»Menkää matkaanne, samaa tietä kuin tulittekin!» ärjäsi Ivan,
haparoimalla ottaen molemmilla käsillään kiinni tynnyrin laidasta,
ojentaen rintansa eteenpäin ja päänsä pystyyn kuin laulava kukko.
Sotamiehet riensivät pois ja Ivan katseli heidän jälkeensä. Kun heitä ei
enää nähnyt, sanoi hän hidastellen: »Enpä tiedä, oliko tämä ollenkaan
hauskaa. Miehet katsoa tuijottivat meihin, niinkuin vainajat suuresta
kuopasta.»
»Enemmän viiniä!» käski Petter kovalla äänellä.
»Tuokaas viiniä!» pyysi Alekseikin. »Me juomme ja pidämme iloa.»
Muutamat vangit olivat nousseet istumaan ja katselemaan venäläisiä
herroja. Uusmaalainen ratsumies Aabel vannoi karkean valan ja sanoi
vieruskumppanilleen, jalkaväen miehelle Simolle:
»Nuo iloitsevat. Mutta eivät ne kaikki iloitse. Näithän orjan, joka
juoksi tästä ohitse, säilyäkseen solmupiiskalta ja kuolemalta. Herransa
ajoi häntä takaa, paljas miekka kädessä.»
»Hirmuista on olla orjana», vastasi Simo, päätään pudistaen. »Ennemmin
tulkoon kuolema.»
»Minä viittasin pakenevalle», jatkoi Aabel, »ja hän ehti peittäytyä
tynnyrien väliin ja minä heitin vanhan hevosloimen päälle. Herra ei
huomannut mitään, vaan juoksi ohitse. Mutta kiitokseksi sain tämän.
Tahdotko palasen?»
Aabel näytti venäläisen leivän puolikasta ja katkasi siitä palasen.
»Venäläistä leipää! Ja sitä sinä syöt!» nuhteli kumppani.
»Kuvahan vain ruoatta elää, mutta ei ihminen», sanoi Aabel vakaasti ja
haukkasi taas kappaleen.
Simo katseli häntä vähän aikaa vaiti ja sanoi viimein: »Jospa olisin
kuva, niin en näkisi kaikkea kurjuutta, mitä nyt leviää aivan ympäri
maata.»
»Hm, niin,» myönsi Aabel, »toispäivänä tähän aikaan olimme iloisemmat
kuin ennen ja toivoimme enemmän kuin ennen, mutta nyt on kaikki ollutta
ja mennyttä. Mitenkä sinä nyt luulet käyvän?»
»Tähän asti minä olen uskonut, toden totta, olen uskonut niin lujasti,
ett'ei kukaan ole sitä saanut pois päästäni, mutta nyt en enää usko
mitään.»
»Mitä sinä sitte uskoit?»
»Niin kauan kun Lybecker oli meillä herrana, uskoin olevamme kaikki
onnettomuuteen myödyt, mutta kun hän viimein karkkosi pois maasta ja
Armfelt tuli päälliköksi, uskoin kaiken selvenevän meille, mutta nyt
eilisen taistelun jälkeen en usko enää mitään. Minun pääni tuntuu
tyhjältä. Siinä ei ole enää mitään ajatuksia eikä mitään muuta muistoa
kuin että jouduimme tappiolle.»
Aabel istui suoremmaksi. »Venäläinen ei olisi mitenkään voittanut meitä,
ell'ei olisi käyttänyt petosta apunaan.»
»Tekikö hän petosta?»
»Oliko muka rehellinen teko tuo Mallasveden yli souteleminen ja
hyökkääminen meidän selkään?» kysyi Aabel uhkamielisesti. »Jos hän olisi
ollut sotasankari, olisi hän miten hyvänsä pyrkinyt suoraa tietä
eteenpäin. Vaikka meitä oli niin vähäinen joukko häneen verraten
uskalsimme me kuitenkin pysyä levollisina virran pohjoisrannalla, mutta
kas hän, se rikas ja mahtava, hän ei uskaltanut tulla suoraan meitä
vastaan. Hyi!» Ja hän sylkäsi tuleen.
Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.
»Näitkö Armfeltia, kun kuuli Galitsinin nousseen maalle hyökkäämään
meidän selkäämme?» kysyi Simo viimein.
»Mitenkä minä olisin nähnyt hänet. Ratsuväkihän oli toisella puolella ja
minä myöskin.»
»Hän kalpeni», sanoi Simo hiljaa. »Minä en ole koskaan ennen nähnyt
hänen kalpenevan.»
