Pälkäneen kirkolla.
Suomen perin arveluttava pula ja eri tahoilta tulevat alinomaiset
valitukset saivat viimein niin paljon aikaan, että Tukholman neuvosto
kutsui pois Lybeckerin ja nimitti Kaarle Armfeltin hänen seuraajakseen,
mutta apua, jota Ruotsi oli luvannut ja Suomi toivoi, ei vielä kuulunut.
Venäläiset tunkeutuivat yhä etemmäksi pohjoista kohti ja valloittivat 25
päivänä syyskuuta Hämeenlinnan, mutta nyt aikoi Suomen armeja vastustaa
heitä. Armfelt oli peräytynyt Pälkäneen kirkolle, ei nykyiselle, vaan
entiselle jo ammoin hyljätylle ja häviämään tuomitulle. Siltä kunnaalta,
jolla kirkko nyt seisoo, on lavea näköala ylt'ympäri, toinen puoli
toistaan kauniimpi. Pohjoispuolella välkkyy saarinen Pälkäneenvesi kuin
lukemattomilla koristeilla kaunistettu vyö, ja etelän puolelta näkyy
suuren ja avaran Mallasveden takaa etäinen Valkeakoski; Roineen
sinilaineet ovat oikealla ja Hauhon vedet vasemmalla puolella. Näiden
kaunisten vesien ylitse kulkee korkea ja vehreitä, vuosisatain ikäisiä
honkia kasvava Satakunnanselkä. Lähellä sitä paikkaa oli Pälkäneen vanha
kirkko ja sinne, syvän Kostianvirran rannalle, josta Pälkäneenveden
laineet vierivät Mallasveteen, koetti Armfelt vahvistaa asemaansa.
Venäläiset tulivat jäljestä ja linnottivat itselleen aseman virran
eteläpuolelle. Niin koitti viimeinkin taistelun ikävöity päivä. Apraksin
kuitenkin pian huomasi mahdottomaksi päästä siitä yli ja lähetti
sentähden Galitsinin ja Buturlinin viemään osastoa lautasilloilla
suomalaisten sivutse ja hyökkäämään takaa päin. Sen kuultuaan riensi
Armfelt jalkaväen kanssa alas rantaan ja löi takaisin vihollisen, mutta
venäläisjoukko kasvoi ja laajeni yhä mahtavammaksi. Paisuvan vuoksen
tavalla kiersi se vähäisen suomalaisjoukon joka taholta. Kolmituntisen
taistelun jälkeen täytyi Armfeltin viimein väistyä mahtavamman voiman
tieltä. Kenraalimajuri De la Barre pysyi vielä linnoituksissaan,
sankarillisesti torjuen venäläisten rohkeimmatkin hyökkäykset. Mutta
jalkaväki peräytyi, armeja joutui saarroksiin, perinpohjainen häviö oli
tulossa. Niinpä ei ollut enää muuta neuvoa kuin pelastaa kaikki, mitä
voitiin. Hitaastipa suomalaiset sentään väistyivät pois tieltä. Vähän
matkan päässä kirkosta länsipuolella, jossa on maantiellä silta
Mallinojan ylitse, pysähdyttiin uudestaan taistelemaan. Siinäkin tosin
oli mahdoton pysäyttää mahtavampaa voimaa, mutta erittäin kiivaasti
taisteltiin koko matka pohjoiseen päin peräytyen. Tämän taistelun
päätöksen tietää Suomessa joka lapsikin, mutta suru ja hätä, jotka siitä
levisivät, ovat onneksi jo ammoin hälvenneet ja unohtuneet. Kultalaihot
aaltoilevat nyt kuoleman mustuneilla tanterilla ja iloiset lapset
leikkivät entisten sankarien hautapaikoilla. Silloin tällöin kuitenkin
sattuu hiekasta aina löytymään kanuunan luoti tai ase. Silloin tietää ja
tuntee jokainen sen muistoksi tuosta tulisesta ja verisestä taistelusta
Pälkäneen kirkolla lokakuun 6 päivänä 1713.
No niin, Pälkäneen taistelu oli päättynyt, venäläiset olivat jääneet
voittajiksi ja Armfeltin oli täytynyt peräytyä pohjoista kohti.
Vihollisjoukko makasi nyt rauhassa rannalla taistelutantereella.
Mallasveden mustat syyslaineet loiskivat lakkaamatta rantahiekkaa
vasten, kuuluen loppumattomalta huokailemiselta, valittavalta
sielunhädältä. Kylmää sumua liiteli ylempänä olevaa metsää vasten kuin
harhailevat kummitukset kuolleiden seassa, mutta metsä itse oli tumma,
melkein musta syyshämärässä; ainoastaan sieltä täältä loisti se
koreampana, ikäänkuin jäähyväisiä hymyillen, missä syksyn kirjaamat
lehtipuut olivat lehtevinä säilyneet suojassa myrskyiltä. Taivaskin oli
pilvinen ja raskas; se oli jo kauan ollut sellainen, mutta nyt se näytti
selkenevän; lännessä pilkutti uusikuu.
