Ambulansi.
Kun virta pauhuisin aalloin murtaa tiensä, kun se valtavana ja syvänä
vierii tyynipintaisena eteenpäin tai mahtavasti ja hurjasti syöksyy alas
koskesta, silloin moni pysähtyy rannalle ihmetellen katselemaan tuota
näytelmää; mutta harvatpa muistelevat mitättömiä lähteitä, joista joki
vetensä kokoaa. Kun suuret kumoukset ja parannukset raivaavat itselleen
tietä, silloin sen ajan lapset ovat mukana työssä, uupumatonta intoa ja
lakkaamatonta toimintaa on kaikkialla ratkaisevana hetkenä; mutta eipä
moni tunne niitä hiljaisia työskentelijöitä, jotka kenenkään huomaamatta
ovat kasvattaneet aatteet eloon ja tuoneet päivän valoon. Kun Suomen
kansa korotettiin kansakuntien joukkoon alettiin kysellä ja tutkistella
sen muinaisuutta, siitä arvatakseen myöskin sen tulevaisuutta. Silloin
mainittiin 1788:n ja 1741 vuoden sodat ja luultiin sillä jo päästyksi
alkukohtaan, josta vähitellen kehittyi 1809 vuoden kumous. Vaan vielä
etäisempi alku unhottui. Sen maamme vaiheiden käännöksen syntysana
lausuttiin Isonvihan aikana. Silloin iti ensimäinen näkymätön oras,
josta uusien aikain kukka kehittyi; silloin ajateltiin ensimäinen uuden
olomuodon ajatus; silloin heräsi ikävä, nimetön, tuntematon ja
käsittämätön yksin itsellekin. Se oli ensimäinen kajastus sitä
aamuruskoa, joka ennusti tulevia, vielä tuntemattomia aikoja. Mutta ne
harvat, jotka tähystelivät Jumalaan luottaen uutta ja parempaa oloa ja
jotka eivät vielä uskoneet kaiken olevan hukassa, he taistelivat,
niinkuin siihen aikaan Suomessa taisteltiin, mutta se taistelu ei ollut
turhaa.
Oli jo eletty keskipaikoille helmikuuta 1714. Suomen armejan viimeiset
jäännökset olivat Napuen kylän luona Isossakyrössä valmiina viimeiseen
ratkaisevaan taisteluun. Sotaväen ylipäällikkönä oli Armfelt ja häntä
lähinnä kenraalimajuri De la Barre ratsuväkeä johtamassa. 16 päivänä
helmikuuta olivat vahtitalonpojat tuoneet Ilmajoelta sanan, että
venäläiset olivat tulossa, ja sentähden tahtoi Armfelt pitää
sotaneuvottelua. Molemmat ylipäälliköt ynnä monet rykmentinpäälliköt
saapuivat pappilaan ylisotakomisarjus Frisiuksen (sittemmin sotaneuvos
ja maaherra Frisenheimin) asuntoon. Neuvottelussa ilmaantui eri mieliä.
Armfelt tahtoi taistella aukealla kentällä, mutta moni, ehkäpä useimmat
vastustivat ratkaisevaa taistelua, kunnes uusi kuulutus ehtisi koota
kaikki Suomen miehet ja vahvistaa armejan mahdollisimman suureksi.
Taikka myöskin, sanottiin, pitäisi vihollista vastustaa silloin, kun hän
marssista väsyneenä kulki kahden peninkulman pituista metsätietä
Isonkyrön ja Ilmajoen välillä. Armfelt puolestaan näytti hänelle
ilmaistuja, paraillaan istuville valtiopäiville lähetettyjä kirjeitä,
joissa lausuttiin toivomus, että nuo alinomaiset peräytymiset kerrankin
loppuisivat ja maa ponnistaisi kaikki voimansa viimeiseen ratkaisevaan
taisteluun. Armfeltin mielipide voitti, ja 16 päivänä helmikuuta
suunniteltiin Napuen kylän taistelu. Jalkaväki asetettiin kahteen riviin
Kyrönjoen jäälle ja puoli ratsuväestä kummallekin siivelle. Siinä täytyi
heidän seisoa lumessa paikoillaan tiistaista perjantaihin vihollisen
tuloa odotellen. Kylän eteen, jossa oli kuusi taloa, tehtiin saarros
revityistä huoneista, ja sen sisällä oli ylemmillä päälliköillä
verrattain hyvä tulla toimeen.
