»Yhtä totta se on, kuin että hän tuossa makaa. Hän oli etuvartijana, kun
venäläisen ratsuväen ensi osasto syöksähti esiin ja silloin jymähtivät
meidän rautakanuunamme esikunnan majan vieressä, mutta ensimmäinen kuula
ei ylettynyt viholliseen asti, vaan lensi suoraa päätä häneen, joka
tuossa makaa.»
Syvään huoahten levitti Iikka ratsupojan päälle vanhan hevosloimen ja
sanoi: »Hän on kuoleman oma, ja jos hän merkitsee taistelun päätöstä,
niin olemme kaikki hukassa.»
»Vaiti pahan onnen korppi!» tiuskasi toinen sotamies. Älä ennusta pahaa
ennen aikojaan, tai muuten minä kiskon kielen kurkustasi, ennenkuin se
ehtii laimentaa ja himmentää katseet, jotka nyt pyrkivät voittoon.» Hän
katsoi Iikan suruista muotoa ja jatkoi: »Joko te synkistytte, no antakaa
anteeksi ja unhottakaa, mitä sanoin; mutta älkää puhuko semmoista. Kas
tässä käteni, ollaan sovinnossa ja jääkää hyvästi.»
Sotamiehet riensivät pois taisteluun, joka kiihtyi tulisemmaksi joka
hetki. Venäläinen voima oli mahtavan suuri, mutta kuitenkin työnnettiin
se takaperin ja voitto näytti kallistuvan suomalaisten puolelle. He
ponnistivat joka mies tänään kaikki voimansa, mutta monipa heistä
myöskin kalpeni ainiaaksi. Niiden joukossa oli Israel Peldan. Hän
taisteli pienen osaston johtajana, mutta haavottui ja kaatui. Hänen
miehensä syöksivät ohitse ajamaan pakenevaa vihollista takaa, mutta
kaatunut johtaja viimeisiä hengähdyksiään huoaten kielsi sanoen:
»Ei sinnepäin, pojat, pysykää hyvästi koossa ja pohjoista kohti suoraan
keskelle taistelua! Meidän miehemme voittavat mutta tarvitsevat apua.
Minä en tule kanssanne. Jääkää hyvästi sotakumppanit! Menkää te
voittoon, minä lähden kuolemaan.»
Eräs sotamies kumartui hänen puoleensa sanoen: »Emmekö saa viedä teitä
rekien luo, ehkäpä elämä vielä palaa?»
Mutta Peldan viittasi kiirehtien. »Vähäpä minusta lukua. Nyt jo kuolen.
Ei, nostakaa minua, tuolta kuuluu voittoriemu.» Hän pyöritti hattuaan.
»Hei Armfelt! Eläköön Suomi!»
Sankari ei jaksanut enää, hän putosi maahan ja kuoli nuoruutensa
keväässä, ja uusia miesjoukkoja syöksyi hänen ylitsensä.
Suomalaisten vasenta siipeä ahdistettiin kovasti jo taistelun alussa,
mutta se piti urhoollisesti puoliansa ja sai viimein apua. Oikea siipi,
johon vihollinen ei ollut koskenut, komennettiin jään yli tulisimpaan
kahakkaan, ja sitte venäläiset lyötiin kaksi kertaa takaisin ja heidän
omat kanuunansa käännettiin heitä vastaan. Ne olivat jo kuitenkin
naulatut ja sentähden kelpaamattomat.
Suomalaisjoukko juoksi Fieandtin johdolla ja huusi riemuiten mennessään:
»Eespäin, eespäin! Tänään on voitto meidän!»
Kapteeni Sising tuli heitä vastaan toiselta taholta vastaten: »Seis,
seis Herran tähden! Missä on ratsuväki? Meidän selkäämme hyökätään
pohjoisesta päin!»
Mutta toisaalta huudettiin: »Päinvastoin etelästä! Missä on De la
Barre?»
»Missä hän on? missä?» kuului joka taholta.
Stjernstedt riensi vasemmalta puolelta huutaen: »Herran tähden
keskukseen, heti paikalla, sieltä pitää torjua ne, jotka ryntäävät
etelästä päin! Jalkaväkeä ahdistetaan joka taholta, sillä De la Barre on
kavalasti paennut ja hänen kanssaan on hänen väkensä pettänyt meidät.»
»Onko ratsuväki paennut?» kysyttiin joka taholta hätäillen.
»On», vastasi Flemming hengästyksissään, »kaikki paitsi turkulaiset.
Aksel Bure ja majuri Freudenfelt kaatuivat juuri nyt.»
Miehiä kaatui yhä enemmän molemmilla puolilla, suomalaisten päällikköjen
rivi harveni harvenemistaan, ja viimein täytyi aliupseerin johtaa kolmea
rykmenttiä. Häiriö eneni ja väki riensi eri tahoille. Viimein näkyivät
suomalaiset hajallaan pakenevan ja huuto kuului: »Kaikki on hukassa!
Mahtavampi voima voittaa, kavallus antoi meidät sen käsiin.»
Miihkali taisteli lippu kädessä ja sotamiehet seurasivat häntä.
Pienoinen joukko harveni yhä enemmän ja yhä enempi vihollisia tunkeutui
sen kimppuun.