Historiallisia ristiriitaisuuksia.
Elias ajatteli kuitenkin toisin ja vastasi: »Jos tämä olisi alku eikä
loppu, silloinhan meillä vielä olisi jäljellä toivo ja luja pohja; jos
kuningas astuisi tähän meidän keskellemme, vaikkapa vain paljain käsin
niin toisihan hän kuitenkin voimansa ja sankarillisuutensa meille
lisäksi; mutta nyt on kaikki hukassa, kaikki, mitä on ollut; entisyys
häviää ja nyt alkaa uusi, tuntematon olo, kasvanut meidän verestämme.»
»Mitä uutta sinä luulet näkeväsi?» kysyi Miihkali, tutkivasti katsellen
kumppaniansa. »Minä en näe mitään muuta kuin sodan työt.»
»Silloinpa näet enemmän kuin minä. Minä en näe enää edes sotaakaan
muuten kuin verisenä haamuna, joka tuolta kaukaa viittaillen häviää
yöhön. Kaikki meidän entisyytemme on nyt loppunut tässä sodassa, joka
mustapukuisena hirviönä on siepannut kynsiinsä kaikki ja kietonut
suruharsoon. Mutta kukistettuna itsekin seisoo tämä kolkko kohtalo ja
sota nyt oman hautansa partaalla. Meidän voimamme on lopussa, vähä tässä
on enää apua taistelusta, ja mitä sen jälkeen koituu, elämäkö ja
tulevaisuus vaiko ainoastaan kuolema meille ja koko maalle, kukapa sen
osaa nähdä.»
»Hullua puhetta!» virkkoi Miihkali. »Lopettaako sota! Eikö taistella,
eikö pitää puoliamme, kunnes Kaarle-kuningas pääsee palamaan ja
johtamaan meitä, niinkuin ennenkin voittoihin!»
»Kunnesko Kaarle-kuningas pääsee palaamaan!» toisti Elias. »Sano minun
sanakseni, siihen on vielä aikaa.»
»Katsokaamme me, jotka häntä odottelemme, ett'ei käy vielä pahemmin kuin
täytyi käydä.»
Elias kysyi ihmetellen: »Jos nyt vielä ei ole pahin aika, niin milloinka
sitte? Eikö koko Suomi ole jo erämaana? Eikö sotajoukko ole voitettuna
ja hajotettuna? Kokkolaan on Armfelt koonnut kaikkein viimeisimmät
jäännökset, kouran täyden miehiä repaleissa ja niin nälkäisinä, että
sääret kalisevat liikkuessa. Siellä he ovat ilman aseita ja ilman
toivoa. Mitä he ajattelevat ja mitä he odottavat, en tiedä, mutta
tuskinpa vain kuningasta, joka yhä viipyy turkkilaisten seurassa ja
jättää valtakunnan oman onnensa nojaan.»
»Jumala häntä auttakoon monissa huolissaan! Mitä sinun mielestäsi
pitäisi meidän ja valtakunnan tehdä?»
»Ei mitään. Minun ymmärrykseni ei käsitä mitään ja sentähden minä
taistelenkin kuin hullu ja suojelen vain turhaa tulevaisuuden varjoa,
sillä mitään tulevaisuutta ei oikeastaan näy.»
Miihkali puristi kovemmin pyssyänsä ja vastasi: »Sinä teet itsesi
sokeaksi, kun et tahdo mitään nähdä.»
Sanat kuuluivat etemmäksi kuin Eliakselle, ne kuuluivat Yrjöllekin, joka
nyt tuli nopein askelin. Hänen oli lämmin astunnasta ja hän melkein
läähätti. Vähän matkan päässä seurasi nuori vaimo, suruiset silmät
säihkyvinä; häntä olisi voinut sanoa kauniiksi, jos hän olisi ollut
vähemmin kuihtunut. Hänen vieressään astui joukko poikia, mutta hän ei
näyttänyt heistä huolivan, sillä hänen katseensa oli kiintynyt miehiin
ja hän kuunteli heidän puhettaan, niinkuin siitä olisi elämä tai kuolema
riippunut. Täällä ei kukaan tuntenut vaimoa, mutta vahtitalonpojista
muutamat tiesivät hänen olevan niitä harvoja, jotka vielä uskalsivat
asua näillä seuduilla. He olivat tunteneet hänen miehensä ja sanoivat
häntä Aution Rauhaksi. Täällä hänestä ei kukaan nyt välittänyt. Yrjö
huusi jo matkan päästä vastaukseksi Miihkalin sanoihin:
»Tänään ei kukaan saa olla kuuro eikä sokea, päinvastoin pitäkäämme
kaikki silmämme auki, sillä tässä on enempi kuin yksi asia katsottava ja
pidettävä varalla.»