Niin kului kaksi vuorokautta. Helmikuun 19 päivää vasten oli yö hyvin
kylmä. Taivas kaareutui, kirkkaana ja korkeana Pohjolan lumikenttien
yli, tähdet kiilsivät täydessä loistossaan, revontulet liekitsivät
korkealla räiskyen ja säkenöiden. Tänä yönä oikein ymmärrettiin se, jota
tarkotetaan, kun sanotaan »Pohjan soilehtivan». Maa roiskui joka
askeleella ja puolustussaarroksen hirret paukkuivat pakkasessa.
Kivääreihin kasvoi sotamiesten käsissä hienoinen jääkuori, härmää
välkkyi tukassa ja parrassa ja joka kerran, kun joku puhui, jäätyi
huo'unta valkoiseksi sumuksi. Nyt oli vielä ruvennut tuulemaankin,
jäisesti puhallellen Isonkyrön laajalla aukealla; raskaita, mustia
pilviä nousi koillisesta, uhaten kovan pyryn tuloa purevan pakkasen
lisäksi.
Vähän matkan päästä armejasta paloi suuria tulia, joihin oli kaadettu
metsän mahtavia honkia; ne räiskyen ja kohisten heittelivät suuria
punaisia liekkejä korkealle ilmaan ja levittivät lämpöistä kellertävää
valoa yli Kyröjoen. Niille tulille oli ripustettu kaikki padat, jotka
oli kokoon saatu, ja vieressä oli puuhailemassa muutamia naisia, myöskin
Iikka ja Alli. Maassa ylt'ympäri oli pienoisia olkilyhteitä, jotka heti
ensi silmäyksellä huomattiin keskenkasvuiseksi ja vehreäksi viljaksi;
suuria tuohikontteja oli samoin kasoissa siellä täällä, täynnä kypsiä,
kesällä poimittuja katajanmarjoja, joista ynnä oljista nyt keitettiin
juomaa, millaista voitiin. Siellä oli myöskin hyvin yksinkertainen
»ambulansi», jota Iikka ja Alli olivat koettaneet panna toimeen. Siihen
kuului kylästä tuotuja rekiä, joissa haavoitetut saivat levähtää ja
joilla heitä myöskin voitiin kuljettaa muuanne. Useimmat reet olivat
tyhjät, sillä heinät ja oljet olivat lopussa, eikä muuta ollut alaiseksi
sopivaa. Parissa reessä olivat kaikki lääkkeet ja muut
sairaanhoito-neuvot, mitä oli saatu kokoon. Lääkkeistä olivat
mainittavimmat vähäinen määrä tervaa ja viinaa. Sotamiehiä tuli, toisia
läksi kiuluinensa ja muine astioineen, jotka ammennettiin täyteen
kiehuvista padoista ja kannettiin vilusta melkein menehtyville
sotilaille, joiden oli nyt jo kolmatta päivää täytynyt seisoa taistelua
odotellen kovassa talvipakkasessa.
Muutaman reen laidalla istui Elias ja hänen edessään oli Alli
sitelemässä hänen jalkojansa.
»Odottakaahan vähän», sanoi tyttö, »minä panen enemmän tuohta jalan
alle. Ensin heiniä, sitte tuohta; Teille pitää tulla lämmin vaikka
miten.»
»Jumala tiennee, tekeekö sitä lämminkään paremmaksi», vastasi Elias.
»Mikä kerran on turmiolla, ei siitä tule kalua. Sitokaa kiinteämmälle
säärestä. Niin, niin, ei enää. Nyt se on lujassa, kuin olisi oma ihoa.
Kiitoksia! Auttakaa minua ylös. Minä koetan seisoa.» Hän nousi kankeasti
ja raskaasti ja Alli tuki häntä.
