Sissien linna.
Talvi, kevät ja osa kesästäkin oli kulunut tuosta suuresta verisestä
taistelusta Isonkyrön lakeudella. Kaikki oli Suomessa surun vallassa,
hävitettynä ja murtuneena. Ei ollut niitä monta, jotka vielä
kukistumatta jaksoivat kestää nykyistä tilaa ja toivoen katsella
tulevaisuutta, mutta oli niitä kuitenkin. Miihkali Härkman oli yksi.
Luottaen itseensä, kansaansa ja kuninkaaseensa oli hän vielä sittenkin,
kun jo kaikki näytti olevan hukassa, koonnut luoksensa kaikki miehet,
jotka vain tapasi, ja oli nyt valmiina kotiseudussaan uhraamaan
viimeiset voimansa estäessään vihollista leviämästä yli koko maan.
Viekkaasti ja urhoollisesti kävi hän rohkeain miestensä kanssa pikku
sotaa vaikeakulkuisissa solakkeissa ja yksinäisten järvien rannoilla.
»Vielä nykyään näytetään syvää kaivosta, jonka yli maantie kulkee siltaa
myöten, ja sen sillan olivat he linnottaneet, se kun oli ainoa paikka
vähintään kahdentoista peninkulman alalla pohjoisesta etelään mitaten,
josta vihollinen olisi päässyt Jyväskylän puolelta tunkeutumaan
Pihlajavedelle ja Virroille. Se paikka on aivan lähellä Keuruun kirkkoa,
jossa Tarhianjärvi pistää lähelle Kelvenlahtea, joka taas on Kivilahtea
myöten yhteydessä puolta kolmatta peninkulmaa pitkän Keuruunjärven
kanssa. Kaivanto kaivettiin tuskin kymmentä syltä leveän kannaksen
poikki ja kaikki veneet koottiin järvien itärannoilta länsipuolelle.
Tässä paikassa Härkmanin pojat kauan hyvin urhoollisesti taistelivat.»
Kaksinkertaisten, hirsistä ja mullasta tehtyjen vallien takana, joiden
vahvistuksena oli kaksi pientä venäläistä kanuunaa, seisoi osa sisseistä
yöt päivät vartioimassa ja suojelemassa linnotustaan ja muut sill'aikaa
kuljeksivat vakoilemassa vihollista ja tekemässä hänelle niin paljon
vahinkoa kuin mahdollista. Mutta venäläiset partiojoukkueet, joita näin
alinomaa häirittiin, olivat nyt kokoutuneet yhteisin voimin kukistamaan
talonpoikien voimaa ja rohkeutta. Tähän asti oli viholliset aina
onnellisesti saatu torjutuksi, mutta suomalaisten vähäinen joukko yhä
väheni, jota vastoin venäläisten miesluku yhä kasvoi. Nyt kuitenkin
venäläisten huomio todenteolla kääntyi tähän, vaikkapa mitättömäänkin
Suomen sisämaan linnotukseen.
Oli hiljainen ilta. Aurinko oli laskeutunut ja kuun ensi valo kimalteli
järvien tyynessä pinnassa, Keuruun kirkossa ja koivuissa, joihin kaikki
hävittävä sota ei ollut koskenut. Miihkali oli noussut vallille, joka
oli tehty kummallekin puolelle sillan pohjoispäätä pitkin rantoja, ja
katseli pitkään pyssyynsä nojautuen seutua. Kaikki oli rauhallista
vihollisleirissä ja samoin suomalaistenkin. Ainoastaan vahtitalonpojat
astuskelivat hiljaa edestakaisin, muu miehistö sai nyt ensi kerran
moneen viikkoon levätä. Mutta heidän päämiehensä ei levännyt. Hänen
katseensa tähystelivät tutkien joka taholle ja hän pysähtyi silloin
tällöin kuuntelemaan. Tuohon rauhallisuuteen ei ollut luottamista, sen
hän kyllä tiesi. Mutta hiljaisuutta kesti yhä ja se tyynnytti vähitellen
kokeneen sotilaankin. Yö hämärtyi hämärtymistään, mutta valo kirkon
ympärillä kehittyi loistavaksi ja korkea torninhuippu näytti
kirkastuneelta. Vanhan temppelin sisusta, jonka viholliskäsi oli
turmellut, ei näkynyt harmaiden muurien läpi; ainoastaan pois
karistellut ikkunaruudut, joiden läpi linnut päivällä lentelivät,
todistivat, että täälläkin oli ryöstelty ja raasteltu niinkuin
kaikkialla muualla. Miihkali katseli kirkkoa kauan. Se ei ollut koskaan
näyttänyt hänestä niin kauniilta eikä kunnianarvoiselta aina hänen
lapsuudestaan asti, mutta siitäpä olikin vuosia kulunut ja paljon oli
sill'aikaa muuttunut toisenlaiseksi. Itse hän vielä seisoi näköänsä
voimakkaana, mutta kuitenkin oli sekä ruumis että sielu runneltunut.