Miihkali seurasi sitä ajatussuuntaa, jonka juuri äsken puhellessaan
Eliaksen kanssa oli saanut, ja vastasi: »Minä katson ainoastaan yhtä
asiaa, ja se on velvollisuus; se velvollisuus on minulla miekassani. --
Missä asti kävit?» kysyi hän Yrjöltä.
»Korpilahdella asti.»
»Mitä kuuluu?»
»Kaikilla järvien rannoilla vilkas elämä. Shirikov veistätti lauttoja
viidellätoista sadalla miehellä Belgorodin rykmentistä, alempana
hoitelivat Boilshov ja Strelakov kahta rykmenttiä, ja Voronitsin
rykmentiksi tunsin yhden joukon punaisista nutuista ja vehreistä
viitoista, jotka loistivat kuin pihlaja syksyllä heidän noustessaan
päivänpaisteessa maalle.»
»Tänne päinkö he pyrkivät?» kysyi Miihkali.
»Ei kukaan vielä tiedä, minne he pyrkivät, mutta arvattavasti kuitenkin
tänne. Meidän kymmensylinen kaivoksemme on saanut suuren kunnian.
Venäläiset ovat kertoneet Galitsinille, että me muka olemme rakentaneet
itsellemme mahtavan linnan ja puolustaudumme nyt kuin karhut. He
tahtovat saada meidät, pois tieltä, ja sentähden leikki taas kohta
alkaa. Heille tulee apua joka päivä, ja jo nytkin saamme heistä joka
mies osaksemme ainakin kolmekymmentä.»
»Tottahan sinä kutsuit miehiä kokoon pitkin tietä?»
»Kysy ennemmin, löysinkö, ketä kutsua. Koko tiellä näin ainoastaan
ukkoja, vaimoja ja lapsia, enkä paljon edes niitäkään.»
Miihkali kyllä käsitti joka sanan todeksi, vaan kysyi kuitenkin: »Etkö
nähnyt ollenkaan miehiä?»
»En muita kuin nelitoista-vuotisia poikia, mutta näinä aikoina kaikki
valmistuu ennen aikojaan, kaikki jotka tapasin, seurasivat minua tänne.»
»Vai niin, vai kaikki nelitoista-vuotisetkin», toisti Miihkali.
Nyt astui vaimo esiin, kun näytti olevan aika hänenkin puhua, ja sanoi:
»Niin, kaikki ovat seuranneet teitä, mutta he ovat kaikki myllynkivinä
riippuvat teidän kaulassanne viimeisenä päivänä. Heidän äitinsä
syyttävät teitä Herramme Jumalan edessä ja kysyvät, millä oikeudella te
riistätte heiltä lapset uhrattavaksi taistelussa, jossa ei enää ole
toivoa. Niin kauan kun taistelu oli mahdollinen, antoi jok'ainoa, mitä
hänellä oli. Minä olen kadottanut isän, kolme veljeä ja kaksi poikaa
sodassa, eikä koko Suomessa ole ainoatakaan vaimoa, joka ei olisi jo
ammoin antanut kaikkia rakkaimpiansa. Mutta nythän ei enää ole sota,
meidän voimamme ovat perin lopussa, ja viholliset ovat luvanneet rauhaa
ja armoa kaikille, jotka pysyvät hiljaa. Kyllähän elämää vielä voisimme
kärsiä, ell'ei näitä kivekkäitä ja sissejä olisi; mutta he ovat maan
kirous, he saattavat meidät kurjuuteen, josta yksin sotakin on meitä
säästänyt. Oletteko te päällikkö, joka vaaditte kuuliaisuutta
miehiltänne, ettekä tiedä, että huono sotamies on se, joka hylkää
äitinsä ja karkaa pois hänen luotansa.»
