Sotilasten ilveilyä.
Antero tuli parin ratsumiehen kanssa ja heittäytyi maahan tulen viereen.
Simo tuli toiselta puolen kiuluineen. Nähtyään Anteron sanoi Simo: »Vai
olet sinä taas täällä.»
»Taasko? Mitä se sinuun koskee?»
»Ei minuun enempää kuin muihinkaan. Meidän pitäisikin kaikkien juosta
tiehemme.»
»Sen kaiketi teemmekin vielä ennen iltaa, ja sentähden minä nyt kaikessa
hiljaisuudessa huvittelen. Kuka uskaltaa panna vetoa, että Suomi ei enää
ole Ruotsin omana?» Hän otti arpanappulat taskustaan. »Tulkaapas tänne,
katsotaanpas, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläinen on maan
herrana. Jos minä saan suuremman numeron, tapahtuu se pian, vaan muuten
kestää vielä kauan.» Hän heitti nappuloita.
»Hillitse kieltäsi!» neuvoi Simo. »Joka sana, jonka puhut, lentää
ilmaan, eikä sinun kätesi koskaan kasva niin pitkäksi, että sen saisit
sieltä takaisin.»
»En minä sitä takaisin tavottelekaan.»
»Ei tuo tuon verran sanominen olekaan koko maailma», virkkoi toinen
ratsumies, Aabel.
»Antero sanoo vain samaa, jota koko maa ajattelee», virkkoi toinen.
Simo katseli ympärilleen. »Jospa joku päälliköistä olisi täällä niin
pääsisitte vielä ennen venäläisten tuloa riippumaan.»
Antero nauroi. »Ensi yö se pahin hirressä on, sanoi varas. Vaan jos suot
meille hyvää, niin kerro kenraalille.»
Aabel hypähti maahan. »Ei sinun tarvitse niin kauaksi mennä, Simo. Kyllä
minä voin yhtä hyvin näytellä kenraalia kuin kuka muu hyvänsä. Tule
tänne selittämään valitustasi, minä olen Armfelt.»
Toinen ratsumies nousi. »Ja minä olen De la Barre.
Molemmat seisoivat rinnan. Antero meni heidän eteensä, mutta sysäsi sivu
mennessään erästä jalkaväen miestä, joka tuli täyttämään kiuluansa.
»Pois tieltä, talonpoika!» tiuskasi hän. »Etkö näe, että herrat pyrkivät
helvettiin?»
Molemmat ratsumiehet kävivät istumaan reen laidalle ja Antero astui
kumartaen heidän eteensä. Aabel, ollen muka Armfelt, alkoi kysellä:
»No, mitäs sinä tahdot?»
»Armollinen herra, minä olen vain köyhä talonpoika enkä ymmärrä
mahtavain teitä. Sentähden minä kaikessa yksinkertaisuudessa kysyn,
miten kauan ne mahtavain markkinat vielä kestävät, eikö maa ole jo
myöty?»
»Ei, näetkös poikaseni, maa ei ole vielä myöty, sillä meillä on vielä
jäljellä 4,500 miestä, jotka hulluudessaan uskovat kuningas Kaarlen
vielä muistavan valtakuntaansa ja palaavan aikanaan. Minä varsin hyvin
tiedän, ett'ei hän siitä huoli hituistakaan, vaan antaa meidän tulla
toimeen, miten itse voimme; mutta meidän pitää antaa itsemme vihollisen
teurastaa joka miehen, sitte laskemme oikein ilolla venäläiset maahan.»
»Ah, armollinen herra, minä en tahtoisi antaa itseäni teurastaa», sanoi
Antero muka kauhistuen.
»Niin, sinä kun et ymmärrä kunniaa; mutta sepä onkin elämää
arvokkaampi.»
»No, sitte minä voin ymmärtää, että me juuri sen jäljestä olemme
juosseet kaikki nämä vuodet.»
»Kylläpä näen, että olet yksinkertainen talonpoika, joka et ymmärrä
asiaa; sentähden minä opetan nyt sinulle, että meillä alussa oli vähän
muutakin, joka kruunupäisenä oli kunniaa korkeammalla, ja se oli
Kaarle-kuningas sekä uskollisuus ja luottamus. Kuninkaalle me hurrasimme
ja menimme kuoleman kitaan, hänen tähtensä me olimme vaiti ja näytimme
iloisilta kun isät ja pojat meiltä vietiin pois taistelemaan vieraasen
maahan ja meidän omat kotimme jätettiin turvattomiksi ja alttiiksi
mahtavalle viholliselle, joka rajan takaa uhkasi. Me olimme kuin
hurskaat lampaat, vaikka meidän rahamme ja leipämmekin vietiin, ja
miksipä emme olisi iloiset? Ruotsalainenhan lupasi apua, jota ei koskaan
tullut, ja kuningas antoi meille huonoimman miehensä neuvojaksi ja
puolustajaksi. Mikä meillä oli hätänä, olihan meillä Lybecker.»