Vaarat ja ponnistukset, huolet ja murheet olivat kilvan häntä ransineet.
Kuitenkin hän vielä oli voimissaan, vaan ei enää levollisempi kuin
muutkaan koko maassa. Milloin velvollisuus hänelle soi hetkeksi lepoa,
silloin heräsi hänen oma sisällinen elämänsä. Siellä hänen sydämessään,
asui levottomia ajatuksia, pujahdellen ylös ajamaan häntä ulos maailmaan
raskaihin toimiin, sekä sentähden raskaihin että niitä oli olemassa,
että senkin tähden, että niitä ei ollut.
Hänen siinä seisoessaan ja katsoa tuijottaessaan liikkumattomana
eteensä, lähestyi Elias ja asettui kumppanin viereen tähystelemään;
mutta kun kaikki näytti levolliselta eikä Miihkali mitään sanonut, kysyi
hän viimein:
»Mitäs tuolta kaukaa katselet, Miihkali?»
»Minä näen sen tien kulkevan tässä ohitseni, jota minä itse olen
kulkenut aina lapsuuteni ajoista asti. Tästähän se tie juuri alkoi,
läheltä kirkkoa, pappilasta, ja jatkui vähitellen kauas maailmaan pois
toisiin seutuihin, vieden minut monenlaisiin kohtaloihin; mutta vaikka
se onkin hyvin kierrellyt ylös ja alas ja milloin minnekin päin, niin
tännepä se näyttää minut kerran vielä saattaneen.»
»Niin, täällähän sinä ensin aloit elää.»
»Minä aavistan, että olen täällä myöskin kuoleva.»
Se oli hyvin luonnollisen näköistä, mutta Elias kuitenkin vastusti
lohdutukseksi sekä itselleen että kumppanilleen. »Miksipä juuri täällä?
Olethan monesti ollut kuolemaa lähempänäkin kuin nyt.»
»Niin, sinä kyllä tiedät, että olen ollut lähempänä sitä kuin nyt. Olen
istunut sidottuna turvattomana vankina keskellä vihollisia, joille
julmuudessa ei ole vertaista Pohjolassa eikä koko maailmassakaan. Sinä
tiedät, että minä olen kärsinyt kylmää ja nälkää yhtä paljon kuin kuka
hyvänsä meistä. Minua ei ole rasittanut toisten johtamisen taakka ennen
kuin tänä päivänä. Minä olen ollut vastuunalainen elämästä ja
menestyksestä, voitosta ja tappiosta meidän keskellämme. Minä olin
taistelukentällä ja näin kuoleman jo tavottavan minua, viedäkseen minut
ainiaaksi. Olen nähnyt pahintakin, silmiäni räpäyttämättä, enkä ole
askeltakaan peräytynyt rohkealta tieltä, jonka kerran valitsin. Minä en
ole peljännyt enkä vavissut, en katunut enkä itkenyt sitä päivää. Mutta
nyt ei ole enää niinkuin ennen. Juuri nyt tänä päivänä, tänä iltana
vaivaa minua levottomuus, minua melkein vavistuttaa ja mieleni tekee
väistymään pois sen tieltä, jota en näe.»
Joka sana oli totta, tiesi kyllä Elias, mutta tuohon mielialaan, jota
tähän asti ei näkynyt Miihkalissa, tiesi hän luonnollisen selityksen ja
sanoi rauhottaen:
»Eihän se ole kumma. Luonto ei voi edes semmoisessakaan miehessä kuin
sinussa silmänräpäyksessä parantaa vammoja, joita on kauan kokoutunut ja
jotka vielä kauemmin ovat vapaasti saaneet levitä ylt'ympäri. Sinun
veresihän on juossut melkein virtanaan ruumiistasi näinä viime aikoina,
kasvosi ovat kalpeat, valtimosi eivät syki voimasta, vaan kuumeen
tulesta.»
»Ei minulla ole pahempaa hätää kuin kenellä hyvänsä muulla.»
»Me emme kärsi enempää kuin maa kärsii, mutta sentähdenpä onkin kaikki
ympärillämme, koko tämä Pohjola, päässyt irti liitoksistaan. Luonto
ilmottaa kamalan kauhunsa ihmeillä, jotka melkein ennustavat, että ajan
valta on lopussa ja ijankaikkisuus aikoo tuoda tuomion suuren päivän.»