Miihkali seisoi synkkänä kuin pimittävä pilvi. »Jos minä», sanoi hän,
»olen vikapää kaikkeen pahaan, josta minua syytätte, ja jos minun
mieheni ja minä olemme liikaa väkeä maassa, niin menkää venäläisherrojen
luo ja sanokaa, millainen on asemamme ja miten vähäinen voimamme. He
eivät suinkaan jätä teitä palkitsematta.»
Ne olivat jäykät sanat ja ne koskivat kovasti vaimoon, hänen siinä
seisoessaan hädissään. Hän vastasi:
»Tahdotteko suruani lievittää riistämällä kunniani? Jos pyydän lastani
takaisin, niin ei teillä sentähden ole mitään oikeutta syyttää minua
kavalluksesta. Jos minä tahtoisin kavaltaa teitä, mikä olisi estänyt
minua tekemästä sitä jo ammoin? Ettekö luule minun tietävän, että
kenraali Osterman on luvannut maksun kaikkien teidän päästänne? Teistä
maksetaan sataviisikymmentä ruplaa, teidän veljestänne yhtä paljo ja
joka miehestä, joita te komennatte, neljäkymmentä ruplaa. Näettekö
herra, yhdestä ainoasta miehestä saisin minä enemmän kuin minulla on
ollut koko elinaikanani. Kaikki rakkaani olen minä kadottanut, yhtä en,
vaan nyt tahdotte te riistää minulta senkin viimeisen. Minä en
kuitenkaan kavalla teitä, mutta katsokaa noita, jotka tuossa seisovat ja
vastatkaa omantuntonne edessä, onko oikein viedä lapsia taisteluun,
josta ei ole enää mitään toivoa.»
Miihkali katsoi Yrjöön ja hän kääntyi lasten puoleen.
»Olenko minä houkutellut teitä tulemaan?» kysyi hän.
Joukosta astui esiin poika ja vastasi: »Ette, mutta kun puhuitte Suomen
hädästä, silloin sanoin minä äidille, että minä lähden mukaan, ja kun
minä sanoin lähteväni, läksi Antti, ja kun kaikki muut läksivät, niin
Heikki ja Lauri karkasivat, kun heille ei hyvällä annettu lupaa tulla
meidän kanssamme.»
Miihkali puhui pojille: »Kuulkaa lapset! Totta on, mitä tämä mies on
sanonut. Suomi on hädässä, kuoleman hädässä. Totta on myöskin, että on
kaunis kuolla taistelussa isänmaan puolesta. Mutta kaikista varmin tosi
on, että tehdään suurta syntiä, jos kiittämättömyydellä ja
tottelemattomuudella palkitaan isää ja äitiä. Ei ole se päivä iloinen,
jolloin ihmisen pahat työt elävinä palaavat hänen silmiensä eteen ja
huutavat: niin teit silloin ja niin teit silloin! Kun Jumala johdattaa
mieleen, mitä luulimme jo ammoin unhottuneeksi ja haihtuneeksi, kun
Jumala panee omat tekomme syyttämään meitä, silloin on pahempi, kuin jos
kuolleet nousisivat haudoistaan. Menkää rauhassa kotiin, lapset, ja
kasvakaa miehiksi äitienne silmäin edessä. Kotona opetetaan teille,
millä tavalla paraiten palvellaan Jumalaa ja isänmaata. Menkää kotiin ja
kasvakaa miehiksi, me sill'aikaa ajamme teidän asiaanne.»
Lapset olivat vaiti, mutta vaimo puhui heidän puolestaan. »Ah, herra»,
sanoi hän, »kenraali Osterman on sanonut, että te yksin olette enemmän
arvoinen kuin viisikymmentä miestä muita, mutta sekin oli huono arvio,
sillä teillä on viisas pää ja sitä paitsi vahva ja jalo sydän. Mutta
miekan valta on loppunut Suomen miesten käsissä ja Venäjän kruunu
tarjoaa rauhaa ja sopua meille. Pankaa pois aseenne älkääkä tehkö meitä
vielä onnettomammiksi, kuin jo olemme.»
