Vaimovanhus nyykytti päätään paljon sanovasti ja vastasi: »Onni on
uskotun, sentähden sen onnettomuus voittaa; mutta uskottomuus voi
välistä olla onnellisempi kuin uskollisuus, sentähden minä en luotakaan
onneen enkä myöskään usko, että siihen aina kannattaa luottaa sen, joka
pelastaa itselleen onnen ainiaaksi.»
Armfelt kääntyi De la Barren puoleen. »Olikohan tuossa varotus? Mitä hän
oikeastaan tarkotti?»
De la Barre nykäytti halveksivasti olkapäitään. »Minä en ymmärrä
suomalaista, minusta hän on liian umpimielinen. Minun
ranskalais-puolalainen vereni on liian lämmin, mieltyäkseen tämän maan
kylmään ja kuivakiskoiseen äänilajiin.»
Armfelt jatkoi keskusteluaan Iikan kanssa. »Kuinka te muuten jaksatte
täällä? Tämähän on jo kolmas yö.»
Iikka sulloi pataan vehreän olkilyhteen ja ammensi siihen enemmän lunta.
»Vähäpä minusta, joka toimiskelen täällä lämminten tulien luona», sanoi
hän, »huonommin ne voivat tuolla alhaalla jäällä.»
De la Barre kumartui tirkistelemään pataan. »Mitä tuo on? Keitetäänkö
sitä hevosväen hevosille?»
»Siitä tulee viiniä niille, jotka lähtevät kuolemaan.»
»Viiniä hevosilleko?» kysyi De la Barre.
»Ei, herra, vaan niille jotka puolustavat maata ja teitä tänään. Mutta
missä hätä pitelee kiinni tuopinkorvasta, siinä humala ja hunaja eivät
kuohu yli laitojen. Paremman puutteessa on tämä kuitenkin kyllin hyvää,
varsinkin näissä padoissa. Niissä on mehua katajanmarjoista, ja kun
rauhallisissa asunnoissa on kyllin aikaa laittaa niistä juomaa, vähän
jauhoja sekaan pannen, niin kelpaa se hääpitoihinkin; mutta tässä on
kiire ja hätä, sentähden on se katkeraa ja heikkoa, mutta kuitenkin
lämmittävää ja parempaa kuin paljas vesi.»
De la Barre osotti pataan, jonka vieressä he seisoivat. »Vaan entä tuo?
Ovathan ne vehreitä olkia keskellä talvea. Eikö niitä keitetä
hevosille?»
»Jos Jumala suo meidän elää huomispäivään, niin hevoset saavat sen
keitetyn rehun, mutta ei ennen. Se on menneenkesäisten ohrapeltojen
vihanta laiho. Ihmiset leikkasivat peltonsa, ennenkuin laiho pääsi
tähkälle, sillä jos se kerran ehti valmistua, niin tiedettiin, että sen
olisi kruunu ottanut, ell'ei sota ehtinyt sitä jo ennemmin hävittää.
Sentähden he kätkivät oljet talveksi, keittääkseen niistä hädän hetkinä
edes vähän voimaa. Sitä voimaa ei juuri kannata kehua, mutta täydestä se
saa kelvata, varsinkin lapsille, kun taloista maito loppuu. Mutta kaikki
mitä oli koottu ja säästetty monen peninkulman alalla, on nyt tässä.
Äidit ovat riistäneet viimeisenkin aarteensa lapsiltaan, estääkseen edes
muutaman päivän meidän sankarejamme kuolemasta nälkään ja paleltumasta.»
»Mitä heillä sitte itsellään on?»
»Ei mitään! Mutta isänmaa ennen kaikkea.»
»Entä jos he kuolevat nälkään meidän taistellessamme?»
»Niin kuolevat he onnettomuudesta, mutta vapaiden kuoleman. Ennen hauta
Suomessa kuin orjuus vihollismaassa. Sentähden myöskin jok'ainoa panee
viimeisen voimansa miekan kärkeen huomenna.»
De la Barre katsoi ihmetellen vaimovanhusta ja sanoi sitte Armfeltille:
»Kummallinen maa ja kansa, jossa kaikki toisella kädellä työntää minua
pois ja toisella kuitenkin pitää kiinni.» Ja Iikan puoleen kääntyen
jatkoi hän: »Kun miehet kukistuvat, vetävät he kanssansa myöskin vaimot
ja lapset kurjuuteen. Sotamiehen ei pitäisi saada kaikkea.»
Iikka oli vaiti, niinkuin ne sanat eivät olisikaan koskeneet häneen. Hän
kaatoi pullosta viinaa pikariin ja tarjosi Armfeltille. »Ensimäisten
pitää saaman parasta.»
Armfelt taputti vaimoa ystävällisesti olkapäähän. »Kiitoksia, minä juon
pikarin teidän kanssanne, mutta en siitä pullosta; sen säästämme
haavotetuille. Täyttäkää pikari meille kummallekin padasta!»
Iikka kaatoi viinan takaisin pulloon, täytti pikarin padasta ja antoi
sen Armfeltille, joka juodessaan sanoi:
»Kiitos uskollisesta kumppanuudesta, Iikka! Jos Jumala suo meille
voiton, niin kutsun teidät juomaan minun kanssani pikarin vihollisen
viiniä, vaan jos joudumme tappiolle, niin emme ehkä enää koskaan näe
toinen toistamme.»
Iikka nyykäytti myöntävästi päätään. »Kyllä mies tietää, missä on
syntynyt, tietääpä myöskin, missä on elänyt, vaan missä kunkin hauta on,
sitä ei kukaan tiedä. Jumala suojelkoon teitä, jalo herra!» Hän joi.
»Ettekö tarjoa pikaria myöskin De la Barrelle, urhoolliselle
kenraalille, joka on niin kauan yhdessä meidän kanssamme nauttinut
kaikkia iloja ja suruja?» kysyi Armfelt.
»Jos käskette, herra kenraali.»
Armfelt huomasi hänen kylmyytensä, vaan jatkoi: »Ystävyyden pikari on
ystävällisesti tarjottava ja ystävyydellä otettava vastaan; ei sitä
päällikkö voi käskeä.»
Iikka huuhtoi Armfeltin pikarin ja alkoi sitä täyttää, samalla puhuen
vastaukseksi: »Perin harvoin päälliköt antavat ystävyyttä kuormastossa
olijoille niinkuin minulle. Te olette kaikille yhtäläinen, jalo herra,
mutta sentähden ei olekaan toista teidän vertaistanne.»
Hän ojensi pikarin De la Barrelle. »Tahdotteko, kenraali, juoda
voittomme onneksi ja siksi menestykseksi, jota toivomme?»
Mutta De la Barre viittasi eittävästi. »Säästäkää niille, jotka ovat
paleltumaisillaan tuolla jäällä. Kyllä sittekin ehdimme juoda voittomme
kunniaksi, kun sen ensin saavutamme.»
Monta suksimiestä tulla, syöksähti esiin huutaen: »Venäläinen jalkaväki
on lähtenyt Ilmajoelta liikkeelle tänne päin. Galitsin itse johtaa, ja
kohta he jo ovat täällä.»