»Niin, kuule luonnon huokauksia ympäriltäsi, kuule ihmisten rukouksia,
miten he pyytelevät säästämään, tulepa katselemaan yön hiljaiseen
pimeyteen, niin näet enemmän kuin itse päiväkään näkee.»
Kun Elias ei siihen mitään vastannut, jatkoi Miihkali: »Minä seisoin
katselemassa kirkkoa, kun sinä tulit. Minun sydämeni halusi rauhaan ja
lepoon.»
Hän vaikeni ja katseli taas purjehtelevia pilviä kohti. Elias katsoi
myöskin sinne päin, mutta ei nähnyt mitään, vaan kysyi viimein: »Mitä
näet siellä? Mitä sinne niin tirkistelet?»
Miihkali muisti kumppaninsa ja vastasi: »Minä näin... Etkö sinä sitte
nähnyt mitään, Elias?»
»Minäkö?» sanoi kumppani. »En, en minä mitään nähnyt. Mitä sinä näit?»
»Kummallista», sanoi Miihkali, vielä kerran katsoen ylöspäin. »Katso
tuonne, ei, tuonne tornia kohti. Siellä minä näin, taikka ei, minä olin
vaan näkevinäni vanhan isäni hopeanharmaan pään.»
»Sehän on vaan pilvi kuun valossa», vastasi Elias, saamatta sitä
miksikään muuksi, ja ne sanat palauttivat Miihkalinkin todellisuuteen.
Hän huomasi jo itsekin pettyneensä haihtuvaisesta pilvestä ja hänen
äänensä kuului vähän surumieliseltä, kun hän vastasi:
»Mikäpä se muu olisi ollut, mutta se näkyy ilmaisee kuitenkin paraiten
kaikesta, minkä arvoinen mies nyt on.»
»Vanhuksen ei olisi pitänyt koskaan sitoa sinua lupauksilla eikä ohjata
pois sankarin uralta», sanoi Elias.
»Häntä älköön kukaan tuomitko, hän teki niin hyvin kuin ymmärsi»,
vastasi toinen.
Talonpoika, joka oli ollut vahdissa, vaan juuri päässyt vuorostaan,
keskeytti heidän puheensa, astuen heidän luokseen ja sanoen »Petos
hiiviskelee meidän keskellämme. Kaikki ei ole niin oikein, kuin pitäisi
olla.»
»Mitä nyt?» kysyi Miihkali ja talonpoika jatkoi: »Meidän varastoihimme,
jotka otimme venäläisiltä Längenmäellä, on taas koskettu ja toisen
kerran on niitä vähennetty. Kaikki vaatteet ja kalliimmat kalut ovat nyt
poissa teillä tietämättömillä. Jauhot vain ovat jäljellä, mutta eivät
nekään koskematta.»
Miihkalin äsken niin väsynyt katse elpyi ja äänikin kaikui voimakkaalta
niinkuin ennen, kun hän nyt sanoi: »Toden totta pitää löytyä sen, joka
niin on tehnyt, ja mistä hyvänsä hän löytyy, pitää hänen kuolla!»
Talonpoika otti vanhaan vaatteesen käärityn kappaleen, joka hänellä oli
ollut kainalossa, päästeli kääreen auki ja antoi pikku arkkusen
Miihkalille sanoen: »Tämä uiskenteli vedessä rannalla. Rosvo näyttää
paenneen Tarhian itärannalle päin ja pudottaneen tämän mennessään.»
Miihkali otti arkkusen ja hänen vahva kätensä näytti vavahtavan. Arkku
oli lukossa, mutta hän tempasi veitsensä tupesta ja mursi kannen auki ja
alkoi ottaa esille papereja, jotka olivat läpimärjät, vaan muuten
vahingottumatta. Hän nosti vihkosen toisensa perästä ja luki ensi
sivulta suurilla kirjaimilla piirretyn nimen: *Mitenkä Jumalan armahtava
rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaansa edestä
taistellessaan*. Sitte pani hän jälleen paperit arkkuun ja kannen kiinni
sekä viskasi kaikki kauas ulos järvelle. Ilmassa aukesi kansi jälleen ja
suuret irtonaiset lehdet lentelivät, kunnes viimein vaipuivat ja
painuivat veden alle; mutta arkkunen ei painunut, se uiskenteli kansi
auki vesivirran mukana. Miihkali katseli vaiti sen kulkua, vaan
purskahti viimein naurun rehaukseen. Toiset katselivat häntä
kummastellen ja viimein kysyi Elias:
»Mitä siinä oli?»
