Antero: »Ja minä rupean sanan viejäksi. Joll'en minä saa kenraalia
uskomaan venäläisten tulevan kuohuvana koskena, niin saatte hirttää
minut.»
Miihkali: »Tämä vehje ehkä maksaa henkemme, mutta armeja saa sen sijaan
meidän kuolemamme tuekseen, kun asia menee kuninkaan eteen, ja jos me
kaadumme, niin kaatuu myöskin Lybecker.»
Antero: »Eihän sammalta kasva vieriviin kiviin; kun sankarit anovat
päästä taisteluun, ei siinä ole heillä aikaa veistellä hirsipuita,
ell'ei Lybecker ole kaikin puolin Lybecker.»
Yrjö: »Silloin meidän veremme huutaa yli taivaan ja maan, kunnes saamme
paremman päällikön.»
Miihkali: »No niin! Uskaltakaamme tämä koetus. Jos Lybecker juoksee
venäläsnuttuja karkuun, niin esitämme me vaatimuksemme päästä pois
armejasta, ja silloin minä rupean teidän päämieheksenne. Herra kenraali,
ne olivat viimeiset sanamme. Sitte aloimme jatkaa hautaustyötämme ja
viimein pukeuduimme venäläispukuihin, jotka vielä ovat yllämme.»
Lybecker oli tällä välin palannut ja kuunnellut puhetta. Nyt hän ärjyi
käheällä äänellä: »Niitä teidän ei tarvitsekaan enää riisua elämässä
eikä kuolemassa! Ne saavat teidän ruumistenne kanssa maassa mädätä.
Ennenkuin aurinko laskeutuu, saatte te kaikki riippua puissa.
Kavaltajille ei minulla ole armoa.»
Miihkali astui muutaman askeleen likemmäksi kenraalia: »Emme me
pyydäkään armoa, vaan oikeutta. Laki sanokoon, kuka tässä on syyllisin.»
»Vai te», tiuskasi Lybecker, »vielä panette röyhkeyttä ja kavaluutta sen
lisäksi, mitä olette tehneet; sen kaiken tähden te saatte riippua ja
kuolla!»
»Ei, herra», vastasi Miihkali, kuumeen puna poskillansa, »me emme kuole,
ainakaan teidän tuomiostanne. Teillä, joka juoksette karkuun
vihollistemme haamujen tieltä, ei ole oikeutta tuomita meitä. Jos
uskallatte kohdata rehellistä miestä rehellisessä taistelussa, niin
tulkaa tänne! Tulkaa tänne, herra, ja peskää puhtaaksi kunnianne!»
Lybecker peräytyi pois ja huusi: »Ampukaa tuo koira! hirteen kaikki
tyyni!»
Mutta jopa oli Miihkalikin menettänyt kaiken malttinsa; monenlaisia
ajatuksia pyöri hänen päässänsä ja hän kysyi veljeltään: »Jokohan minä
nostan tuon konnan hartioilleni ja kannan hänet armejan eteen huutaen:
Katsokaa, Ruotsin ja Suomen miehet, tämmöinen se mies on, joka ei
uskalla marssia maan vihollisia vastaan eikä edes tulla kunnialliseen
taisteluun kunniallisen miehen kanssa! -- Pois täältä! Seuratkaa minua,
pojat!»
Mutta Armfelt ei ollut vielä poistunut sieltä. »Ei askeltakaan tästä
mihinkään!» komensi hän. »Teidän vapautenne on ammoin menetetty ja ehkä
henkennekin.»
»Pois täältä!» kaikui väkijoukosta.
Lybecker oli hetkisen aivan mykkänä ja voimattomana mielenliikutuksesta,
mutta nyt hän kiukusta itkien sanoi: »Odottakaa kaikki viimeistä
hetkeänne, se jo pian joutuu. Minä haluan nähdä sen. Ei ainoakaan saa
armoa. Teidän pitää kuolla kaikkien, joka miehen!» Ja kyyneleet
juoksivat pitkin Lybeckerin poskia.
»Kuninkaan pitää saada tietää kaikki!» huusi väki.
»Kohtuullista ja oikein on», vastasi Armfelt, »että sotaoikeus tutkii
tämän asian ja tuomitsee lain mukaan, ja ell'eivät tuomarit sovi
yksimielisestä päätöksestä, lykätkäämme sitte asia kuninkaan
päätettäväksi.»
»Kuninkaan!» ärähti Lybecker. »Piru vieköön kuninkaan! Mutta nyt olen
minä täällä kuninkaan sijassa ja minun viimeinen sanani on, että
kaikkien syytettyjen pitää kuolla.»
Armfelt kääntyi alapäällikön puoleen. »Syytetyt pidettäköön toistaiseksi
vankeudessa. Te vastaatte heistä.» Ja hän poistui syrjemmälle ja muut
herrat hänen kanssansa.
