»Ilosta! Voiton ilosta he tanssivat!»
»Hyvä, hyvä», vastasi Galitsin, »mutta he näyttävät väsyneiltä. Menkää
nyt levolle. Huomispäivänä tarvitaan uusia voimia, joita ei saa
edeltäpäin kuluttaa. Pyhä Nikolai teitä suojelkoon!» Hän viittasi ja
sotamiehet poistuivat.
Buturlin katsoi taistelukentälle ja kuoleman vainiolle päin. Toisten
puoleen kääntyen sanoi hän: »Taistelumme oli tulinen; miten monta
urhoollista miestä saammekaan jättää Suomenmaan poveen! Monta tuhatta
kaatui tänään, ja ell'ei Apraksin olisi keksinyt tuota keinoa, hyökätä
suomalaisten selkään, niin olisi voitto nyt vihollisten käsissä eikä
meillä.»
»Niinpä niin», vastasi Galitsin, »me uhrasimme tuhansia, vaan kuinka
mielelläni olisin uhrannut vielä monta tuhatta lisäksi, jos siten
Armfelt olisi joutunut meidän käsiimme. Se mies tekee meille yhdessä
päivässä paljon enemmän haittaa urhoollisilla miehillään kuin Lybecker
tuhannessa päivässä.»
Alemmat upseerit kaipasivat hyvin vapauttansa, jota äsken juuri olivat
nauttineet. Petter ja Ivan jaksoivat töintuskin seurata keskustelua,
mutta Aleksei sanoi sekaan: »Niin on, kuin te, ruhtinaallinen korkeus,
sanotte. Kaikki on kerrassaan muuttunut, kun Armfelt tuli Lybeckerin
sijaan. Mutta vaikeuksien mukaan kasvaa myöskin into, ja me olemme
kaikki valmiit ryhtymään, milloin vain tarvitaan, uudestaan veriseen
leikkiimme.»
Galitsin hymyili. »Juuri niin. Me emme saa väsyä, ennenkuin Venäjän
rajaksi tulee meri ja tsaari Pietarin nuori pääkaupunki saa
turvallisesti katsella Suomeen päin.»
Ruhtinas otti Suomen kartan taskustaan, levitti sen tynnyrin pohjalle ja
näytti kynällään sikäli kuin puhui:
»Näin, pitkin merta pitää Venäjän raja vedettämän; ennen me emme saa
levätä, hyvät herrat.»
Buturlin katsoi vankeihin päin ja sanoi: »Jos nämä suomalaiset tulisivat
meille niin uskollisiksi, kuin nyt ovat Ruotsin kansalle, niin
maksaisipa heidän voittamisensa todellakin vaivaa uhrata henkensä ja
menestyksensä.»
Ruhtinas Galitsin nyökäytti myöntävästi päätään. »Vapaa liitto tämän
uskollisen ja urhoollisen kansan kanssa tekisi meidät aivan turvatuiksi
pohjan puolelta. Parempaa rajanvahtia ei Venäjä koskaan saisi.»
Se voitettujen hyveksiminen ei miellyttänyt Petteriä. Missäpä pohjan
perillä nyt olikaan mahtavampaa ja voimakkaampaa kuin Venäjä ja Venäjän
tsaari. Hän rohkasihe ja sanoi luottavasti: »Missä Venäjän menestys
vaatii, siinä sillä on voimaakin ottaa, mitä tarvitaan, eikä tässä enää
suurta voimaa tarvitakaan, sillä Suomi on jo kauan ollut
uupumaisillaan.»
»Niin», myönsi ruhtinas, »Suomi on uupumaisillaan, mutta se ei antaudu.
Jos Ruotsin kruunu olisi minun päässäni, niin kyllä minä paremmin kuin
Kaarle-kuningas suojelisin tätä urhoollista kansaa. Minä en olisi
niinkuin hän vienyt pois sen paraita miehiä ja jättänyt maata alttiiksi
Venäjän armejoille.»
Petterin hämärtävät silmät alkoivat loistaa, hän nosti kätensä ja sanoi
innolla: »Kaunis näky teidän ylhäisyytenne, kun he kaikki olisivat
voitettuna.»