Synkän luonnon keskellä oli venäläisleiri kirjavana ja vilkkaana. Oli
kiireesti tehty hoikista puista ja kuusen havuista vajoja ylemmille
päälliköille, ja niiden päällä liehui Venäjän valtakunnan lippu pitkässä
riuvussa. Tulia paloi kaikkialla maassa, joka oli sateesta märkänä;
päivät ja varsinkin yöt olivat kylmät. Eri rykmenttien kirjavia
sotamiesjoukkoja käveli tai toimiskeli tulien luona, joiden punainen
valo heidät teki vielä koreammiksi. Siinä oli Skoupskonin rykmentin
miehiä punaisissa, kullankirjaisissa univormuissa ja sinisissä
viitoissa; siinä Volkonskin miehiä vehreissä nutuissa ja punaisissa
viitoissa; Pähkinälinnalaisilla oli siniset nutut ja punaiset viitat,
Arkangelogorodin miehillä valkoiset nutut ja punaiset viitat, Galitsin
rykmenttiläisillä vehreä yksivärinen univormu, kranatööreillä punaiset
puvut ja siniviitat j. n. e. Heidän välillään ratsastelivat kasakat
täysine kantamuksineen, tehden pitkiä varjoja tulien väliin. Lakin
punainen päällys kallistui kauniisti leveän mustan reunan päälle, ja
vieressä välkkyi piikin kirkas kärki. Levollisena ja vakavana kulki aron
poika kuin kiinni kasvaneena hevosen selkään, joka, vaikka laiha ja
teräväluinen, kuitenkin oli melkein yhtä peljätty nopeutensa tähden kuin
sen isäntä raakuutensa ja rohkeutensa tähden. Tarkoilla silmillään
tähysteli ratsastaja kauas ylt'ympäri, mutta kaikki oli hyvin; niinpä
hän veti esiin matkapullon, ilahuttaakseen ja vahvistaakseen sydäntänsä
täällä vieraassa vihollismaassa.
Ensi päivä taistelun jälkeen oli jo ohi kulunut ja yö oli tulossa, mutta
venäläisten voittoriemun pauhu ei ollut vielä vaiennut. Sitä iloa
kuulivat Hämeen hongat, se heijastui kaikuna korkeista vuorista ja
kirvelytti niiden monien suomalaisten sydäntä, jotka nyt vankeina
istuivat vihollisleirissä. Vähän matkan päähän näistä onnettomista oli
kolme venäläistä upseeria asettunut pystyyn käännetyn tynnyrin viereen,
joka soveltui pöydäksi viinipulloille ja laseilla, joista he joivat
tsaari Pietarin voittojen kunniaksi.
Ivan Petrovits nosti lasinsa. »Minä juon sinun maljasi, veli. Sinä voit
tuntea itsesi onnelliseksi, kun saat juoda niin urhoollisen miehen
kanssa kuin minä.»
Petter Tupovski joi ja vastasi: »Minä olen urhoollisempi kuin sinä, Ivan
Petrovits, eikä minulle tule mitään kunniaa juomisesta sinun kanssasi.
Sinä saat olla hyvilläsi joka kerran, kun minun varjoni edes sattuu
sinuun.»
»Sinä kuulet, mitä hän sanoo, Aleksei Feodorov», sanoi Ivan keskeyttäen,
»mutta sinä myöskin tiedät, että hänen sanansa ovat valetta, sinä
tiedät, että minä olen urhoollisempi. Enkö minä tapellut kuin leijona,
kuin maailman väkevin leijona?»
»Sinähän olit lähellä minua, Aleksei Feodorov», intti Petter, »ja näit,
miten minä taistelin. Etkö nähnyt, miten suomalaiset ottivat minua
vastaan? Eivätkö he olleet kuin raivostuneet karhut, väkevät ja hurjat?
Mutta minä olin kuin kaksi, minä annoin takaisin, ja me voitimme. Sanos,
Aleksei, veli, enkö minä ole urhoollisin?»
»Ei!» huusi Ivan, kiihkosta ja viinistä punakkaana, »sano, että minä
olen!»
»Uskallapas sanoa niin, Aleksei Feodorov!» uhkasi Petter.
»Uskalla vain, sanon minä!» intti Ivan myöskin uhaten.
Aleksei ei ollut vielä katsellut niin syvälle lasiin kuin kumppaninsa;
hän vastasi rauhoittaen: »Minä tässä istun kahden urhoollisen miehen
kanssa ja olen itse kolmas. Sinä olet rohkea, Ivan Petrovits, rohkea
kuin leijona, ja sinä, Petter Tupovski, olet yhtä rohkea kuin Ivan,
mutta tietäkää, veljet, se on paras mies, jolla on paras komppania,
sillä se tuottaa voittoa ja kunniaa.»
»No, sitte minä olen paras, sillä minun komppaniani on sukkelin», huusi
Ivan.
»Ell'ei minun väkeni olisi sukkelampi», intti Petter.
»Minä», väitti Ivan, »voin todistaa, mitä sanon. Pavel, lennä kuin
salama, kutsu vääpeli tänne komppanian kanssa. Heti paikalla! Muuten saa
hän huomenna selkäänsä.»
»Kola!» käski Petter. »Lennä! Juokse tuomaan minun komppaniani! Heti!»
»Hyvä tuuma, ell'ei vain olisi sattunut mieleen juuri nyt», sanoi
Aleksei vähän pelossaan kumppaniensa puolesta. »Miehet ovat puoli
kuolleina väsymyksestä. Kolme vuorokautta työssä levähtämättä. Ja nyt he
luulevat viimeinkin saavansa nukkua rauhassa.»
Ivan huiskautti kättänsä. »Minä neuvoisin väkeäni nyt joutumaan, muuten
saavat selkäänsä joka mies.»
»Jos minun mieheni eivät joudu ensiksi, saavat he juoda kuumaa puuroa»,
vakuutteli Petter.
Komppaniat syöksyivät esiin ja tekivät kunniaa, kumpikin aivan
yht'aikaa.
»Minäpä voitin!» riemuitsi Ivan.
»Et paremmin kuin minäkään», vastasi Petter.
Aleksei koetti taas välittää. »Ei», sanoi hän, »ei paremmin eikä
huonommin kumpikaan. Te olette molemmat ripeät ja kummallakin on hyvä
komppania. Nyt me sen tiedämme kaikki ja päästämme miehet menemään.»