Vankien aikeet.
»Mitähän tuo tahtoi?» kysyi Aabel, katsoen pois meneviä.
»En tiedä», vastasi Simo myöskin kummastellen. »Voi, miten paljo
kysymyksiä kiertelee mielessäni, mutta kukapa niihin voi vastata
ainoaankaan.»
Aabel näytti Sakkia, joka istui katsoa tuijotellen eteensä. Tulen valo
valkasi hänen liinamekkonsa ja harmaata tukkaansa, niin että hän
pimeässä loisti kuin ilta-auringon kultaama jäinen vuoren huippu. »Hän
tietää enemmän kuin me muut», kuiskasi sotamies salaperäisesti
kumppanillensa.
Simo katsahti vanhukseen, mitään sanomatta.
»Kuulkaas, Iisakki», huusi Aabel, »te olette viisas mies ja tiedätte
enemmän kuin muut. Miten kauan meille käy niin huonosti kuin nyt?»
Sakki katsahti kysyjään. »Huonosti on käynyt ja huonosti käy
vast'edeskin; mutta pahin tulee vasta lopulla, ennenkuin hyvä tulee,
sillä viimein sekin kyllä tulee.»
»Oletteko nähnyt unta kuninkaasta?» kysyi Simo.
»En, mutta tiedän minä sen kuitenkin.»
»Jos tiedätte mitään hyvää, niin kertokaa meillekin», pyyteli sotamies.
»Kyllä me kaikki tarvitsemme lohdutusta tänä surun päivänä.»
Hitaasti ja hiljaa alkoi Sakki kertoa: »Kun minä taistelun edellisenä
iltana astuskelin pitkin varustuksiamme ja kävin viimein istumaan, näin
venäläisenkin tehneen hyviä varustuksia. Koski kuohui meidän välillämme,
ja minä mietiskelin, mitähän kaikkea se kohta oli näkevä ja mitä meille
oli Jumalan tahdon mukaan kohta tapahtuva.»
Simon silmät suurenivat. »Näittekö te mitään?» kysyi hän.
»Minä näin paljon. Minä näin eilisen taistelun semmoisena, kuin se sitte
tapahtui ja päättyi syksyisellä kentällä. Jymyä ja pauhua kuului ilmasta
ja sodan liekki levisi yhtä etemmäksi pohjoista kohti. Suurilla siivillä
lensi se Isonkyrön tasangoille, ja kun meidän miestemme veri virtanaan
juoksi maahan, kuului katkera valitushuuto avaruudesta, mutta veri
juoksi juoksemistaan. Minä näin sen sekautuvan Savon ja Karjalan vesiin,
se juoksi kastellen Hämeen kangasta ja Pohjanmaan tasankoja, milloin
mitäkin. Taivas ja maa loisti verta ja tulta, mutta maan lapset olivat
kalpeat kuin kuolema; idästä länteen kaikui epätoivon huuto.»
Vangit olivat vähitellen kääntyneet kuuntelemaan Sakkia niinkuin suurta
»tietäjää». Nyt joku heistä virkkoi: »Niinhän meillä on ollut jo kauan.»
Mutta toinen ääni kielsi: »Lakatkaa jo Herran tähden tuommoisista
puheista ja kertokaa nähneenne jotakin valoa, jotakin toivoa kaiken tuon
kauheuden takaa.»
Useimmat olivat kaikesta välinpitämättömänä hautoneet omaa suruansa,
vaan nyt alkoivat kaikki nousta ja kauhistuen katsoa tuijotella
puhujavanhusta, joka jatkoi:
»Vielä minä näin surua. Kymistä sukelsi ylös haamu, kalpea kuin kuun
säde, ja sen utuinen käsi tempasi alas kostean pilven reunan, joka
purjehti yötuulen mukaan. Haamu pudisteli taivaan pilviä kuin suurta
sotalippua, laski sen alas maahan ja rupesi kokoamaan kaikkea verta ja
kaikkia kyyneliä, joita oli juossut, ja kaikkia valitusääniä, joita oli
kaikunut ennen kuolemaa. Ja se verinen lippu ulottui yli koko maamme, se
kasvoi ja musteni, aurinko ja kuu katosivat ja tähdettömänä levisi
päällemme synkkä yö. Minusta näytti koko Suomi makaavan paareilla
ruumiina.»