»Antakaas tänne tuo kivääri!» pyysi hän, viitaten pyssyyn, joka seisoi
reen sepää vasten. »En minä tuetta pääse mihinkään, eikä kenenkään
tarvitse nähdä minun juoksevan, jos niiksi tulisi. Herra tiennee,
jaksanko seisoa ollenkaan. Jalkaterät tuntuvat nauriinkuorilta.»
Alli otti häntä käsivarresta. »Antakaas minun taluttaa teidät pois
täältä. Kun se ärtyy, niin ärtyy se pahaksi, ja sitte loppuu liikkuminen
kerrassaan. Horjuttehan te aivankuin vuoden vanha lapsi.»
»Alli, älkää puhukokaan minun pois viemisestä. Mitä teemme, sen teemme
juuri nyt, ja mitä tapahtuu, tapahtuu nyt. Me olemme nyt ehtineet
korkeimmalle kukkulalle ja pystytämme sinne lippumme taikka kääriydymme
itse siihen ja vierimme alas pitkin sen jyrkkiä seiniä joka taholle. Kun
kerran olen ponnistellut ja seurannut teitä aina tähän päivään asti,
niin tokkohan olen nähnyt vaivaa ainoastaan sitä varten, että minut nyt
lopulla sysättäisiin syrjään kuin laho kanto. Tahtoisitteko te erottaa
minut ja jättää makaamaan kuin unhottuneen tähkän vainiolle?»
»En, en minä sitä tarkottanut», vastasi tyttö vakavasti. »Mitä me
teemme, sen teemme nyt pian, ja ken on ollut mukana tähän päivään asti,
hänen pitää olla loppuun saakka. Mutta tuolla laillahan ette kuitenkaan
pääse mihinkään. Tuossa olette nyt istunut reen laidalla niin kauan,
että kaikki jäsenenne ovat kangistuneet. Tulkaa, minä talutan teidät
tulen luo. Siellä kyllä virkistytte.»
»Taluttakaa vain, Alli. Minun käteni vapisee väsymyksestä, ett'en osaa
tähdätä tarkkaan, ja Jumala häntä armahtakoon, joka tänään ampuu
huonosti.»
»Jospa jo kohta alkaisi taistelu!» sanoi Alli ja auttoi Eliaksen
lähimmälle tulelle. Kaksi sotamiestä tuli kiuluineen padan luo, jolla
Iikka keitti juomaa. Toinen huusi jo matkan päästä:
»Antakaas tänne, mitä teillä on, ja oikein kuumaa! Pojat siellä jäällä
ovat melkein köntistyä.»
Iikka ammensi minkä kerkesi ja vastasi: »Kyllä annan, kyllä annan,
mikäli riittää, mutta vesihän tuo loppui jo eilen, ja nyt meidän täytyy
sulattaa lunta. Tahdotteko tekin?» kysyi hän toiselta. »Hyvänen aika,
mitä muutamat padat riittävät neljälle tuhannelle miehelle!»
Yhä useampia sotamiehiä tuli ja Iikka jatkoi hädissään: »Menkää jo
muidenkin luo. Täällä ei enää ole mitään.»
»Älkää puhuko loppumisesta, Iikka», sanoi sotamies. »Jos te olisitte
saanut niinkuin me maata kolme vuorokautta paljaalla jäällä ilman ruokaa
ja juomaa, jos näkisitte millaisena väki seisoo siellä, vilusta sinisenä
ja nälkäisenä, niin ettepä lähettäisi meitä pois sanoen pataanne
tyhjäksi.»
Iikka itki. »Mitä ihmettä te sitte tahdotte minua tekemään? Tästä on
kannettu kantamallakin pitkin yötä. Tuolla on jo taivaanrannalla
päivänvaloa, vaan yhä useammille pitäis jakaa, ja sittekin vielä
ihmettelette, että patani tyhjenee.»
»Kas niin, pankaa vain puita alle älkääkä itkekö», lohdutti sotamies.
»Jos kyyneleet auttaisivat tässä maailmassa, niin olisipa aika meidän
käydä istumaan ja itkemään kaikki tyyni.»
