»Ettekö peljännyt?»
»Elämän katkerat surut tukeuttivat minun levottomuuteni, ja rohkeuttani
vahvisti kaikki se, mitä olen kuullut teidän ruhtinaallisesta
armostanne.»
»No, mitä te sitte tiedätte minusta?»
»Että te olette lavean ja mahtavan Venäjän jalomielinen poika ja että
teidän hyvyytenne muisto voitettuja kohtaan ei ole kuoleva yht'aikaa
teidän itsenne kanssa. Mutta teidän lippujenne ympärillä ei olekaan
monta teidän kaltaistanne miestä. Heidän vihattu miekkansa iskee
useammin turvattomia kuin meidän maamme sotilaita.»
Ruhtinaan kasvot synkistyivät; hän vastasi suruisesti: »Se on sodan
varjopuoli, kiristystä käytetään ja kärsitään.»
»Jalo mies ei koskaan kosta viattomille», sanoi tyttö rohkeasti, vaan
hiljaa.
»Minä olen sydämestäni pahoillani siitä väkivallasta, mutta minä en voi
syyttää enkä rangaista rikoksellisia, kun minulla ei ole aavistustakaan,
keitä he olivat. Vai osaatteko te antaa minulle viittauksen?»
»Nimettöminä he hävittäen riensivät talosta taloon kuin tulenliekit
palavassa kylässä. Ei kukaan kysynyt kenen lapsia meidän havittelevat
maanmiehemme olivat, vielä vähemmin sitte Venäjäin rosvoilijaan nimiä,
jotka syöksyivät meidän kimppuumme kuin tuntemattomat pedot.»
Allin uupumus ja väsymys oli haihtunut, hän seisoi aivan vilkkaana ja
elpyneenä herrain edessä; mutta äkisti hänen rohkeutensa näytti kokonaan
haihtuvan, hän katsoa tuijotti kuin kuolevainen ja sanatkin kuolivat
huulille.
»Mitä nyt?» kysyi Galitsin, tulkkiin katsahtaen, ja epäluuloisesti
virkkoi Buturlin: »Aivanhan hän näyttää kiinni saadulta kavaltajalta.»
Alli ei ymmärtänyt heidän sanojaan eikä huomannut edes heidän
läsnäoloaankaan; hän vain katsoa tuijotti kolmeen takana seisovaan
upseeriin, nosti kätensä ja osoitti sormellaan heitä: »Tuossa hän on!
Tuossa! Hän hyökkäsi meille ja pisti talon tuleen! Hän se on. Minä
tunnen hänet!»
»Mitä hän tarkottaa?» kysyi Galitsin ja Miihkali taas tulkitsi:
»Hän sanoo tuntevansa rosvoojan, joka oli siellä pohjoisessa. Yhden
niistä.»
Ruhtinas hämmästyi. »Pitääkö minun sitä uskoa? Voiko hän todistaa, mitä
sanoo?»
»Voitteko todistaa, mitä sanotte?» tutkisteli Miihkali.
Alli katsoi jäykästi Ivaniin. »Hänellä on todistus kasvoissansa. Minun
veljeni puri siihen, kun he löivät ja sitoivat äitini isää. Itse minä
iskin häntä puukolla niskaan, mutta huonostipa se sattui, koska hän
vielä elää.»
»Hän sanoo», selitti Miihkali, »että tuo arpi on hänen veljensä
puremasta samana yönä, kuin väkivallan teko tapahtui, ja niskaansa on
hän saanut puukon iskun.»
Ruhtinas kääntyi osotetun upseerin puoleen. »No, mitäs sinä vastaat
tähän, Ivan Petrovits?»
»He täyttävät teidän korvanne valheilla! Suomalaisten kielet eivät
koskaan puhu totta», vastasi Ivan vavisten.
Ruhtinas katsoi tuimasti syytettyyn. »Minä kysyn vielä kerran sinulta,
Ivan Petrovits. Tunnusta, jos sinä sen teit.»
»Maa nielköön sen, joka niin pahaa valetta puhuu!»
Ruhtinas yhä katsoi häntä tutkivasti ja terävästi.
»Näytäpäs meille niskasi!» käski hän. »Todistakoon se viattomuutesi.»
Ivan seisoi vavisten ja liikahtamatta.
»Kuule ja tottele!» käski Galitsin, niin että metsä kajahti.