»Me taistelemme pyhimpien oikeuksiemme puolesta», vastasi Miihkali
kolkosti.
»Koettakaa saavuttaa ne rauhallisilla keinoilla. Kaikkialla, missä
pitäjien epäillään auttavan sissejä, harjotetaan julmuuksia, jommoisia
ei ole koskaan ennen nähty. Armahtakaa viattomia naisia ja lapsia!»
Nämä sanat valuivat kuin kuuma, tukeuttava hiekka sissipäällikön päälle;
hän vastasi huokaamalla: »Jumala minua armahtakoon!»
»Raskaat ovat ajat», jatkoi vaimo »mutta älkää antako surun laimentaa
miehuuttanne. Jumala elää vielä ja hän ehkä viimein ojentaa väkevyytensä
kilven ja suojelee kansansa ja maansa, koeteltuaan meitä ensin ja
nähtyään meidän tehneen, mitä pitikin ja mitä jaksoimme. Jääkää hyvästi
ja kiitoksia!»
Hän otti poikansa kädestä kiinni ja läksi ja muut pojat seurasivat
häntä. Miehet katsoivat vaiti heidän lähtöänsä, mutta kun he ehtivät
niin etäälle, ett'ei puhe enää heihin kuulunut, sanoi Miihkali Yrjölle:
»Ei sinun olisi pitänyt ottaa lapsia kanssasi.»
»Pojat itse tahtoivat tulla», vastasi Yrjö. »En minä heistä tiennyt,
ennenkuin puoli matkalla, jossa he tavoittivat minut, ja äiti tuli kuin
pilvistä pudoten juuri tuossa rannalla, kun läksimme tänne soutamaan.
Hän ei sanonut minulle asiaansa eikä puhunut lapsillekaan, pyysi vain
päästä päällikön luo. Mutta nyt muuta. Vaimo puhui totta: venäläiset
ovat luvanneet meistä palkintoja, kyllä he nyt kaikin tavoin koettavat
voittaa meitä.»
»Niin, he koettavat kaikin tavoin voittaa meitä», myönsi Miihkali.
»Senpätähden», sanoi Elias, »on aika koetella miehiä. Katso, mitä väkeä
sinulla on ympärilläsi, ja katso pian, meillä ei ole liikaa aikaa.»
»Ei», sanoi Yrjö, »ei aikaa eikä paljo mihin luottaakaan. Koko maa
pelkää kivekkäitä enemmän kuin sotaa, sillä jokaista sissien voittoa
kostaa venäläinen viattomille. Brucen kuulutus leviää seudusta toiseen.
Venäläisten päälliköt kehottavat kaikkia, jotka ovat peloissaan paenneet
pois kodeistansa saloille, huoletta palaamaan asuntoihinsa ja ryhtymään
rauhallisiin toimiinsa, sekä lupaavat, että mitä heidän on täytynyt
maksaa venäläiselle armejalle, se maksetaan heille takaisin.»
»Se on tärkeä uutinen», sanoi Elias.
»Ei siinä vielä kaikki», jatkoi Yrjö, ottaen suuren paperin taskustaan
ja antaen sen Miihkalille: »Katso itse ja arvaa; mitäs tästä mietit?»
Miihkali otti paperin, aukasi sen levälleen ja luki:
»Me PETREVS I:nen, Jumalan armosta, kaikkien venäläisten keisari»
j. n. e.
Miihkali rutisteli paperin. »Tsaari Pietari ei kirjota minulle niin
mitään.»
»Hän kirjottaa sinulle, minulle ja kaikille», vastasi Yrjö.
»Koskeeko se sitte kuningasta?»
»Koskee se kuningasta yhtä varmaan kuin meitäkin.»
Miihkali luki edelleen:
»Lähetämme täten Ruotsin asujamille, olkootpa he mitä säätyä tai missä
varoissa hyvänsä, armollisen tervehdyksemme ja ilmotamme heille, mitenkä
me tätä meidän ja Ruotsin kruunun välillä vielä kestävää sotaa
useimmiten ja kaikenlaisilla keinoilla olemme hartaasti halunneet
loppuun saattaa...»
