liedestä loisti tuli heille
ystävällisenä tervehdyksensä, he astuivat sitä kohti ja saapuivat
viimein toisten, edellisenä iltana tulleiden luo. Tulijat ja
vastaanottajat eivät tunteneet toisiaan. Ne hetket, jotka Alli oli
viipynyt Pirkkalan pappilassa, olivat liiankin tarkkaan kuluneet
tärkeämpiin toimiin, niin ett'ei ollut aikaa painaa muistiin
vähäpätöisempiä asioita. Tuvassa yhtyneet ihmiset olivat kuin vieraita,
niinkuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toisiansa.
Mutta suuri yhteinen asia, isänmaan tulevaisuus ja suru sekä yhteinen
vaara liittivät heidät kuitenkin ensi hetkestä asti yhteen. Kolmannelta
taholta tullut mies näkyi joskus heidän seurassansa, mutta pian aina
jälleen katosi. Se oli Antero, joka muista huolimatta hoiteli vain
itseänsä. Hän näytti kaikista vähän kummalliselta ja Elina pelkäsi
häntä, milloin hän itsekseen supisten oleskeli tuvassa. Aluksi
huomasivat kaikki hänet heikkomieliseksi, mutta hiljaiseksi, jonka
tähden hän sai elää omin päinsä. Nyt hän istui kokoon kyyristyneenä
suurella risuläjällä lieden toisella puolella ja kohottihe vain silloin
tällöin katsomaan tulen vieressä istujia. Alli ja Elina olivat menneet
ulos ja sotamiesvanhus oli juuri saanut sidotuksi kylkensä, jonka
venäläinen luoti oli reväissyt tuona viimeisenä veripäivänä. Nyt oli
haava parannut, mutta luoti oli vieläkin ruumiissa ja vaivasi sotilasta
kovin. Eräs akka oli hänelle antanut jotakin kipulaastaria ja sen
asettelemisen oli nyt ukko saanut valmiiksi. Sitä tehdessään ja
istuessaan tulen vieressä oli hän kertonut suuresta Isonkyrön
taistelusta ja Maija Liisa oli istunut lähellä lasten kanssa
kuuntelemassa. Ilta jo alkoi tulla, sotamies pani vanhan nuttunsa kiinni
ja sanoi ikäänkuin päätökseksi:
»Tämän ja paljon muuta olen minä nähnyt, mutta sitä ei ymmärrä kukaan,
ennenkuin itse kokee.»
Kaikki hänen kuulijansa olivat sekä sydämellä että silmillä seuranneet
joka sanaa, ja nyt sanoi Maija Liisa: »Teidän sananne pimittävät sydämen
kuin öiset pilvet, mutta loistaapa siitä kuitenkin lohdutusta, kun
sanotte heidän kaatuneen sankareina.»
»He kaatuivat», vastasi sotamies, »sankareina, niinkuin pilvestä
säihkyvät tulet, jotka sammuvat ja katoovat, mutta samalla musertavat ja
kukistavat kaikki, mitä on esteenä niiden tiellä.»
Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: »Kertokaa
vielä, kertokaa, kertokaa!» ja vanhus jatkoi:
»Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta
mieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.»