Miihkali vastasi: »Siinä oli sen kierroksen alku, jonka minä nyt olen
astunut loppuun aina siitä asti, kun minä läksin vaeltamaan elämässä
itsetietoisena. Kun ympyrän loppupiste sattuu yhteen alkupisteen kanssa,
silloin on tiekin aivan valmis. Minun kiertokulkuni on valmis, loppu
yhtyi juuri nyt alkuun. Minä olen kiertänyt, tehnyt oikein suuren
kierroksen ja lopettanut samaan paikkaan, josta aloin. Mitä olemme
tuolla kiertomatkalla voittaneet, tietää Jumala, minä en sitä tiedä,
toden totta en tiedä ollenkaan!»
Elias otti häntä kädestä. »Tule lepäämään hetkeksi, minä rupean sinun
sijaasi. Kaaduthan sinä, ennenkuin vihollisetkaan tulevat.»
»Minäkö kaadun tai käyn lepäämään nyt? Juuri nyt, kun kuulemme itse
petoksen hiipivän keskellämme? Kuka se koira on, joka täällä käy
rosvoamassa? Ei, koira on liian rehellinen nimi hänelle. Kuka se Juudas,
se saatana on, joka rosvoelee meitä vielä viimeisessä hädässämmekin?»
»Niin kuka hän on? Kuka?» toisti Elias.
Vähän aikaa olivat kaikki vaiti. Sitte virkkoi talonpoika: »Eikö ole
synti sanoa, mitä uskoo, jos se usko voi tuottaa syntistä epäluuloa
jonkun raukan päälle, joka sitä ehkä ei kuitenkaan ansaitse?»
Miihkali katsoi häneen terävästi ja kysyi: »Mitä sitte luulet? Sano
suoraan.»
Talonpoika jatkoi: »Minä luulen Anteron kävelevän täällä
varastelemassa.»
»Se on mahdotonta! Eihän hän olekaan täällä», sanoi Elias.
Mutta talonpoika vastasi, niinkuin asiansa tarkkaan tietävä: »Olihan hän
täällä auttamassa meitä kaivostyössä. Päivän seisoi hän toisensa perästä
tuossa vasemmalla ja mätti lapiollaan multaa ja kiviä yhtä hyvin kuin me
muutkin. Olihan hän meidän kanssamme silloin, kun tämä linna
rakennettiin, ja koetteli sekä keihäitä että nuolia tiellä tuolla haudan
toisella puolella. Muistelkaahan vain, kyllä te näitte itsekin hänet.»
»Niin, oli hän täällä, nyt muistan», sanoi Miihkali ja talonpoika
jatkoi:
»Längenmäeltä hän tuli meidän kanssamme tänne samana päivänä, kun
voitimme venäläiseltä saaliin, ja hän riemuitsi enemmän kuin kukaan muu.
Laulelihan hän lakkaamatta tästä voitosta, joka meille tuotti rikkautta
pitkäksi ajaksi.»
»Vai niin, hän, meidän Anteromme», sanoi Elias miettivästi. »Ehkäpä
kyllä. Hänen tiensähän on jo kauan kulkenut alaspäin.»
»Ei häntä vielä saa tuomita; häntä on ensin kuulusteltava», sanoi
Miihkali.
»Hän pysyy siellä, jossa häntä ei voida kuulustella», vastusti
talonpoika.
Miihkali ei tahtonut vieläkään uskoa niin uskomatonta; sentähden hän
sanoi: »Missä hän ei minua kuule, siellä et sinäkään häntä näe; mutta
tässä ei saa mitään umpimähkään uskoa, pitää tietää.»
»Minä luulen sitä sentähden», sanoi talonpoika, »että Antero on kahdesti
käyttänyt meidän venettämme ja soutanut Tarhian yli itää kohti. Ensi
kerran, kun hän palasi, löysin veneen pohjalta nämä rahat, jotka
tietysti olivat pudonneet häneltä.»
Ja talonpoika antoi rahat Miihkalille, joka Eliaksen kanssa niitä
katseli ja tunsi ne venäläisiksi. Mutta sill'aikaa talonpoika jatkoi:
»Kun vene toisen kerran palasi, näin minä jauhoja sekä veneen pohjassa
että myöskin kantajan seljässä, ja se kantaja oli Antero. Hän oli aivan
valkoinen kuin mylläri.»
»Miksi ette sitä heti sanonut?» kysyi Elias.