Miihkali laski kätensä, jossa paperi oli, vaipumaan, katsoi kummastellen
molempia kumppaneja ja sanoi:
»Miksi pitää valheen saada esteettömästi kävellä, niinkuin olisi
rehellinenkin mies?»
»Lue edelleen!» kehotti Elias, ja Miihkali luki:
»niin ... me sentähden ja varsinkin koska ylhäinen Jumala on lahjottanut
niin suurta siunausta ja menestystä sekä niin onnellista edistystä, niin
me, muistamatta pahaa, jota Ruotsin kuningas on hankkinut meidän
isänmaatamme ja meidän omaa henkilöämme vastaan...»
»Ja tätä hän uskaltaa kuulutella täällä meidän keskellämme, jotka
taistelemme ja kuolemme kuninkaan puolesta!» huusi Miihkali.
»Kaikkea uskalletaan, mitä kerran jaksetaan», virkkoi Elias. »Mutta
luehan, niin kuulemme, mitä vielä uskaltavat.»
Miihkali oli vastahakoinen, vaan luki kuitenkin: »...jolle hän on
aikonut tehdä samaa kuin hänen majesteetillensa Puolan kuninkaalle,
olemme, Pultavan luona hänelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen,
kenraali Meierfeldtillä esityttäneet kuninkaalle ja sihteeri
Cederhjelmillä senaatille ja kaikille muille sangen kristillisesti
rauhanehtomme, vaatien vain Karjalaa ja Viipuria!»
»Viipuria ja Karjalaa!» ännähti Miihkali, repien paperin palasiksi ja
polkien niitä. »Nekö pois riistää! Ja tätä sinä niin varovasti kannat
taskussasi ja näytät minulle, kuin olisi se kultaa!»
»Minä näytän vain, miten asiat ovat, nimitäpä sitä sitte miksi tahdot.»
»Mistä se on sinun käsiisi joutunut?»
»Minä sen sain Nordvikin Samulilta ja hän oli saanut vaasalaiselta
Tapanilta; hänelle oli sen antanut Mullovius, jolle ruhtinas Galitsin
oli lähettänyt monta kappaletta ynnä käskyn kuuluttaa seurakunnassa.»
»Mulloviuksen olisi pitänyt repiä se niinkuin minä.»
»Missä kaikki on loppuun ja kuolemaan asti raadeltu, siinä otetaan apu
vihollisenkin kädestä», virkkoi Elias.
»Tarkotatko», kysyi Miihkali, »että rauhakin otetaan vastaan semmoisena,
kuin valtakunnan vihollinen sitä tarjoaa?»
Kumppanin kiivaus ei hämmästyttänyt Eliasta, hän vastasi hiljaa,
melkeinpä nöyrästi: »Minun asiani ei ole alkaa sotaa eikä tehdä rauhaa,
minä olen ainoastaan halpa kivekäs, mutta jos vain maksaisi vaivan, niin
kyllä menisin suurten herrojen luo ja koettaisin saada rauhaa aikaan.»
»Ja antaisitko pois Viipurin ja Karjalan?» keskeytti kumppanin puheen
Miihkali, jonka sydän oli vähällä pakahtua siitä ajatuksestakin.
»Ei niitä anneta, ne on jo otettu. Mutta jos Suomi lupaisi olla
vast'edes käyttämättä aseita Venäjän valtakuntaa vastaan ja itse
rauhallisena hoidella rauhaa sen rajalla, niin tottahan saisimme
takaisin, mitä meiltä on riistetty. Me olisimme silloin todella
siirretyt toiselle puolelle merta ja eläisimme itsenäisinä omassa
maassamme.»
»Ja sen sanot niin levollisesti ja hiljaa ja niin kylmästi kuin olisi
vain muuttaminen toisesta ladosta toiseen», vastasi Miihkali, »eikä edes
linnastakaan».