»Jos tahdotte nähdä», sanoi toinen sotamies, »niin menkää tuonne ja
katsokaa pitkin jokea. Neljä tuhatta miestä repaleissa, jäsenet
köntistyksissä, vatsat tyhjänä. Jalkaväki keskellä jäätä ja ratsumiehet
molemmilla rannoilla sekä sivuilla ja takana viisikkäät. Teidän oma
poikanne on siellä joukossa, mutta ei hän itke eikä kukaan muukaan.» Hän
tirkisti pataan. »Johan se näkyy rupeavan porisemaan. Ammentakaapas sitä
jo tähän.»
Sotamiehet saivat ämpärinsä täyteen ja läksivät, mutta yhä useampia
kokoutui tulien luo ja kaikki jotka suinkin ehtivät, pysähtyivät
hetkiseksi lämmittelemään. Kolme neljä miestä kantoi sinne tunnotonta
Yrjöä, jonka laskivat Iikan tulen viereen.
»No mikä hänellä on hätänä?» kysyi Iikka. »Onko hän kylmennyt kuoliaaksi
jäällä?»
»Hänestä vuosi verta liian paljon, kun viimeksi erosimme venäläisistä,
eikä haava ole vielä parannut. Hän valitti sivuansa pakottavan, ja kun
me paraillamme seisoimme rukoillen Jumalaa, että venäläiset viimeinkin
tulisivat, niin että kaikki saataisiin pian päätetyksi, niin hän
yht'äkkiä sulki silmänsä ja kaatui kuin poikki hakattu honka.»
»Niin», virkkoi toinen, »aivan hän kaatui suoranaan hangelle, ensin
hitaasti ja lopulla rojahtamalla raskaasti. Jos osaatte, niin auttakaa
häntä.»
»Missä haava on?» kysyi Iikka, kumartuen alas.
»Luullakseni se on tässä näin sivussa. Laittakaa ja paikatkaa, niin että
kerrassaan kestää, jos hän vielä virkoaa, sillä ei meillä enää ole monta
hetkeä aikaa.»
»Alli!» huusi Iikka toisille re'ille päin, jossa Alli hoiteli
paleltuneita käsiä ja jalkoja. »Ottakaapas oksia ja tehkää minulle
risti. Tuokaa sitte tänne tervapytty sieltä reen vierestä.»
Alli teki niin ja Iikka sill'aikaa avasi Yrjön mekon.
»Luuletteko hänestä vielä miestä tulevan?» kysyi Alli.
»Sepähän vast'edes nähdään. Tuokaapas tänne pikari. Hänen pitää saada
jotakin lämmintä suuhunsa.»
Alli täytti pikarin padasta ja pani vähän tervaa sekaan. Iikka jatkoi:
»Ei juoma yksin auta, mutta terva tekee hyvää ja suola vahvistaa. Mutta
vielä minä vähän tarvitsen ruutiakin. Antakaas minulle rahtunen», sanoi
hän lähimmälle sotamiehelle. »Koska se on tullut ruudista, niin pitää
autettamankin yhtä voimakkaalla ja vielä voimakkaammalla. -- Onko teillä
risti valmiina?» kysyi hän Allilta.
Alli antoi hänelle nelikulmaisen palmikoidun ristin ja Iikka painoi sitä
Yrjön kylkeen sekä alkoi lukea:
»Otan kyiset kintahani,
Maanmatoiset vanttuhuni,
Joilla ruttohon rupean,
Amputautia tavotan;
Niin otan kokolta kourat,
Veren juojalta vekarat,
Linnulta lihan pitimet,
Havukalta haarottimet,
Joilla ma ruton rutistan,
Pelästytän perkelehen
Ristittyä rikkomasta,
Tehtyä teloamasta.
Vaan jos ei totelle tuosta,
Vääjänne väheäkänä,
Otan kourat kontiolta
Toiset kourat kuollehelta,
Joilla konnan kouristelen
Isketän pahan itikan,
Puskut pilvihin puserran,
Amputau'it taivahalle.
