Muuan sotamies vastasi: »Hän pilkkaa kuningasta ja päällikköjä ja
puhelee maan myömisestä viholliselle.»
»Hm», sanoi kenraali, »vai olet sinä semmoinen mies. No, pojat, minkä
tuomion me lausumme sellaisesta miehestä?»
Sotamiehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Viimein lausui joku: »Jos me
varmaan tietäisimme hänen tarkottavan totta sanoillaan, niin
tuomitsisimme hänet kuolemaan, vaan koska kukaan ei tahdo uskoa miehestä
niin pahaa, kuin hänen sanansa osottavat, niin eläköön hän, vaan
jalkaväki ei enää tahdo, että hän saisi pitää sen univormua. Ehkä hän
kelpaa hevosväkeen.»
»Mitä meidän tarvitsee olla huonommat», huusivat ratsumiehet toiselta
taholta. »Emme mekään ota vastaan Anteroa.»
»Siis kumppanien hylkäämä ja tämmöisenä päivänä!» sanoi Armfelt
hitaasti. »Antero, sinä entinen asekumppani, nyt on musta tahra
nimessäsi, ja omat kumppanisi ovat pyhkineet sinut pois luettelosta. Se
on pahempi kuin kuolema. Kukapa olisi sitä luullut? No niin, te tiedätte
että minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi
kuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka
rikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita,
sillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden
kuluttuakin puhutaan. Mitäs arvelette, pojat, jospa jättäisimme tuomion
ja antaisimme Anteron marssia taisteluun pohjalaisten kunniarikkaassa,
paljon kokeneessa univormussa ja näyttää katuvansa ajattelemattomia
sanojaan sekä voittaa takaisin, mitä oli nyt juuri kadottamaisillaan?»
Taaskin neuvottelivat sotamiehet ja lausuivat viimein päätöksen:
»Parempi on vapauttaa kuin tuomita; hän tulkoon meidän kanssamme, jos
hän lupaa parantua.»
»Lupaatko kumppaneillesi elää ja kuolla kunnialla?» kysyi Armfelt.
»Mitäpä minun kunniastani!» vastasi Antero heittäytyen hangelle, jossa
hän itki kovasti ja katkerasti.
»Nouse pois, Antero! Lupaa taistella meidän kanssamme uskollisesti ja
rehellisesti, niinkuin tähänkin asti. Annapas minulle kättä.»
»Minun käteni on teille liian halpa!»
»Sotamiehen käsi, joka on rehellisesti suorittanut tehtävänsä, on yhtä
hyvä kuin kenraalinkin. Anna nyt minulle kättä pantiksi, että kadut ja
parannut.»
Antero ojensi melkein lapsellisesti pakkasesta punottavan kätensä ja
kumartuen sitä tarkastelemaan sanoi: »Näettekö, se on aivan musta. Minua
palelee niin hirveästi.»
Armfelt tempasi auki nuttunsa ja veti sieltä esiin pitkän villahuivin.
»Kas tässä! Enempää minulla ei ole antaa. Jos tahdotte katsoa, ei teidän
päällikkönnekään nutun alla ole parempia varustuksia eikä enempää kuin
teilläkään. Eivätkä nuo saappaatkaan ole paremmat. Tästä irtosi pohja
eilen, mutta nyt ei kukaan jouda paikkaamaan; minä vain käärin riepua
jalkaani.»
Antero seisoi kahdella päällä, huivi kädessä, ja katsoi kenraalia.
»Kääri vain se ympärillesi muistoksi Kaarle Kustaa Armfeltilta.
Mielelläni minä lahjottaisin teille kaikille jotakin tämän hetken
muistoksi, kun ehkä viimeisen kerran näin keskustelemme; mutta minulla
ei ole enää muuta jäljellä kuin lämmin sykkivä sydämeni, joka on
viimeiseen asti tekevä työtänsä Suomen ja sen kansan hyväksi. Siitä
sydämestä minä nyt otan muutamia sanoja ja kiitän teitä kaikista niistä
vuosista, jotka olemme eläneet yksissä taisteluissa ja vaaroissa saman
lipun ympärillä. Me olemme tänä aikana oppineet kunnioittamaan ja
pitämään toinen toistamme urhoollisina, rehellisinä miehinä. Me olemme
kokeneet paljon, mutta saavathan muutkin kokea, vaikk'eivät saa niinkuin
me kärsiä ja taistella suuren, pyhän asian puolesta; se on meidän
kuolematon kunniamme. Elämän suuri pääasia ei ole, miten helposti on
päästy kaikesta, vaan mitä varten on eletty ja miten uskollisesti on
pyritty tarkotuksien perille. Uskollisuutta, pojat! Uskollisuutta niin
vähissä kuin suurissakin asioissa. Eläköön kuningas!»