»Lakatkaa jo!» huusi Simo vavisten. »Teidän sananne tukeuttavat
hengitykseni ja rampaavat sydämmeni. Minä olen tässä mietiskellyt pakoa
ja uhotellut kuolemaa; mutta teidän sananne tulevat helvetistä enkä minä
jaksa niitä kantaa.»
Vaan Aabel halusi kuulla lisää ja sanoi: »Te lupasitte parempiakin
aikoja, milloin ne tulevat?»
»Silloin kun yö on pimeimmillään», vastasi Sakki. »Minä näin tähden
syttyvän; se viskeli kipunoita ylt'ympäri ja kasvoi välkkyväksi
palloksi. Sen äärimmäisin reuna loisti kuin aamurusko ja siitä alkoi
uuden ajan päivä. Mutta sen loisto oli vielä punainen kuin tulen, ja
välillä aina välkkyi kyynelsäteitä. Se oli entisyys kaikkine
taisteluineen ja sotineen; se oli noussut kirkastettuna ja kauniina
paistamaan. Ah, te minun maani lapset! jospa olisitte nähneet, miten se
hymyili äsken syntyneessä nuoruudessaan! Yö vähitellen hälveni ja
hiljaista jyrinää kuului avaruudesta. Se kaikui kuin tervehdys
muinaisaikojen kansoilta, jotka heränneinä varjoina tulivat tervehtimään
uuden päivän koittoa. He tapasivat tiellä toisia, tulevain aikojen
sukuja. Heidän keskeltänsä astui esiin kaunis, nuorekas olento,
käsivarrellaan taivaan hohteen reuna, jonka hän levitti kaikkien
nähtäväksi. Sinivalkoisena aaltoili lippu hänen kädessään, vanhat
paljastivat päänsä ja nuoret, vielä syntymättömät miespolvet ottivat
lipun itselleen. Sinä hetkenä kuului ilmasta ääni: Maa on meidän! Meidän
on maa! huusivat nuoret; maa on meidän! toistivat vanhat, menneet,
haudasta nousseet ajat. Jokainen heistä pani kätensä haavalle, josta oli
vuodattanut verensä, ja nyökkäsi muille: emme me ole turhaan
taistelleet; maa on meidän.»
Kalpeina ja hämmästyen olivat kaikki vaiti kuunnelleet, ja vaiti olivat
he vielä sittekin, kun Iisakki vaikeni; mutta viimein kysäsi joku
heistä: »Näittekö sen? Vannokaa taivaan ja maan kautta, että sen näitte
ja että se kerran toteutuu.»
Sakin vartalo kasvoi pitemmäksi ja hänen silmänsä säihkyivät, kun hän
nosti kätensä vanhan profeetan tavalla, joka tietää, mitä puhuu:
»Minä vannon taivaan ja maan kautta, että näin sen ja että luotan Herran
päivään, joka kerran tulee!»
Äsken vielä niin toivoton joukko hymyili nyt ilosta kirkastuen. Ei
kellekään johtunut mieleen epäillä tietäjän sanoja.
»Niinpä me iloisella mielellä kantakaamme, mitä meille suodaan. Me
tiedämme nyt, ett'emme turhaan kärsi», sanoi Simo luottavasti.
»Vähäpä meistä lukua, jos uuvummekin, kunhan vain maa seisoo. -- Kaunis
on taistella tulevia voittoja varten, kaunis kaatua taistelussa, joka ei
turhaan häviä.» Siihen tapaan vangit vuorotellen laususkelivat.
Aabel hymyili ilosta. »Minä aion karata, vaan en kaatua enkä kuolla
vielä», riemuitsi hän.