Väentulvan mukana oli Iikka joutunut tänne asti ja nythän tunkeutui
esiin huutaen: »Minä kuulin kaikki! kaikki! Minä tiedän, että he
surmaavat sinut minulta, että teidän kaikkien pitää kuolla! Voi minua
kurjaa! Sekin ainoa, joka elämällä oli minulle tarjota, aurinkoni ja
vanhain silmäini ilo, kaikki nyt kuolee ja joutuu maan mustaan poveen.»
Antero katsahti häneen ja sanoi: »Ah, äiti, mitä tässä on itkemistä!
Luulitteko sitte, kun viimeksi erosimme, minun vaeltavan elämään ja
iloon? Kyllä te tiesitte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut, että
minä läksin kuolemaa kohti. Aikaisinhan tuo nyt tulee, vaan mitäpä lukua
hetkestä, kunhan vain ei ole hukkaan mennyt se vähäinen, mitä on saatu
aikaan. Nyt me kaikki tiedämme, mitä halusimme tietää, ja siitä niinkuin
muustakin kannattaa kyllä kuolla.»
Iikka nyyhkytti yhä kovemmin. »Jospa edes saisin haudata siunattuun
maahan sinut, joka olet melkein ristimätönkin! Mutta minä aavistan,
ett'ei sitä meille suoda. Mitähän Ampialassa sanotaan kun saavat
hirmusanoman nuoren pojan aikaisesta kuolemasta? Mikähän lohduttaa
Heikkilän Kaisaa, kun hänen miehensä niin äkisti riistetään häneltä ja
lapselta? Voi poikani, mikä sitte sovittaa minut päivän koiton ja yön
julmien unien kanssa, mikä lievittää elämän katkeruutta, kun en enää
koskaan saa nähdä sinua, ainoatani ja rakkaintani?» Ja Iikka kiersi
käsivartensa poikansa kaulaan ja itki kovalla äänellä.
Muuan vanha sotamies laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
»Älkäähän tuota surua noin syvälle mieleenne laskeko, älkääkä
synkistyttäkö poikanne viimeisiä hetkiä. Katsokaa, tuolla tuon vehreän
kunnaan juurella he saavat maata. Siellä saatte käydä rukoilemassa
rauhaa heidän sieluillensa.»
Toinen sotamies lisäsi: »Se on hyvä paikka. Kun aurinko nousee, niin sen
ensi säteet sattuvat haudoille, tehden ne iloisiksi. Vaeltaja joskus
vast'edes kulkiessaan ohitse ajattelee: Sankarit, jotka hautasivat
aseveljensä, valitsivat vainajille hyvän paikan, kun asettivat heidät
niin, että kotimaan kalliot suojelevat heidän asuntoaan pakkaselta ja
myrskyltä ja turvaavat kukoistavaa turvetta, jonka alla vainajat
uneksivat kansansa voitoista.»
Ampialan poika sivalsi miekkansa sanoen: »Emme me kuole, me elämme.
Ennen on tämä miekka tekevä tehtävänsä, kuin minä annan heidän kuristaa
nuoran kaulaani. Ei miehen sovi kuolla niinkuin sieluttoman koiran.»
Sotamies-vanhus hymyili. »Niin, niin, Ampialan uljas poika! Katsokaas,
kumppanit, hänen kasvoillansa on hymy vakavana kuin kesäaamun valo; hän
ei pelkää kuolemaa.»
Toinen sotamies lisäsi: »Minä tunsin isäsi. Jos hän vielä eläisi, niin
hän iloitsisi sinun näöstäsi; mutta leikkaapa kihara nuorukaisen-tukasta
äidillesi, joka kadottaa vanhuutensa tuen ja jonka toivo nyt kätketään
maan poveen. Hän ei saa koskaan enää nähdä elämänsä ilon kotiin
palajavan.»
»Et sinäkään», sanoi hän toiselle miehelle, »enää astu monta askelta,
Juhani; sinun aikasi on lopussa etkä enää näe maallisen aamun
valkenemista. Mutta sinun nimesi ei kuole tämän päivän mukana.
Surumielin etsii puolisosi sinua palaavien sotilasten riveistä, ja sinun
hento poikasi itkee kaipauksen kyyneliä, mutta me viemme heille sinun
viimeisen tervehdyksesi ja sanomme sinun kuolleen oikean asian
puolesta.»
»Tehkää niin, kumppanit. Viekää vaimolleni tämä vyö ja veitsi ja
pyytäkää häntä säilyttämään ne pojalleni perinnöksi vainajalta,
muistoksi häneltä, joka ei koskaan palaja.»