»Armfelt on viisas mies», myönsi Aabel, »ja hän ymmärsi heti, että
toisenlainen oli vastustaa venäläistä aukealla paikalla, jossa hän sai
levittää koko voimansa, kuin seisoa solassa Pälkäneen kirkolla.»
Nyt oikasihe Simokin ja vastasi innokkaammin: »Vaan vaikka hän kalpeni,
niin ei hän kuitenkaan vavissut, sen minä tiedän, kun olin hänen
lähimpiä miehiään silloin, kuin riensimme Galitsinia vastaan. Ah, miten
hän kiiruhti Mallasveden rannalle! Miten hänen silmänsä tähystelivät ja
miten hän huusi ja kiirehti jalkaväkeä ja oli itse kaikkialla! Vaan
mitäpä sinulle kertoisin taistelusta, näithän sen itse suuressa,
hirvittävässä kauneudessaan. Sinä näit nuorten aseveljiemme kasvojen
kirkastuvan vaarassa, näit vanhojen voimakkaasti heiluttavan veristä
miekkaansa, näit meidän väkemme taistelevan epätoivon rohkeudella, näit
heidän kalpenevan ja kaatuvan kuoleman syliin. Näithän myöskin kyyneleen
Armfeltin poskella, kun hän huomasi kaikki ponnistukset turhiksi, vai
etkö sitä nähnyt, koska olet vaiti?»
»Minä olen vaiti vaan sentähden, että näen sen vieläkin», vastasi
kumppani kolkosti ja alla päin. »Minä näen De la Barren ratsumiehineen
solassa. Suuttumuksesta vavisten taisteli hän Apraksinia vastaan, ja me
taistelisimme siellä vieläkin, ell'ei Armfeltia olisi voitettu siellä
rannalla.»
»Armfelt piti puoliaan kuin mies!» vakuutti Simo, »ja me löimme heidät
ensin takaisin. He pakenivat jo ja me riemuitsimme, mutta järveltä ui
esiin uusia joukkoja, kiinnittäen mutaiset lauttansa Mallasveden
rantaan. Buturlin toi Galitsinille lisäksi tuhansia. Meidän sotamiehemme
heittäytyivät maahan itkemään.»
Oltiin hetkinen vaiti, mutta viimein alkoi toinen, jalkaväen nuorin
mies, Pekka: »Puhuivathan ne tu-tulevan apua Ruotsista. Ehkäpä se olisi
tullutkin, jos olisimme odottaneet pari päivää.»
»Ja tuotako he ovat saaneet sinut uskomaan!» virkkoi Aabel ivallisesti.
»Katsos minua! Näytänkö minä siltä, ett'en tietäisi, mitä pitää uskoa,
mitä ei.»
Simo nousi istumaan. »Miksi emme uskoisi tulevan Ruotsista apua, jota on
jo niin kauan luvattu?»
Aabel irvisti. »Se lupa on jo niin vanha, että se on ehtinyt mädätä
ennen toteutumistansa. Kymmenen vuotta sitte, sodan alussa, kun koko
meidän sotaväkemme vietiin täältä pois, silloin jo luvattiin apua
Ruotsista. Kun sitte kolmikkaat otettiin ruoduista ja rustholleista,
yhteensä 14,000 miestä, silloin luvattiin uudestaan apua; ja kun Viipuri
puolustautui viimeiseen asti, silloinkin kerrottiin: nyt lähettää Ruotsi
apua. Mutta tuliko sitä? Ei, Viipuri kukistui voitettuna, Käkisalmen
viholliset vallottivat. Ei mitään apua tullut silloin eikä
sittemminkään, ja jos se tulee huomenna tai koko sodan aikana, niin en
enää usko omia silmiäni?»
Simo katseli huononpäiväisiä, märkiä saappaitaan.
»Minä aion karata täältä», sanoi hän viimein äkisti.
Mutta juuri silloin tuli upseeri vankien luo ja kysyi venäjäksi: »Onko
täällä ketään suomalaista, joka voisi tulla tulkiksi ruhtinas
Galitsinille? Tulkoon hän tänne!»
Suomalaiset katselivat venäläistä sekavin tuntein, mutta ei yksikään
liikahtanut. Upseeri uudisti kysymyksensä saksaksi, mutta ei saanut
silloinkaan vastausta.
»Se tulisi teidän omien maamiestenne avuksi eikä ruhtinas Galitsinin»,
jatkoi upseeri ja katsoi vielä tutkivasti vankijoukkoa. Silloin nousi
haavottunut vanki, joka oli, silmät ummessa, maannut maassa. Hän oli
Miihkali.