»Eläköön!» huusivat sotamiehet vastaukseksi.
»Eläköön Armfelt!» virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa
tunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän
heidän käsissänsä ylös ilmaan.
De la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää.
Muutamia värähdyksiä näkyi hänen kasvoissansa, voimatta kuitenkaan tehdä
niitä elävämmäksi; ne pysyivät synkkinä, ainoastaan silmänräpäyksen
ajaksi kalveten.
Sotamiehet huomasivat De la Barren tulon ja Aabel kysyi lähinnä
seisovilta: »Emmekö hurraa myöskin De la Barrelle?»
»Se on teidän asianne», vastasi Simo. »Jalkaväellä ei ole mitään
tekemistä sen miehen kanssa.»
»Olihan ratsuväkeäkin hurraamassa Armfeltille.»
»Entä sitte», virkkoi Simo, »kuningas kyllä tunnetaan kypärästään, ja
osaatpa sinä itsekin erottaa heidät.»
Kenraalit ehtivät jo ohitse ja hurraaminen jäi sikseen.
»Mitä se melu merkitsi?» kysyi De la Barre.
»Se koski kavallusta, mutta toivoakseni oli kaikki vain pelkkää
väärinkäsitystä.»
»Kavallustako!» ihmetteli De la Barre. »No niin, sepä toden totta
olisikin luonnollinen päätös tästä kaikesta, eikä mikään äkkiarvaamaton
ilmiö. Mielettömyys teidän ajatustanne ohjasi, kun vastoin kaikkien
muiden neuvoa päätitte taistella tässä.»
Armfelt pysähtyi. »Haluaisitteko te yhä vielä Ilmajoen metsiin ja
olisiko meidän ollut parempi taistella siellä?»
»Tietysti», vastasi De la Barre. »Siellä olisimme voineet tiheillä
saarroksilla suojella itseämme. Täällä on kaikki avoinna, ja kun meillä
on niin vähäinen voima vihollisen 20,000:tä vastaan, on tähän
pysähtyminen hulluutta ja varma kuolema. Parempi metsääkin olisi vielä
ollut Vöyrin solake.»
»Minulla on aivan päinvastainen vakuutus, sillä metsän hakkuu olisi
enemmän vahingottanut ja väsyttänyt meitä itseämme kuin vihollista, kun,
Jumala paratkoon! emme kuitenkaan ole kyllin voimakkaat saarroksia
puolustamaan. Solakkeita on talvisaikaan yhtä vähän Vöyrissä kuin
muuallakaan koko maassa, sillä kaikkihan nyt on tasaista ja tiet yhtä
huonot kaikkialla. Vahvempi vihollinen ei kuitenkaan pidä lukua tiestä,
vaan kulkee, mistä mielensä tekee, ja se pitää heikomman ottaa
huomioonsa. Tuskin on meillä koko tällä puolella maata kolmeakaan
luotettavaa solaketta, varsinkaan nyt, kun vihollinen on näyttänyt
kykenevänsä kuljettamaan kokonaisia rykmenttejä järvien yli, niin että
hän milloin hyvänsä voi piirittää meidät.»
»Tuohon», intti De la Barre, »minä en yhdy ollenkaan; vaan jos
todellakin on niinkuin sanotte, olisi meidän vielä kerran pitänyt
peräytyä ja odottaa kevättä, sillä jos mikään on raskasta, niin ainakin
on tuo tahallaan meneminen teurastuspenkille tämän vähäisen voiman
kanssa, jonka rohkeus ja kestävyys kärsimisissä kyllä on aivan
verraton.»