Yrjö oli keskustellut Miihkalin kanssa, mutta nyt hän tuli esiin ja
huusi: »No, tämäpä vasta! Kyyneliä ja jäähyväisiä, jäähyväisiä ja
kyyneliä! Juurikuin nyt vasta läksisimme kukin kotoamme!»
Iikka ei ollut päästänyt Anteroa sivultaan; nyt hän pahastui ja toruen
sanoi Yrjölle: »Yksin metsän karhukin itkee, kun menettää pentunsa,
mutta teidän sydämenne on niin kivikova, ett'ei minua ollenkaan
kummastuttaisi, jos te vielä tänä surun hetkenäkin osaisitte laulaa
iloisen laulun.»
Yrjö hymyili. »Oikein te sanoitte, Iikka; kun muut itkevät, silloin
laulaa Yrjö Härkman. Hän laulaa mielessään vielä silloinkin, kun
viimeinen päivänsäde häviää hänen sammuvaan silmäänsä:
Ei ole niin suurta surua,
Ett'ei ilo voita,
Eikä niin pitkää pimeää yötä,
Ett'ei päivä koita,
Veijo, veijo, ollaan toivossa,
Veijo, veijo, vielä haudan reunalla.»
»Sepä oli hyvä laulu!» sanoi Miihkali ja ikäänkuin virkistyneenä taputti
veljeään olkapäälle.
Samassa juoksi Antero äkisti taemmaksi keskelle joukkoa ja huusi: »Kun
oikeus pyrkii eteenpäin, täytyy vääryyden väistyä pois tieltä. No niin,
Yrjö Härkman, sinun ei pidä kuolla kostamatta!» Ja hän tempasi vyöstään
pistoolinsa, tähtäsi Lybeckeriä ja ampui. Mutta Miihkali löi häntä
käteen, niin että luoti lensi ohitse, sattumatta kehenkään.
»Älä jouduta paholaisen työtä», sanoi Miihkali kolkosti. »Anna Herran
sysätä hänet pois luotansa.»
Armfelt kääntyi liikutettuna Lybeckerin puoleen. »Tuo luoti oli aiottu
teidän ylhäisyydellenne. Niinkö pitkälle siis ollaan jo tultu?»
Lybecker hyppi ja juoksi niinkuin olisi menettänyt järkensä. »Siinä
näette, siinä nyt näette!» sanoi hän vapisevalla äänellä. »Hän ampui
minua! niin, sen hän teki! Mutta luoti ei sattunut. Minä pelastuin.
Mutta hirteen kaikki roistot. Katsokaa, että heidät kaikki hirtetään.
Minun täytynee pelastaa itseni.» Kenraali huusi hevostansa ja ratsasti
pois.
Iikka itki uudestaan ja katsoi poikaa: »Kun olit lapsi, saatoin minä
suojella ja varjella sinua, mutta nyt, kun et enää ole lapsi, turmelet
itse itsesi.»
»Ei nyt kyyneliä, äiti,» vastasi nuorukainen, »ne eivät sovi minulle.
Totuttakaa silmänne näkemään minut sellaiseksi, kuin olen, koko lavea
maailma sydämessäni. Niin koko maailma hyvineen ja pahoineen. Minä
tahdon taistella! taistella! Pois taisteluun! Ja pois hän, joka meitä
kahlehtii!
Armfelt meni korpraalin luo, jonka tuli johtaa saattosotamiehiä ja
sanoi: »Viekää nämä onnettomat linnaan ja sanokaa voudille, että hänen
pitää vastata heidän säilymisestään.»
Korpraali totteli ja komensi kaikki säännöllisiin riveihin sekä huusi
»mars!»-sanansa, mutta silloin helähti vihellyspillin ääni. Karkurit
tunsivat merkin ja asettuivat paljain miekoin päällikkönsä ympärille;
vilkas kahakka alkoi.
»Ken ei katso eteenpäin, luopuu hengestään! Pysykää reippaina, pojat!»
huusi Miihkali miehilleen.
Korpraalin käskystä hyökkäsi pienoista joukkoa vastaan monta kertaa
suurempi voima, niin että karkulaisten tila näytti toivottomalta, mutta
he taistelivat henkensä edestä. »Ei meitä niinkään vangita! Älkää
antautuko, pojat!» huutelivat kuolemaan tuomitut toinen toiselleen
kehotukseksi ja koettivat kaikin voimin tunkeutua läpi. Kumppanien
vastustus laimeni, mikäli etäännyttiin leiristä, ja kun karkulaiset
viimeinkin saivat murretuksi saattomiesten rivit ja läksivät pakoon, oli
heillä hyvänä apuna pimenevä ilta ja kumppanien myötätuntoisuus, jotka
nyt myöskin alkoivat joukottain karata pois armejasta.