Sitte hän pitäen ristiä toisella kädellään tulen päällä ja toisella
pikarin sanoi: »Kas niin, Alli, kysykää nyt, mitä minä poltan.»
»Mitä te poltatte tuossa ristissä?»
»Pakotukset, kuumeet poltan. Se on käsi kuivakohon, joka tähän haavan
laitti; haava tää parantukohon, kuume kohta jäähtyköhön, niinpä totta
kuin tään ristin minä nyt tulessa poltan sekä siunaan Maariaisen nimessä
tämän pikarin ja myö tämän juomatilkan.»
Hän viskasi ristin tuleen ja sovitteli pikarin Yrjön huulille.
»No, johan hän juopi; silloin ei elämäkään ole kaukana. Nostakaapas ylös
miestä, että osaa juoda.»
Sotamiehet nostivat sairasta ja hän joi aika kulauksen, silmät ummessa,
mutta repäsi ne samassa auki sanoen:
»Ah! Tultako te minuun kaadatte? Ihan minä nyt kuolen.»
»Väkevää se oli, mitä saitte», sanoi Alli.
»Vahva pitää, eikä tässä ole aikaa kursailla», virkkoi Iikka. »Juokaahan
vielä, ette te tästä kuole.» Ja Yrjö joi.
»Aivanhan koko kieli menee mukaan», sanoi hän väsyneesti.
»Ei sitä suinkaan muuta mene kuin nahka», lohdutteli Iikka. »Juokaa
vielä kerta, niin kestätte kuin mies.»
»En, minä en voi.»
»Mitenkäs sitte voitte vastustaa venäläistä, kun hän tulee, jos nyt näin
vähästä köntistytte? Juokaa, sanon minä.» Ja Yrjö joi taas. »Kas niin,
koettakaa nyt nousta ja astua vähän.
Yrjö nousi ja yritti astua, mutta jalat eivät oikein kannattaneet;
viimein rupesi astunta kuitenkin sujumaan ja hän sanoi vilkkaammin:
»Olihan tuo väkevää, vaan ehkäpä se sentään tekee hyvää. Tuntuu kuin
eläviä käärmeitä lentelisi ruumiissani.» Ja hän vapisi kuin vilutaudin
puistellessa.
»Mitenkä haava on. Pakottaako?»
»Koko sivua repii, mutta olkoon nyt huomiseksi, johan sain tehokasta
lääkettä.» Hän aikoi lähteä, mutta Iikka pidätti häntä sanoen:
»Huomispäivää ei kukaan meistä ole vielä nähnyt. Paras on tehdä tänään,
mikä ehditään. Alli saa hoidella minun pataani. Tulkaa pois tuonne reen
luo, siellä ovat kaikki minun kompeeni.»
Toisia sotamiehiä tuli ja muuan heistä näytti vielä viluisemmalta ja
kuihtuneemmalta kuin muut ja kiirehti niinkuin toisetkin.
»Ettekö itse juo ja vähän lämmittele odotellessanne?» kysyi Alli.
»Ei minulla ole aikaa. Kiulun pitää joutua pian sinne jäälle. Siellä on
moni vielä jäykempänä kuin minä, mutta malttavatpa hekin.» Hän otti
kauhan ja alkoi ammentaa.
»Aivan niin», vastasi tyttö, »tänään me emme saa tuntea nälkää eikä
vilua. Mutta antakaas minun auttaa.» Hän otti kauhan miehen kädestä ja
antoi hänelle pikarillisen lämmintä juomaa. »Juokaa tämä ja viekää
terveisiä sinne jäälle, että me teemme heidän hyväkseen, minkä voimme.»
Sotamies otti pikarin ja joi, kiitti ja meni tiehensä.
»Eipä teilläkään ole ollut hyvät päivät», virkkoi toinen sotamies.
»Kolmatta vuorokautta nyt jo levähtämättä olette työssä.»
»Haudassa saadaan levätä, mutta meillä niinkuin teilläkin on nyt vain
yksi asia mielessä. Nyt meitä kaikkia tarvitaan täällä eikä kukaan saa
väistyä eikä väsyä.»