»Kyllähän se olisi ollut sanottava, niin olisikin, mutta katsokaas,
herra, minun päähäni ei mahtunut, että asia oli niin, kuin se oikeastaan
oli. Kun minä näin hänen soutavan itään päin, niin ajattelin itsekseni,
että Antero oli rohkea vakoilija, ja kiittelin häntä sydämessäni, sillä
pelkuri hän ei ole koskaan ollut, muut asiansa olkoot miten tahansa.
Minä olen vieläkin näkevinäni hänet istumassa veneessä ja hymyillen
puhelemassa itsekseen, niinkuin ei syntiä ja häpeätä olisikaan
olemassa.»
Talonpoika raapasi korvallistansa. Hänellä ei ollut muuta sanomista,
mutta asia rasitti hänen mieltänsä.
Miihkali kysyi: »Kuinka on oikeastaan? Minusta tuntuu maa horjuvan. Onko
kunniantunto kuollut? Ja voiko omatuntokin kuolla?»
»Ei», vastasi talonpoika, »omatunto ei voi kuolla».
»Niin», toisti Miihkali, »omatunto ei kuole eikä sitä voida kuolettaa.
Minä sen tiedän.»
Eräs vakooja lähestyi kiireesti. Hän oli ollut etempänä tiedustelemassa
vihollisten asemaa ja palasi nyt ilmottamaan, mitä tiesi. Hän ensi
sanoikseen virkkoi: »Ei nyt ole oikein asia.»
»Mitä tiedät?» kysyi Miihkali.
»Venäläinen pysyy niin hiljaa ja näkemättömänä tässä ympärillä, mutta
vähän etempänä hänen rannastaan on vasta alkanut elämä ja liike. Hän on
olevinaan kuollut ja kaukana, mutta nyt hän vasta näyttää oikein
rupeavansakin elämään.»
»Mitä hän puuhaa?»
»Hän kaataa suuret alat metsää ja rakentaa täydessä puuhassa, mutta
mitä, en tiedä oikein vielä, kaikki on vasta alussa. Jaakko tuli
toiselta puolelta ja lörpötteli venäläisen saaneen tiedon meidän
asemastamme, niin ett'emme muka enää ole turvassa, vaan saatamme joutua
piirityksiin.»
»Hyvä», vastasi Miihkali, »saavatpahan sitte ainakin piirityslinjansa
veriseksi. Käske Marttia», jatkoi hän vakoojalle, »panemaan toisen
verran vahtia lisäksi. Minä sittemmin itse käyn vielä kaikkia katsomassa
tänä yönä. Mutta te kaksi saatatte levätä. Hyvää yötä!» Ja hän viittasi
sekä vakoojalle että vahdille, jotka molemmat läksivät levolle.
»Mene sinäkin lepäämään, Mikko», pyysi Elias. »Ethän sinä tätä kaikkea
kestä; onpa ihan ihme, että sinä enää oletkaan meidän joukossamme.»
»Kyllä minä ehdin levätä haudassa. Siellä ei meitä enää häiritse mikään
taistelu, hyvä veli.»
Elias katsoi vähän aikaa vaiti sotakumppaniansa ja virkkoi sitte
lämpimästi: »Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla,
niin kertoelee se sinusta.»
Ilo välähti Miihkalin kuihtuneista, kalpeista kasvoista ja hän kysyi:
»Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla, niin se ei
unhota minua; sano, uskotko sen? Vaikka minä olen ainoastaan tahtonut,
vaan en jaksanut?»
»Siitä olen varma, sillä kansamme ei voi unhottaa sankareja, jotka ovat
taistelleet, niinkuin Yrjö ja sinä.»
Miihkalin silmät tähystelivät, niinkuin olisi hän nähnyt jotakin
kajastusta entisyydestä; hän sanoi: »Yksi olisi laulanut mielellänsä
meidän teoistamme, sen tiedän varmaan, mutta häntä ei enää ole.»
»Häntäkö?» kysyi Elias. »Ketä? Ihan varmaan tarkotat Elinaa.»
»Elina ei laula sankarilauluja, hän kulkee vain hiljaista rauhan tietä.»
»Eikö hän? Kuka sitte laulaa sinun muistoasi?» kysyi Elias ihmetellen.
»Ei kukaan, ja vähäpä siitä. Kun kaikki muukin kukistuu kuolemaan,
voinhan silloin minäkin vaipua unhotuksen hautaan.» Väsymystä ja
surumielisyyttä kaikui hänen äänestänsä, mutta hän rohkaisihe ja jatkoi
pontevasti: »Mutta ei, me emme vielä jouda kuolemaan. Kaarle-kuningas
palaa tänne meidän luoksemme ja alkaa uusien, suurien voittojen ajan.»