Hänen vieruskumppaninsa sysäsi häntä kylkeen, sanoen: »Ole sinä vaiti ja
varoillasi. Kuka sen tietää, ken täällä meitä kuuntelee. Katso noita.»
Ne sanat tarkottivat paria venäläistä, jotka toivat takaisin Miihkalin
sekä kaksi uutta vankia. Toinen heistä oli Alli talonpojan vaatteissa ja
toinen Iikka tavallisessa puvussaan. Alli meni niin syrjään kuin
saattoi, Miihkali seurasi häntä, ja he kävivät istumaan kaatuneen puun
rungolle. Tyttöä ei näyttänyt kukaan tuntevan. Iikka sen sijaan oli
leikellyt ja jakanut monta tupakkalehteä sekä ratsumiehille että
jalkaväelle sekä laastaroinut melkein kaikkia, niin että hänet
tunnettiin jo matkan päästä, kun häntä itkevänä talutettiin muiden
vankien luo.
»No mitenkä te tänne tulette?» kysyi Aabel.
»Siten vain», vastasi Iikka äkäisesti, »kun venäläinen on yhtä tyhmä
kuin Jumala on viisas. Minä tulin katsomaan, eikö Antero ole tullut
tännepäin koska en häntä löydä mistään, ja Alli läksi minun kanssani
rukoilemaan vapautta vangituille sukulaisilleen. Mutta nyt ne pedot ovat
saaneet päähänsä, että me olemme kavaltajia ja vakoojia, eivätkä
sentähden päästä meitä täältä pois.»
»Hullusti käy niillekin, jotka vastoin tahtoaan tänne joutuvat, mutta
vielä pahemmin niille, jotka, niinkuin te, vapaaehtoisesti tarttuvat
paulaan», sanoi Aabel.
»Olkaa vaiti, älkääkä pilkatko minua!» tiuskasi Iikka. »Sanokaa enemmin,
oletteko missään nähneet Anteroa.»
»Olen kyllä», vastasi Aabel. »Minä olin etuvartijana ja näin hevostani
janottavan. Niinpä astuin maahan sitä juottamaan, vaan hepo vain
pörhisteli sieramiaan eikä enää painanut alas päätään. Samassa juoksi
Antero kuin tuisku luokseni ja huusi: »ettekö ymmärrä, että hepo vainuaa
vihollisia. Venäläiset tulevat! Niin nähkääs, ei hevonen ole mikään
tyhmä eläin.»
»Niin, niin», vastasi Iikka, »hän on kuin myrsky, sen minä kyllä
tiedän.» Hän kävi istumaan tulen viereen ja katseli vaiti liekkeihin
suurilla silmillään. Kyyneleet lakkasivat juoksemasta ja hetkisen
huojuttuaan hän kysäsi äkisti: »Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä?»
»Hän on kaiketi siellä, missä kaikki muutkin ovat, paitsi ne, jotka
istuvat täällä», virkkoi joku leikillisesti.
»No, missä te sitte kaikkien muiden luulette olevan?» kysyi Iikka. »Jos
muuta en tiedäkään, niin tiedän toki sen verran, että he kaikki eivät
ole yhdessä paikassa.»
»Eivätkö kaikki seuranneet Armfeltiä?» kysyi Simo hätäisesti.
»Savolaiset ja hämäläiset ovat karanneet kotiseuduilleen. He arvelivat,
että ennemmin pitää suojella omaa kotia sekä vaimoa ja lapsia kasakoilta
kuin kuljeksia herrojen kanssa, joilla ei ole mitään siunausta
mukanaan.»
»Mitähän ne herrat tuumivat?» arveli Aabel.
»De la Barre ja översti Yxkyll», kertoi Iikka, »ovat menneet Ruoveden
kautta Pohjanmaalle ja vieneet sinne osan hajotetusta sotajoukosta,
mutta Armfelt aikoi vielä kerran pysähtyä Tammerkoskelle niiden kanssa,
jotka oli saanut kokoon, vastustamaan venäläistä.»