»Onko pidetty huolta, ett'ei vangeilta mitään puutu?» kysyi Buturlin.
»He voivat kuin prinssit. Ruhtinas Galitsinin käsky kohdella heitä
säälivästi on kulkenut miehestä mieheen, ja vangeilla on yhtä hyvä kuin
meidän omallakin väellämme.»
»Niin pitää olla, kuin minä olen sanonut», lausui ruhtinas. »Sankari
liikkukoon taistelussa kuin ukonnuoli, vaan voitetulle viholliselle hän
olkoon lempeä kuin päivänsäde. Sitä ei Venäjän sotilas saa koskaan
unhottaa.»
»Emme me sitä unhotakaan», vastasi Petter. »Vangit ovat todistavat
meidän lempeyttämme.»
Buturlin katsahti vielä vankeihin päin ja kysyi sitte ruhtinaalta:
»Eiköhän nyt olisi paras aika tarkastaa heidän tilaansa?»
»Niin minäkin ajattelen». Galitsin pyysi kaikkia upseereja seuraamaan,
ja venäläiset herrat astuivat vankien luo. Sinne pysähdyttiin. Nähtyään
märjän maan, jossa vesi välkkyi turpeiden välistä, sanoi Galitsin
vakavasti ja jyrkästi: »Vangit vietäköön pois tästä kuopasta. Meillä on
tilaa kylliksi, sentähden on väärin pitää näitä onnettomia näin
vetisessä paikassa. Sen pitää tapahtua jo tänä yönä.»
Ruhtinas meni edelleen, toiset seurasivat häntä; niinpä he saapuivat
sinne, jossa Alli ja Miihkali istuivat.
Ne kolme upseeria olisivat mielellään eronneet esimiehistään, jos vain
olisivat uskaltaneet. Vaan se ei mitenkään käynyt päinsä. Viimein nykäsi
Ivan Petteriä käsivarresta ja kuiskasi: »Lähtekäämme pois täältä, etkö
näe, miten haamut meitä vaanivat?»
»Eivät ne mitään haamuja ole», vastasi kumppani. »Jospa ruhtinas ei
olisi täällä, niin voisit sysätä miekkasi johonkuhun noista kirotuista
suomalaisista ja nähdä heidän verensä juoksevan, niinkuin meidän juoksi
eilen.»
Mutta Ivan tunsi yhä enenevää levottomuutta. »Minä en tahtoisi enää
nähdä verta. Tule, lähtekäämme pois!» Ja hän tarttui Petterin
käsivarteen, mutta Petter tempasihe irti sanoen: »Emme me vielä pääse,
mutta kohta. Maltahan nyt toki.»
Alli ja Miihkali olivat, mistään lukua pitämättä, hiljakseen
keskustelleet. Mitäpä he huolivat muutamista venäläisistä upseereista,
kulkipa heitä yksi tai useampi ohitse. He eivät myöskään huomanneet,
miten Galitsin osotti Allia ja sanoi Buturlinille: »Tuo nuorukainen oli
äsken minun luonani pyytämässä vapaaksi vankeja, jotka on otettu
Pohjois-Suomessa. Hänen kertomuksensa kuului hyvin todelta, mutta
huomenna minä kuitenkin tutkin tarkemmin sekä häntä että tuota vaimoa.
Nämä suomalaiset olkoot muuten kuinka rehellisiä hyvänsä, mutta heidän
mielialaansa meitä kohtaan en luota.»
»Olemmehan nähneet yllin kyllin todistuksia heidän viekkaudestaan ja
uhkarohkeudestaan, niin että vaikea on ollakin heitä epäilemättä»,
vastasi Buturlin. »Mutta olkoonpa viaton tai syyllinen, niin tahtoisin
mielelläni kuulla ja nähdä nuorukaista, joka niin nuorena uskaltaa
kuljeksia vihollisleirissä ilman muuta suojelusta kuin vanha vaimo.»
He astuivat lähemmäksi ja ruhtinas Galitsin kysyi Allilta Miihkalin
välityksellä: »Mitenkä te osasitte tulla tänne minun luokseni, koska
ette kulkenut sotaväen kanssa?»