Napuen taistelu.
Armfeltin kasvot hiukan kalpenivat, hän huoahti syvään ja sanoi: »Hyvä,
että tulevat! Jo onkin saatu kylliksi odottaa. Pärisköön rumpu! Kootkaa
kaikki rukoukseen! Se on ehkä viimeinen hyvinkin monelle. Missä
hevoseni?» Hän kääntyi De la Barreen päin, joka jo kiiruhti pois.
»Kuulkaas, De la Barre, veljeni! Sananen vielä ennenkuin eroamme.»
De la Barre palasi Armfeltin luo ja hän jatkoi: »Mitä hyvänsä lienee
mielessäsi piillyt minua vastaan, syystä tai syyttä, niin anna nyt
minulle kättä sovinnossa, veljellisesti; kas tässä on minun käteni.»
De la Barre ojensi vaiti kätensä, mutta Armfelt ei tyytynyt sen
puristukseen, vaan sanoi: »Miten kylmästi sinä kättä annat. Ennustaako
se tien nyt loppuvan, jota olemme niin kauan yhdessä astuneet?»
De la Barre vastasi kylmäkiskoisesti: »Pitääkö nyt tyhmäin etuluulojen
saada vallita miestä, joka johtaa tuhansia ja jota sekä ylhäiset että
alhaiset alinomaa ylistelevät sotajoukkomme ensimäiseksi mieheksi?»
»Jää hyvästi!» sanoi Armfelt. »Ota vastaan tässä viimeiset sanani!
Tulkoon kohtalomme millaiseksi hyvänsä, niin minä en koskaan, en hädässä
enkä ilossa, unhota, että sinä olit aseveljeni.»
Liikutuksen tunne värähti De la Barren kasvoissa ja hän ojensi vielä
kerran kätensä Armfeltille. »Te jätätte rehellisen nimen perinnöksi
jälkeläisillenne», sanoi hän.
»Armfelt-suvun vaakunakilpi ei koskaan tahraudu», vastasi hän ylevästi.
De la Barre hymyili epäilevästi. »Tulevaisuus ei näyttele mitään ennen
aikojaan. Puhukaa te vain omasta puolestanne.»
Armfelt aikoi niitä sanoja vielä vastustaa, mutta De la Barre viittasi
jäähyväisensä ja riensi pois.
Ylipäällikkö kääntyi sotamiesten puoleen. »Kuulkaa, miehet,
tunnussanamme on tänään: Jumalan avulla!» Ja hän hypähti ratsunsa
selkään ja katosi näkyvistä.
Yö ja aamu olivat kuluneet, päivä alkoi pilvisenä; taivasta verhosivat
raskaat, lyijyharmaat pilvet. Tuuli kiihtyi, kova tuisku alkoi. Tuskin
kykeni erottamaan kättänsä silmäin edestä, ja pakkanen puristeli vielä
tuntuvammin kuin edellisinä päivinä. Mutta nyt näyttivät väsyneet ja
köntistyneet sotamiehet yht'äkkiä virkistyvän eikä sitä ollenkaan
tuntevan. Niin oli, kuin tyttö oli tulen luona sanonut: nyt oli vain
yksi asia ja nyt kaikkia ja jok'ainoata tarvittiin.
Rummut pärisivät kehottavasti, mutta vaikenivat taas; sen sijaan kuului
virren veisuu, kaikki päät paljastuivat ja miehet sitte kumartuivat
aseitansa vasten lyhyeen rukoukseen.
Se tuskin ehti loppua, kun jo uusia suksimiehiä syöksähti sanaa tuomaan.
Lumi tuprusi heidän ympärillään ja he jo kaukaa huusivat: »Nyt ne
tulevat kuin synkät pilvet, kymmentuhansia, kanuunat jyrisevät! Tuo tuli
joka leimuaa takanamme, nousee Turpalasta! Sen venäläiset sytyttivät!»
Korkealle leiskuivat liekit palavasta kylästä, ja nyt sytyttivät
suomalaiset itse Napuen, niin että liekit tuulessa levisivät huimalla
vauhdilla. Pelloilla palavien talojen vieressä oli nyt taisteltava.
Musiikkia kuului etempää ja sitte pari kanuunan laukausta. Viholliset
tulivat pikamarssissa. Jalkaväen ensi linja marssi pitkin jäätä Napuen
kylää kohti ja nousi pohjoisrannalle suomalaisten vasenta siipeä
vastaan. Kohtapa jo ajoi ratsuväkikin metsästä. Palavista kylistä
nouseva kuumuus oli lisännyt tuulen vauhtia; myrskyksi kasvaen ajoi se
lunta ja savua vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin voivat
edes raottaakaan silmäluomiaan. Taistelu tuli kuitenkin tulisemmaksi
kuin missään ennen.
Heti kun ensimäiset kanuunain jymäykset kuuluivat, kantoivat muutamat
sotilaat yhtä haavottunutta rekien luo, jossa naiset olivat valmiina
ottamaan vastaan. »Pitäkää varanne! Tässä on alku, ja se on paha merkki
enteeksi.»
Iikka kumartui haavoitettua tarkastelemaan. Hän oli kuollut ja
vaimovanhus päivitteli: »Hän on piispan aatelis-ratsupoika! Pitikö hänen
nyt ensinnä kaikista kaatua!»
»Niin», sanoi eräs kantajista. »Juuri hänen haavastaan onnettomuus
huutaa meille pahaa ennettä, sillä hän ei kaatunut vihollisten
hyökätessä, vaan meidän omasta leiristämme lentänyt kuula hänet
surmasi.»