»Ei linnaa vaihdettaisi, vaan kuningasta», vastasi Elias. »Me juuri
olemme linna, josta Ruotsi ja Venäjä taistelevat. Mitä hyvänsä heillä on
riidan aiheena keskenään, se kaikki selvitellään täällä, tässä Suomen
maassa. Mutta kaksi kuningasta yhdessä linnassa tuottaa turmion
kaikille, ketä on likitienoilla. Sen olemme kyllä saaneet kokea Suomessa
ja saamme lakkaamatta kokea niin kauan, kun olemme Ruotsin itäisenä
muurina, ell'emme sitä ennen vuodata vertamme kuiviin asti.»
Miihkalin silmät säihkyivät. »Vaikka olisin kuolleena haudassani, niin
huutaisin sieltäkin: »Kirottu olkoon, joka niin puhuu!»
»Kiroa minua, jos tahdot», jatkoi Elias, »mutta tutki ensin, eivätkö
sanani ole todet. Turusta kuuluu, että kuningas on kirjottanut kotiin
valtakunnan herroille ja pyytänyt heitä kokoomaan vielä enemmän väkeä
täältä ja ottamaan vielä enemmän veroa meiltä sodan tähden, ja
neuvosherrat tottelevat niinkuin ennenkin, sehän jo vanhastaan
tiedetään.»
»Missä kaikki on lopussa, ei sieltä mitään saada», vastasi Yrjö.
»Ei meidän loppumme ennen tule kuin oikeus lakkaa elämästä; minä odotan
kuningastani ja hänen lakiansa», sanoi Miihkali, mutta Elias vastasi:
»Mitä se laki merkitsee, olemme jo nähneet, ja kauan olemme kokeneet,
miten kurjuus alkaa siinä, johon laki loppuu. Jumala suokoon, että
voisimme pitää kiinni oikeudestamme niiden edessä, jotka tarjoavat kättä
sovinnon merkiksi. Tällä tavalla joutuu maa perikatoon niiden tähden,
jotka ovat pettäneet meidät hädän hetkenä.»
»Luuletko onnea kasvavan petoksesta? Sinä olet petollinen mies ja sinun
pitää kuolla!» ärjäsi Miihkali sivaltaen miekkansa, ja Elias olisi ollut
kuoleman oma ell'ei olisi ehtinyt väistyä syrjään. Kohta seisoivat
molemmat vastatusten taistelemassa. Miihkali hyökkäili alinomaa, mutta
Elias ainoastaan torjui iskut. Vihdoin Yrjö löi miekan pois veljensä
kädestä sanoen:
»Kaikkipa on jo nurin maailmassa, kun ystävyyskin kylvää vihaa ja
rakkaus eripuraisuutta! Oletko, Mikko, sitte ihan unhottanut, mitä niin
usein ja vielä äskettäin sanoit, että minä, veljesi, en ole sinulle
rakkaampi kuin Elias, joka seisoo tässä edessäsi? Miksi niin nopeasti
tuomitset häntä noista sanoistansa? Hän sanoi, mitä ajatteli, ja sinä
sanoit, mitä sinä ajattelit, eikä kumpikaan teistä tavotellut omaa
etuaan, vaan maan onnea, ja tarkoin katsoen, te molemmat pyritte saman
tarkotuksen perille, vaikka eri teitä.»
Miihkali katsoi kysyvästi molempia kumppanejansa silmiin ja toisteli
sitte hitaasti: »Eri teitä, mutta samanko tarkotuksen perille? Minä
pyrin valoon, korkeuteen, vapauteen!»
»Niin mekin», virkkoi Yrjö.
»Niin, aivan niin», todisti Elias.
»Ja sen eteen me elämme ja kuolemme», lisäsi Yrjö.
Ilon valoa välähti Miihkalin kalpeille kasvoille, kun hän vastasi: »No
niin, se ajatus on jo kauan piileskellyt minun sielussani.»
»Ymmärrämmekö sitte toinen toistamme?» kysyi Elias.
»Kyllä», vastasi Miihkali, »mutta suomalainen sotamies ei voi pettää
kuningastansa. Sille tielle minä en lähde.»
»En minäkään aio pettää häntä», virkkoi Elias. »Mutta ell'et näkisi
maailmaa kuumeen silmillä, jonka hehku polttaa näkösi, niin näkisitpä,
että tämä nykyinen elämä on toivoton.»
