Ruhtinas Galitsin.
Tanssi vilkastui, ja sen kestäessä lähestyivät Galitsin ja Buturlin.
Ensinmainittu oli 38 vuoden ijässä. Hän oli syntyisin liettualaisesta
ruhtinassuvusta, jonka esi-isä Mikael Ivanovits Bulgakov oli Liettuan
suurvallan perustajan Gediminin jälkeläinen kahdeksannessa polvessa.
Tällä Bulgakovilla, joka kuoli munkkina 1558, oli liikanimi Galitsa
(hansikas), josta tämä ruhtinassuku siten sai nimensä. Hänen
jälkeläisensä kuudennessa polvessa oli Suomenkin historiassa niin
kuuluisa Mikael Mihailovits Galitsin, syntynyt 1 päivänä marraskuuta
1673. Ruhtinas Galitsinin nuoruus oli siihen aikaan, jolloin Pietari
Suuren parannuspuuhat käänsivät Venäjän kansan huomion Länsi-Europan
sivistysoloihin, ja nuori ruhtinas näyttää saaneen huolellisen ja
ajanmukaisen kasvatuksen. Hän pääsi jo 12 vuoden ijässä Semenovan
rykmenttiin rummuttajaksi, vaan sai kohta upseerin arvon ja teki
ensimmäisen urotyönsä Asovan vallotuksessa 1696. Kaksi vuotta myöhemmin
oli hän kukistamassa streltsien kapinaa, 1699 Kertsin meri-sotaretkellä
ja 1700 Narvan taistelussa, jossa hän haavottui. Vuonna 1702 alkoi
Pähkinälinnan piiritys ja siinä oli Galitsin alapäällikkönä. Linnaa
puolustettiin sankarillisesti ja tsaari lähetti jo peräytymiskäskyn,
mutta Galitsin vastasi sanantuojalle: »Sanokaa tsaarille, että minä
täst'edes olen ainoastaan Jumalan suojeluksessa.» Hän johti heti väkensä
rynnäkköön ja Pähkinälinna antautui 12 päivänä lokakuuta. Galitsin sai
sitte monella sotakentällä taistella hyvällä menestyksellä Ruotsin
armejaa ja sen kuningasta vastaan, kunnes hänet siirrettiin Suomeen ja
hän siellä oli osallisena Viipurin vallotuksesssa 1710. Seuraavana
vuonna nähtiin hänet Pruthin varsilla, vaan 1712:sta asti käytettiin
häntä yksinomaan Suomen anastajana, ensin Apraksinin alapäällikkönä ja
sittemmin Isonkyrön taistelun jälkeen (1714) Suomessa olevain
venäläisjoukkojen ylipäällikkönä. Niin kasvoi ruhtinas Galitsinin
sankarinimi vuosi vuodelta ja hänen urotöittensä maine levisi lavealle.
Suomessa hänellä oli sotilaan ja vallottajan tehtävä ja hänen täällä
olonsa sattui maamme ja kansamme historian pimeimpään ja kolkoimpaan
aikaan; mutta Galitsinin oma jalo henkilö on melkeinpä ainoana
valokohtana, jota muistelma mielellään katselee. Ollen ylevä,
oikeudentuntoinen ja jalomielinen koetti hän lievittää ja sovittaa,
mikäli mahdollista. Sen ajan katkerasti syyttävien haamujen keskellä on
ruhtinas Galitsin puhtaana sankarina, joka aina koetti valvoa voitetun
oikeuksia ja parantaa vallotetun maan tilaa, mikäli hänellä oli valtaa.
Paha kyllä saapui ainoastaan vähäinen osa maan rajattomasta kurjuudesta
hänen kuuluviinsa, ja ainoastaan vähän osan hän näki käskyläistensä
väkivaltaisuuksista, mutta mitä hän näki, se kaikki rangaistiin ansion
mukaan, ja aikakirjat yksimielisesti tunnustavat hänet jaloksi
hallitsijaksi ja ihmiseksi.
Nyt kajasti ruhtinaan kasvoista syvän surun varjo, sillä äskettäin juuri
oli Venäjältä tullut sanoma, että hänen nuori puolisonsa Eudokia, omaa
sukuaan Ivanovna Buturlin, oli kuolemaisillaan, mutta tanssivain
sotamiesten näöstä hänenkin muotonsa kirkastui ja hän sanoi hymyillen:
»Miten ilo kuitenkin voi antaa voimaa. Kukapa olisi aavistanut, että
samat miehet, jotka äsken olivat menehtyä väsymyksestä, nyt pyörisivät
iloisessa tanssissa.»
Kummasteli sitä myöskin Buturlin. »Niin ihmeellistä todellakin», vastasi
hän. »Mutta siinähän on uusi todistus kansan rakkaudesta tsaariansa
kohtaan, sillä kun hän on voittanut, unhottavat sotamiehet kaikki omat
kärsimyksensä.»
»Te olette todellakin oikeassa», virkkoi Galitsin eikä ollut oikein
uskoa silmiään. Hän kääntyi upseerien puoleen tervehtien: »Hyvää iltaa,
Petter Tupovski, Ivan Petrovits ja Aleksei Feodorov; ottakaa tässä minun
tervehdykseni.»
Upseerit hypähtivät ylös ja Ivan heittäytyi maahan.
»O, suuri ruhtinas, tässä näette orjanne!»
Petter, tervehti myöskin syvään, vaikk'ei niin suin päin, hän kun vielä
oli selvämpänä. »Minun kunnioitukseni suutelee tomua jaloistanne!»
Aleksei tervehti sotilastapaan seisoen ja sanoi:
»Käskekää vain, herra, niin minä kuolen edestänne.»
Galitsin hymyili ystävällisesti. »Minun tähden teidän ei tarvitse
kuolla, vaan kyllä tsaarin ja Venäjän asian tähden, sillä sehän on
meidänkin asiamme. Kun olette urhoolliset miehet, niin olette tietysti
tekin osaltanne hankkineet voittoa, ja minä teitä siitä kiitän.»
»Johtakaa meidät uudestaan taisteluun, me kyllä seuraamme», sanoi
Aleksei innokkaasti.
Buturlin oli enemmän katsellut tanssivia sotilaita kuin heidän
päälliköitään ja sanoi Galitsinille: »Minusta näyttävät miehet hyvin
unisilta, joka seikka toden totta ei ole kummeksittavakaan. Eihän heitä
vain liene tänne käsketty?»
Ivan aivan selvisi kauhusta. »Mitä ajattelettekaan, teidän
ylhäisyytenne? Heidän hälinänsä on päinvastoin kiusannut minua, mutta en
minä huolinut häiritä heidän iloansa, joka tekee heille niin hyvää.»
Hän viittasi vääpelin luokseen: »Hei tulkaas tänne! Sanokaas,
minkätähden miehet tanssivat. Ilostako vaiko käskystä?»
»Se on...» änkytti vääpeli.