Armfelt hymyili suruisesti ja sanoi: »Selvään kuuluu vieras noista
sanoista, sillä ainoastaan se, joka ei koko sydämestään ole kärsinyt
tämän maan kanssa, jaksaa ajatella, ett'eivät ne kärsimykset nytkään
loppuisi. Hänen silmänsä ei näe, mikä kiihkeä halu elää joka sydämessä
kuolettaa viimeinkin epävarmuus, joka jo kauan on rammannut jäseniemme
viimeistä voimaa ja kiskonut sydämestämme viimeisenkin toivon. Me olemme
jo kylliksi odotelleet ja peräytyneet, nyt seisomme tässä ja voitamme
taikka kuolemme.»
»Te puhutte mahtivallan kieltä ja vaaditte kuuliaisuutta.»
»Minun ääneni on kansan ääni, minä tahdon samaa kuin se.» Armfelt otti
taskustaan kirjeen ja avasi sen. »Tässä on sitä paitsi kuninkaan
viimeinen ilmotus, jossa hän pyytää minua olemaan millään ehdolla
väistymättä, vaan kestämään ja taistelemaan viimeiseen mieheen.»
De la Barre vastasi halveksivalla äänellä: »Hyvähän on olla herrana, kun
jumaloidaan ja totellaan kuin kuningasta. Missä te astutte, siinä toivo
vilkastuu ja siinä kasvaa rohkeus ja puolikuihtunut voima jälleen elpyy
sekä nuorukaisissa että miehissä, ja luottamus teihin saa jokaisen
luottamaan itseensäkin ja tulevaan aikaan.»
Armfelt katsahti iloisesti ylös sanoessaan: »Eihän se ole muuta kuin
että kansa tuntee minua kohtaan samaa kuin minä heitä kohtaan. Yhdeksän
vuoden ikäisenä poikana tulin minä tänne kotiseudustani Nevan tuolta
puolen, isättömänä ja ilman muuta rikkautta kuin kaksi tyhjää kättä.
Täällä minä sain leipää ja palkkaa», kertoi hän hymyillen, »sainpa
hevosenkin ja ennen kaikkea luottamuksen omaan itseeni. Sitte minulle
elämä opetti kaikenlaista vieraassa maassa, mutta jos luen kaikki
yhteen, niin on se ennen kaikkea opettanut minut rakastamaan
velvollisuutta ja tätä kansaa, joka pitää velvollisuutta korkeimpana
kaikesta.»
»Tehkää, miten tahdotte, mutta vastatkaa myöskin seurauksista», vastasi
De la Barre tylysti.
Kenraalit saapuivat sen tulen luo, jossa Iikka keitti ja puuhasi. »Onko
teillä kylläksi tarpeita haavotettuja varten, kun tarvitaan», kysyi
Armfelt.
»Kyllä minä paikkailen ja sitelen, jos te vain säilytätte meidän
paikkamme», vastasi vaimovanhus luottavasti.
»Onko teillä kylliksi siteitä kaikille, jotka verta vuotavina tulevat
taistelusta?» kysyi Armfelt vielä.
»Eipä juuri liiaksi, mutta ei puutettakaan. Palttina loppui, mutta tässä
on revittyä tuohta, pehmeätä kuin silkki. Tappuroita ja heiniä on
myöskin sekä tervaa lisäksi, joka on kaikkein parasta. Jos Jumala suo
meille elämää ja voiton, niin tulemme kyllä toimeen sillä, mitä meillä
on.»
»Tiedättehän, mitä sankarimme kärsivät ja kestävät ja minä myöskin. Me
tiedämme molemmat, ett'eivät he lellittele vaaraa; me tiedämme, minkä
arvoiset he ovat taistelussa, ja sentähden minä luulen sen onnistuvan;
sillä meillä on oikea asia ja sitä Jumala auttaa.»
Iikka katsahti synkän näköisenä ylhäiseen herraan. »Jumala on kyllä
teidän kanssanne, herra kenraali, sillä te olette oikeudentuntoinen
mies; mutta olihan Jumala paratiisissakin, vaan kuitenkin pääsi sinne
käärme. Sen ne opettivat minulle nuoruudessani.»