»Mihin tahtoisit sitte itse ryhtyä?» kysyi Miihkali.
»Minulla ei ole korkeinta valtaa, mutta tuolla ylhäällä on hän, jolla se
on. Hänen kirkkaudessaan on yksin aurinkokin pimeys, ja hänen käsiensä
voima ohjaa maailmaa.»
»Tarkotatko Jumalaa?» kysyi Yrjö.
»Niin, minä odotan häntä ja hänen tulevaisuuttansa, mutta en enää
kuninkaan. Me olemme kärsineet Herran käden alla, ja siitä me olemme
oppineet viisaiksi ja tietäjiksi. Ken meistä tahtoo entisyyden nojalla
katsella tulevaisuutta, hän on näkevä, että meidän jälkeemme tulevat
sukupolvet ovat muistavat meidän veremme ja raivaavat itselleen toisen
tulevaisuuden, kuin meillä on.»
Miihkalin kasvot synkistyivät; hän sanoi: »Ei kirkkoa unilla rakenneta.
Tulkoonpa meille mikä tulevaisuus hyvänsä, niin venäläisen kanssa me
emme kulje. Minä tunnen itäisen maan herrat ja tiedän, ett'eivät he
huoli Jumalasta eivätkä paholaisesta.»
»Olkoot he, mitä ovat, ja olkaamme me, mitä olemme. Eri maat, eri tavat;
ääni on linnun mukaan. Meidän pitää vain rohkeasti pitää kiinni siitä
päivästä, joka meillä on elettävänä.»
»Seuraatko siis minua taisteluun?»
»Minun ystävyyteni kestää, vaikka itse kaatuisinkin.»
»Ystäväni ja veljeni, minä tarjoan sinulle sovintoa», sanoi Miihkali,
ojentaen kätensä Eliakselle, joka siihen luottavasti tarttui, ja
sill'aikaa sanoi Yrjö:
»Tämä hetki tehköön teidät vain varmemmiksi ja lujemmiksi ystäviksi,
sillä nyt on päivä, jolloin koetellaan, mikä on lujaa ja mikä ei kestä.»
»Neuvotelkaamme miestemme kanssa!» sanoi Miihkali, mutta Elias vastusti:
»Ensin on kuitenkin neuvoteltava,» sanoi hän, »eikö tämä sota enemmän
vahingota kuin hyödytä; sillä jos meidät saarretaan, joutuu silta
venäläisten käsiin, ja kun he kerran sen saavat, on heille avoinna tie
yli koko maan, ja silloin he ankarasti kostavat kaikille eläville. Mitä
me silloin taidamme, kouran täysi väkeä. Me emme edes saa suojelluksi
niitä, jotka kärsivät sissien tähden. Mitäs sinä sanot, Yrjö?»
»Kyllä maa pettää miehen, jos mies pettää maan.»
Miihkali seisoi muutaman silmänräpäyksen ajatuksissaan ja sanoi sitte
vakavasti ja levollisesti:
»Lähde minun kanssani Ampialan harjulle, Elias. Käykäämme katsomassa,
mitä voisimme saada aikaan kukkuloilla, jos he koettavat piirittää meitä
täällä alhaalla. Yrjö olkoon sill'aikaa päällikkönä täällä. Jos
onnellisesti pääsemme ylös, lyömme pari kertaa Jylhänkiveen; siitä
arvaat, missä asti olemme.»
Siinä seudussa, jonne Miihkali aikoi lähteä, kohottaa Ampialan harju
kivihuippunsa korkealle ilmaan, ja vuorella on monen sylen laajuinen
paasi niin irrallaan, että jos mies astuu toiselle laidalle, kuuluu
paukaus laajalti ylt'ympäri. Se oli Jylhänkivi. Veljekset tunsivat
seudun lapsuutensa ajoista; Miihkalin ei tarvinnut tarkemmin selitellä
kävelyänsä, hän vain lisäsi: »Kohta me palaamme ja sitte neuvottelemme
elämästä ja kuolemasta. Tule, Elias, lähtekäämme!»