Hämeenlinnasta karattuaan oli Miihkali pikku joukollaan häirinnyt
vihollista, missä tämä vain oli heikonlainen, hyökännyt sen kuormastojen
päälle ja pitänyt silmällä sekä Venäjän että Suomen armejaa. Sitenpä
nämä sissit myöskin ennen kuin kukaan muu huomasivat Apraksinin aikeen
viedä lautoilla väkeään Mallasveden yli ja hyökätä suomalaisten päälle
takaa päin. He olivat jo vihollisten tullessa Kostianvirralle vieneet
pois ja kätkeneet kaikki veneet sekä ylä- että alapuolelta ja sitte itse
menneet Mallasveden pohjoisrannalle. Ainoastaan pari miestä jäi
etelärannalle vakoilemaan vihollista. Kohtapa ilmestyikin niitä
Harhalaan ja Äimälään mahtava joukko repimään huoneita ja kuljettamaan
hirsiä rantaan, jossa ne jälleen yhdisteltiin lautoiksi. Kaikki elävät
olivat jo ammoin paenneet vihollisen jaloista saloille, joissa toivoivat
saavansa edes henkensä säilytetyksi. Monen vaaran jälkeen onnistui
suomalaisten vakoojain iltahämärissä päästä kätketyllä veneellä
lähtemään kumppaniensa luo. Pieni se vene oli ja tuuli kova, vaan
sitkeillä ponnistuksilla saapuivat he viimein Mälkilään. Kun kumppanit
löydettiin, lähetettiin Antero kiireimmiten viemään sanaa Armfeltille,
vaan kaikki muut riensivät rannalle, jonne venäläiset pyrkivät.
Ensimäiset lautat eivät vielä ehtineet rantaan, kun jo piilevien sissien
pyssyt kaatoivat 200 miestä. Se hämmästytti venäläiset vähäksi aikaa,
mutta kohtapa he sentään huomasivat vastustajat mitättömiksi ja nousivat
heti maalle. Sissit peräytyivät, vaan ammuskelivat lakkaamatta ja
kaatoivat paljon vihollisia, joilla ei ollut mitään turvaa. Viimein
pienoinen sissijoukko joutui semmoiseen ahdinkoon, että sen perikato oli
jo varmana silmäin edessä, vaan silloinpa jo Armfeltkin saapui jalkaväen
kanssa ja taistelu alkoi hengen uhalla. Ihmeeltä näytti, että vielä
monta suomalaista oli elossa. Luoteja oli tuiskunnut heidän ympärilleen
kuin vesipisaroita sateella, kumppani toisensa jälkeen kaatui aivan
tuossa vieressä, mutta jäipä heitä kuitenkin vielä jatkamaan taistelua.
Miihkali nousi seisomaan ja vastasi edessään odottelevalle upseerille:
»Minä puhun saksaa.»
»Hyvä», alkoi venäläinen puhua, »niin on, kuin jo sanoin, teidän omia
maamiehiänne ne ovat, jotka tarvitsevat apua, mutta on minulla toinenkin
asia. Ruhtinas Apraksin aikoi kohta lähteä pohjoiseen päin ja menisi
mielellään suorinta tietä, mutta pelkää teidän järviänne ja vuorianne.
Me olemme täällä outoja ja tarvitsemme jonkun, joka tuntee seudut. Minun
pitää sentähden kysyä, kuka teistä rupeisi maksusta meille oppaaksi.»
Miihkali oli vaiti.
Odoteltuaan vähän aikaa vastausta kysyi venäläinen: »Tahdotteko
ajatusaikaa?»
»Minä tahtoisin», vastasi Miihkali, »päästä kohta ase kädessä antamaan
teille vastausta.»
»Ajatelkaa tarkoin», jatkoi upseeri, »tämä koskee teidän ja
maanmiestenne henkeen. Tiedättehän, että te olette meidän käsissämme.»
»Teidän ruhtinaanne voi ottaa meidän henkemme, vaan ei meidän
kunniaamme. Suomalaisten joukossa ei ole kavaltajia.»
Upseeri katsoi vankia ihmetellen ja säälien sekä vähän harmissaankin ja
sanoi viimein: »Jos ette hyvällä tee, mitä pyydetään, pakotetaan teidät.
Kyllä meillä keinoja on.»
Vangin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän vastasi vakavalla
äänellä: »Pakottakoon ruhtinaanne, jos voi. Minä vannoin isieni Jumalan
ja kuninkaani kruunun kautta, että me näytämme teille tietä, vaan viemme
teidät pohjattomiin syvyyksiin. Sanokaa se herrallenne.»
»Hyvä, sen saatte itse kokea. Mutta tulkaa nyt ruhtinas Galitsinin luo,
hän tarvitsee teitä muuhun.»
Upseeri lähti astumaan ja Miihkali seurasi häntä leirin toiselle
puolelle.