Armfelt.
»Hiljaa pojat!» kehotti Elias. »Katsokaa, kuka tuolla tulee!» Ja hän
viittasi Armfeltiin päin, joka nyt juuri lähestyi.
Kenraali oli kuullut Eliaksen puheen ja kysyi: »Kelle te puhuitte?
Voitteko taata, että ne sananne olivat tarpeen?»
»Hallitus on kansan peili, ja missä se särkyy, siellä särkyy kaikki
muukin. Tässä puheltiin kavalluksesta.»
Armfelt löi otsaansa. »Kavalluksestako? Onko mahdollista? Täällä, näiden
keskellä? Näiden, joihin minä olen luottanut aivan viimeiseen asti!»
Elias katui ja sanoi rauhottaen: »Voittehan, teidän ylhäisyytenne, tehdä
nyt, niinkuin monesti ennenkin. Monta ajattelematonta sanaa synnyttää
tämä kurjuuden aika.»
»Mutta sen sanan haamukin on liiaksi.» Ja kenraali hyppäsi lähimpään
rekeen, josta alkoi kovalla äänellä puhua:
»Ystävät ja aseveljet! Kuulkaa minua, minä tahdon tänä hetkenä puhua
teille kaikille. Minun luottamukseni teidän miehuuteenne, teidän
kunniantuntoonne ja uskollisuuteenne on ollut niin horjumaton, että minä
ihan epäilemättä olen pitänyt tätä armejaa urhoollisimpana ja
uskollisimpana maamme puolustajana, kuin Suomi olisi koskaan voinut
mistään löytää. Minä olen katsonut suurimmaksi kunniakseni, että olen
saanut olla teidän johtajananne, ja vaikka koko maailma olisi sanonut,
että teidän joukossanne on edes yksi ainoakaan, joka kieltäytyisi
seisomasta kuin mies viimeiseen asti, niin minä olisin vannonut sitä
häjyksi valheeksi. Mutta nyt puhutaan meidän omassa keskuudessamme
sanoja, jotka viittaavat sinne päin, että minä olisinkin ehkä ollut
väärässä. Tässä on lausuttu helvetistä tullut sana: kavallus! Mitä pitää
minun siitä sanoa? Mitä?»
»Vastatkaa itse puolestanne», sanoi Elias, »te jotka aloitte.»
Simo osotti Anteroa. »Tuohan se pani arpaa nappuloilla, miten kauan
vielä kestää, ennenkuin venäläiset omistavat Suomen.»
»Vai sinä, Antero! Senkö näköinen se kavaltaja on?» kysyi kenraali
suruisesti tarkastellen syytettyä.
»Ei häneen ole luottamista!» huusi moni ääni.
»Sotakumppanit!» jatkoi Armfelt. »Se mies, joka nyt teidän
päällikkönänne puhuu teille, ei ole aina ollut kenraali. Olen minäkin
tavallisena sotamiehenä seisonut rivissä ja kantanut muskettia;
sentähden tiedän minä yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä teistä, ett'ei kukaan
rehellinen sotilas, ei häivinkään, tahdo palvella yhdessä sen kanssa,
jonka sotilaskunniasta ei olla oikein varmat. Paljas epäluulokin ja
epätietoisuus riittää tuottamaan häpeää ja kunnian menetystä koko
joukolle. Minä pyydän siis kaikkia teitä, jotka olette tässä läsnä,
yhdessä minun kanssani tutkimaan tätä asiaa ja tuomitsemaan nyt heti
paikalla.»
»Antero», alkoi Simo, »sinä tiedät itse, mistä me sinua syytämme,
puolusta itseäsi, jos taidat.»
Antero astui rohkeasti lähemmäksi. »Älkää pitäkö puheita!» sanoi hän
hurjasti. »Ampukaa minut, niin onpahan yhtä huimapäätä vähempi
maailmassa. Vielä minulla on jäljellä yksi, joka minua siunaa. Minä en
pelkää!»
»Mitä olet tehnyt ja sanonut? Vastaa minulle rehellisesti!» pyysi
Armfelt.
»Minä mietiskelin kauankohan kestää vielä, ennenkuin venäläinen saa
meidät.»
»Tiedätkö sinä siis, että hän meidät saa? Aiotko sinä auttaa häntä?»
»Minä sanoin, että hän voittaa meidät sentähden, että herroilla ei ole
enää siunausta eikä menestystä kanssansa.»
»Sinäkö sitä siunausta sitte annat, koska sen tiedät?»
»Minä sanoin myöskin», jatkoi Antero, »että kenraali Armfelt pitää
kiinni kunniasta ja kenraali De la Barre viisaudesta.»
»Niinpä tunnet meitä kylliksi sen verran, että tiedät, että me emme
kumpikaan voi pitää kiinni molemmista. Entä sitte?»
»Ei minulla ole mitään muuta sanottavaa.»