Antero hymyili vilkkaammin. »Ja hän oli reipas mies, joka möi villat
pirulle ja piti itse muun saaliin, ja kun kuningas ja
valtakunnan-neuvosto saivat meidät niin pitkälle ett'ei meillä ole
enempää turvaa kuin karhulla ansassa, niin pysyvät he nyt siivosti
poissa ja antavat venäläisen mielin määrin syödä meitä.»
»Niin, ja ne kyllä syövätkin, mutta näetkös, mitä enemmän me kärvennymme
paistinvartaassa, sitä suuremman kunnian saamme, ja koska nyt kunnia on
ainoa, mitä meillä on jäljellä, niin täytyy meidän pitää siitä kiinni ja
olla kuin sankarit.»
Tyhmän tapaisesti ihmetellen katsahti Antero Armfeltin osaa näyttelevään
ratsumieheen ja vastasi: »Ah, herra, miten ylevämielinen mies te
olettekin, kun voitte nähdä itsenne ja koko maan joutuvan häviöön,
tuntematta vatsan pakotusta, vaikk'ei se ole saanut muuta ravintoa kuin
kunniaa.» Antero kääntyi toisen ratsumiehen puoleen, joka oli olevinaan
De la Barre, ja jatkoi: »Oletteko tekin, herra, yhtä jalomielinen?»
»Miten sitä katsoo», vastasi hän. »Kunnia on hyvä, mutta viisaus vielä
parempi, ja jos viisaus käskee kunnian pistäytymään piiloon, niin pitää
sen totella eikä hypätä esiin ennen sopivaa aikaa.»
»Eikö nyt jo olisi aika päästää viisautta hallitukseen?»
»Minä olen jo kauan sitä vaatinut, mutta minun viisauteni on vielä vähän
heikompi kuin esimieheni kunnia; siksipä olkoon entisellään, kunnes aika
tulee. Missä kaksi on liiaksi, pitää toisen joutua pois tieltä.»
»Kumpaisenko pitää väistyä?»
»Heikomman.»
»Ja kumpiko on heikompi?»
»Joka on vähemmän viisas.»
»No, mitä sitte hyötyy se, joka voittaa?»
»Hän saa kunnian.»
»Eikö meillä sitte ole enää mitään muuta saatavana kuin kunniaa?»
»Miss' on järvi kuivana, siit' on vesi lopussa.»
»Eikä siinä ole apua kiululla ammentamisesta?»
»Ei, ei järvi siitä vähääkään täyty.»
»Entä kalat?»
De la Barren sijainen kohottihe suoremmaksi. »Se riippuu käskijästä; jos
minä siinä virassa olisin, niin antaisin minä heidän hoidella itseään
kuivalla pohjalla, niinkuin paraiten voisivat, mutta minun aseveljeni
tahtoo meitä kantamaan vettä niin kauan, kuin jaksamme. Hän pitää kiinni
kunniasta.»
Antero seisoi hetkisen miettien, vaan virkkoi sitte:
»Sanotaan sen kasvavan hyvin rehottavasti täällä Napuen lakeudella.»
De la Barren sijainen nyykäytti vähän päätään. »Rehottavasti se kasvaa
kuin tappurakuontalo, ja siitä nyt meidän kaikkien pitäisi kehrätä
itsellemme lanka, kyllin vahva, että kestää silmukaksikin vetää, jos
siihen tartumme.»
»Aiotteko tekin kehrätä ja hirttää itsenne, herra?»
»En, poikaseni, minä en ole niin tyhmä. Minä puolustan viisautta; mutta
ken ei yhdy minuun, hänelle minä jätän kunnian, ja jos kunnia ei antaudu
vangiksi, niin mitä minä sille voin.»
»Te tarkotatte, että jos emme antaudu kunnian vangiksi, niin vangitsee
meidät venäläinen.»
De la Barren sijainen hymyili hyvillään. »Kylläpä huomaan, ett'et
olekaan niin tyhmä, kuin näytät.»
»Enpä tiedä», vastasi Antero, »onko se viisautta vaiko tyhmyyttä, mutta
me köyhät talonpojat ajattelemme saaneemme kunniaa jo yllin kyllin, niin
että nyt olisi viisainta jättää maa venäläiselle, sillä hän nyt
kuitenkin on vahvempi, ja sentähden on voitto hänen puolellaan; mutta
ken pitää voitosta kiinni, hänellä on toivoa aina saada jotakin.»
Simo virkkoi lähimmälle kumppanilleen: »Tuo pilkka halkasee sydämeni, en
minä sitä enää jaksa kestää.» Ja hänen kumppaninsa, toinen jalkamies,
vastasi: »Hän lörpöttelee maan myömisestä venäläiselle.»