»Voitteko vannoa tuon kaiken todeksi?» tiuskasi Simo tutkistelevasti
katsellen vaimo-vanhusta.
»Totta kaiketi se on totta, kun minä sen kuulin niiltä, jotka suoraa
päätä tulivat sotajoukosta ja ovat omin silmin nähneet ne herrat eri
teillä.»
Simo nosti nyrkkinsä: »Labar, Labar, Jumala sinua armahtakoon nyt ja
tuomiopäivänä!»
»Mitä sinä siinä?» torui Aabel. »Eikö Armfelt ja etkö sinä itse tarvitse
Jumalan armoa yhtä hyvin kuin De la Barre?»
Simo pudisti päätään ja vastasi salaperäisesti: »Minä näin yhden asian
sinä päivänä, jona Armfelt tuli ylipäälliköksi Lybeckerin jälkeen.»
»Mitä?» kysyivät kumppanit ympärillä.
»Minä olin vahdissa päämajalla ja iloitsin niinkuin kaikki muutkin.
Iloisimmat kaikista olivat kuitenkin överstit Stjernstedt ja Mellin. Ne
puhuivat kenraali Armfeltista riemuiten, ja heidän luoksensa tuli
överstiluutnantti Ollengren ja majuri Brase, ja hekin olivat iloiset.
Mutta sitte tuli De la Barre, ja kun muut upseerit sanoivat olevansa
juuri menossa Armfeltin luo toivottamaan hänelle onnea nimityksen
johdosta ja kysyivät De la Barrelta, eikö hän lähde mukaan, pyörähti hän
kantapäällään ja sanoi: tietysti. Mutta minä yksin näin hänen kasvonsa,
miten ne kalpenivat ja vääristyivät ikäänkuin mielipahasta, että toiset
niin kiittivät Armfeltia!»
»Se on vale!» tiuskasi Aabel. »Muuten olisikin De la Barre yhtä hyvin
saattanut tulla meidän ylimmäksi mieheksemme kuin Armfeltkin. Hän on
yhtä urhoollinen kuin toinenkin ja yhtä viisaat ovat myöskin molemmat.»
»De la Barre», vastasi Simo, »olkoon vaikka tuhat kertaa viisas ja
urhoollinen, niinkuin onkin, mutta meistä hän huolii yhtä vähän kuin
isänsä kenkärajoista.»
»Sen uskon minäkin», sanoi Iikka käärien hameensa helmoja paljasten
jalkainsa ympäri ja siirtyen likemmä tulta.
»Saattaa kyllä niin olla», sanoi Pekka. »Hän kerskaili eräänä päivänä
niin, että parta vapisi, siitä että hänen esi-isänsä olivat ranskalaisia
ja puolalaisia, vaan ei suomalaisia.»
»Muistatko, mitä Armfelt sanoi meille eilen, kun taistelu alkoi?» kysyi
Simo, Pekkaan katsahtaen.
»Hän käski meitä taistelemaan hengen edestä.»
»Hän sanoi, että tässä oli meidän isäimme kehto ja täällä myöskin heidän
hautansa, täällä he ovat eläneet ja kuolleet meidän edestämme, ja täällä
pitää meidänkin elää ja kuolla niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme
tulevat.»
»Niin, niin, hän puhui verisistä taisteluista, joita ennen on ollut, ja
sanoi lopuksi, että ell'emme suojele kaikkea, mitä meillä on tässä
maassa, niin ei enää olekaan mitään, jonka hyväksi voisimme elää ja
kuolla.»
»Niin, sillä tavalla hän puhui», todisti Simo, »mutta onko kukaan
kuullut De la Barren niin sanovan?»
Aabel oli noussut puoli makuultaan; nyt hän vihastuen nosti nyrkkinsä ja
ärjäsi: »Tiedätkö, että minä olen hänen ratsumiehiään?»
»Niin, sitte kaiketi olet itsekin samallainen hieno ulkomaalainen.»
