Miihkali katsahti sinnepäin ja näki kenraalin miekka kädessä yksin
taistelevan monia kymmeniä vastaan; hän näytti olevan hukassa.
»Pelastakaa kenraali!» huusi Miihkali ja lähetti kumppanit pois
luotansa.
Venäläiset ahdistivat, mutta suomalaiset seisoivat jäykkinä, ja vielä
kerran hymyili onni heille, mutta ylt'ympäri piiritettyinä kukistuivat
he viimein mahtavan voiman alle ja taistelu oli päättynyt tappioon.
Pimeys, lumipyry ja savu kietoivat kaikki tyyni läpinäkymättömään
verhoon, peittäen niinhyvin toisten kuolintaistelun ja epätoivon kuin
toisten pauhuisen riemunkin.
Heti kun meteli vähän tyyntyi, näkyi ruhtinas Galitsin yksinään
ratsastelevan ja katselevan veristä taistelutannerta. Upseeri lähestyi
ja ruhtinas sanoi hänelle: »Tässä makaa monta jaloa ja urhoollista
sankaria, jotka ansaitsevat kunnioitusta; he täyttivät velvollisuutensa
kuin miehet.»
»He taistelivat hurjasti, mutta meillepä se kuitenkin voitto jäi»,
vastasi upseeri voitonriemussaan.
»Mutta se on minulle vieläkin oikea arvotus», jatkoi ruhtinas, »sillä
kaikki näytti jo niin pahalta meidän miehillemme, ja minä olin jo ihan
valmis peräytymään. Meidän vasen siipemme ajettiin pakoon ja voitto oli
jo aivan livahtamaisillaan suomalaisille, mutta silloin petti De la
Barre paeten ratsumiehineen ja vieden voiton kanssansa.»
»Minkähän tähden hän lienee niin tehnyt?» ihmetteli upseeri.
»Jos hän olisi vain pysynyt levollisena ja poltellut rauhassa piippunsa
loppuun, niin olisimme me joutuneet tappiolle», vastasi ruhtinas ja
katseli kaatuneita, joita makasi mykkinä ja kalpeina niin pitkälle kuin
silmä kantoi. Monenlaisia tunteita liikkui hänen rinnassaan ja viimein
hän sanoi vakavasti:
»Levätkööt rauhassa kaikki, jotka tässä makaavat! Heiltä ovat vaivat
loppuneet ja päivän työ. Meidän on voitto, mutta kunniasta annamme
mielellämme osan Suomen sankareille, joiden maine ei kuole.»