Aabel heilautti nyrkkiään ja tavotti iskeä Simoa, mutta Pekka tarttui
hänen kalvosimeensa, ja riita vaikeni itsestään, kun tynnyrin vieressä
istuvat venäläisherrat taas alkoivat kovemmin räyhätä.
Aleksei nousi kehottaen:
»Tulkaa nyt pois, lähtekäämme jo levolle.»
»Vai levolle!» ihmetteli Ivan. »En, minä en lähde levolle, minä tahdon
huvia. Soittoa! Tanssia! Sitä minä tahdon. Minun korvissani kaikuu
ainiaan tuo tämän maan kirottu kieli. Kun sinä naurat, kuuluu se minun
korvissani kuin »armoa!» Kun lasit tuossa helisevät, kaikuu sekin
»armoa!» Näetkö tuota pitkää varjoa! Se näyttää siltä naiselta, joka
kirosi meitä!»
»Se on vain männyn varjo!»
»Minä tahdon soittoa!»
»Niinpä anna soittajain soittaa; musiikki kuolettaa kaikki surut», sanoi
Aleksei, käyden jälleen istumaan.
»Musiikkia!» huusi Ivan.
»Musiikkia!» kirkui Petterkin kohti kurkkuaan.
Soittajat riensivät esiin ja alkoivat soittaa. Säveleet kaikuivat
iloisilta ja eläviltä, mutta Ivan istui yhä alla päin ja sanoi: »Huono
neuvo, veli! Soitto herättää kaikki vangit. Katsos, miten he nousevat
istumaan ja katsoa tuijottavat meitä. Hyvin huono neuvo, veli! Soitto
tuopi tuon haamun yhä lähemmäksi minua!»
»Anna jonkun tanssia edessäsi, niin pääset näkemästä haamua», kehoitti
Aleksei.
»Niinpä niin», virkkoi Petter, »huuda takaisin kompaniasi ja käske sen
tanssimaan meille.» Ja hän kääntyi palvelijan puoleen, joka melkein
näännyksissä uupumuksesta seisoi valmiina tottelemaan herransa
pienintäkin viittausta. »Toimita tänne komppania! Käske heidät
tanssimaan! Älä huoli, Ivan Petrovits, tanssi kyllä virkistää ja
lohduttaa sinua.»
Ivanin kasvot vähän kirkastuivat, hän sai uutta rohkeutta. »Niin, tanssi
virkistää ja lohduttaa minua. Soittakaa!»
Komppania syöksyi esiin ja tanssi alkoi.
Upseerit, kaikki kolme, käänsivät nyt koko huomionsa tanssivaan
komppaniaan ja tunsivat alussa siitä iloa ja huvitusta. Yksin Ivankin
vilkastui ja huusi tuontuostakin hyväksymissanoja väelleen. Mutta äkisti
virkahti Aleksei, joka oli koko ajan pitänyt ajatuksensa selvillä:
»Mitähän tämä maksaisi meille, jos ruhtinas saisi edes aavistuksenkaan
sinun käskystäsi!»
Ivan tunsi tuosta muistutuksesta mielessään vähän rauhattomuutta ja
tiuskasi heti: »Ole vaiti äläkä ennustele pahaa!»
»En minä ennustakaan mitään pahaa», vastasi Aleksei, »minä vain puhun
tanssista. Hän ei anna meille anteeksi, että me raastamme miehet
paraasta unesta. Mitä tästä tulee, jos ruhtinas saa tietää kaikki?»
Ruhtinas Galitsinin muisto sai Petterinkin ajattelemaan edes sen verran,
kuin hänelle enää oli mahdollista. »Niin», änkytti hän, »jos ...
ajattelehan sitä, Ivan Petrovits.»
Ivan viittasi luoksensa vääpelin ja sanoi käskevästi: »Muista, että
sinun komppaniasi tanssii ilosta. Miesten pitää näyttää iloisilta. Käske
niin!»
»Minä kuulen ja tottelen», vastasi vääpeli, sydän levottomana, ja riensi
täyttämään käskyä.